Vanha kamuni Hellströmin Martti kysyi taannoin somessa, että millainen olisi paras oppimistila, siis ihan fyysisesti.
Se onkin hyvä kysymys. Omalla opettajurallani kävi yhä selvemmäksi, että koulujen tilojen suunnittelu ja käyttömahdollisuudet määrittävät yllättävän paljon koulussa harjoitettavaa opetus- ja toimintakulttuuria (varsinkin, jos sitä ei tietoisesti organisoida). Harmillsiat on myös, että aika usein kouluja rakennetaan talotekniikka edellä, pedgogisia periaatteita ei välttämättä etsitä, saati piirretä jo suunnitteluvaiheessa. Itselläni on hyviä ja huonoja kokemuksia uuden koulun suunnitteluprosessista.
Mutta vanhoihinkin tiloihin voi luoda uuden toimintakulttuurin. Voi olla tosi hauskaa ja antoisaa katsella koulunsa tiloja uusin silmin. Millaisia oppimisen paikkoja koulustani löytyykään? Oppilaat ovat täss etsinnässä loistava apu. Usein pienelläkin muutoksella saadaan hyviä, uusia työtiloja. Tärkeä periaate olisi minusta, että kaikki koulun tilat ovat oppilaiden oppimista varten. (No juu, jätetään nyt pari poikkeusta)
Usein ei yhteistä sopimusta synny koulun tilojen käytöstä, koska ei ole yhteistä näkemystä pedagogiasta. Rehtori voi kyllä asioista päättää, vaikka kaikki eivät tykkäisikään. Muistan ihan hyvin kun omaan kouluuni tuli aikoinaan aamu-ja iltapäivätoimintaa. Kaikki eivät pitäneet ollenkaan aluksi, että koulun käytävillä oli leikkiviä lapsia. Olin (itseäni kehuakseni) se opettaja joka luovutti luokkansa iltapäiviksi. Pian kuitenkin kaikki tykkäsivät tilojen uudesta käytöstä ja sen tuomasta iloisesta ilmapiiristä.
Luokka. On kiva jos opettajalla on oma luokka, jota voi järjestellä ja sisustaa. Aina ei ole. Usein kuitenkin on. Kun vierailee kouluissa, jää yleiskuvaksi usein hienoinen ankeus. Vain harvat opettajat ovat sisustajia, ymmärrän kyllä. Luokan yleiseen siisteyteen voi silti vaikuttaa. Jos verhot roikkuvat, voi ne itsekin kiinnittää. Muutamakin esine tai kasvi parantaa luokan kodikkuutta ja kertoo oppilaille että heitä arvostetaan, ja opettajakin arvostaa omaa työtilaansa. Usein tämä kodikkuuden ja epäviihtyisyyden leima on koulukohtaista.
Omassa luokassani opin hahmottamaan luokkatilaa toiminnallisten tarpeiden kautta. Kun opetuksessani oli paljon itseohjautuvuuteen tähtäävää oppivien ryhmien työtä ja toisaalta myös opettajajohtoisia hetkiä, syntyi tarve luoda luokan sisään eräänlaisia pedagogisin perustein hahmotettuja alueita. Näissä erilaisiin tarkoituksiin suunnatuissa tiloissa oppilaani hahmottivat helpommin toiminnan tavoitteita ja sen mitä heiltä kulloinkin odotetaan. Vakiinnutin jakamaan luokkaa neljään toiminnalliseen tilaan, joiden jako tietenkin välillä sekoittui tilanteiden niin vaatiessa. Mutta periaatteessa:
- Oppilaiden työtila, jossa en yleensä puhu kaikille, vaan menen sen ryhmän luo missä minua tarvitaan. Oppilaat voivat myös "sisustaa" omaa tilaansa.
- Opettajajohtoinen alue, sellainen tila jossa kaikki mahtuvat lattialle istumaan soikioon. Kaikki näkevät ja kuulevat. Myös käytössä silloin kun jollain oppilaalla on asiaa kaikille. Päivän aloituksen paikka myöskin.
- Oppilaiden löhötila. Toin luokkaan sohvan ja tyynyjä. Tilassa oppilaat saivat lukea, löhöilla kun tauottivat työtään. Sinne tuotiin myös sarjiksia ja kirjoja.
-Opettaja työtila. Se paikka jossa työpöytäni ja tarvittavat välineet ovat. Sinne oppilaat tulevat myös kyselemään neuvoja tai juttelemaan muuten
- Lisätilaa luokan ulkopuolella on tosi kiva olla. Yritin aina saada oman luokkani lähelle aulaa tms, jonne osa oppilaista voi helposti siirtyä töihin. Joskus myös ohjeiden anto pienelle ryhmälle on helpompi antaa luokan ulkopuolella. Opettajakin voi siirtyä :)
Nykyään luokat alkavat kyllä olla aika pieniä ja tilan jakaminen vaatii yhä enemmän mielikuvitusta, eikä sekään tahdo riittää.
Usein tuntuu, että kouluissa on turhan tiukassa tilojen käytön traditio (ovet kiinni omissa luokissa, pulpetit rivissä), joka ei välttämättä ole toimivin. Olen nähnyt ihan loistavia toteutuksia koulun tilojen viihtyisästä ja oppimiseen innostavasta käytöstä. Ne ideat eivät vaan välttämättä siirry eteenpäin niin kauan kuin jokainen koulu ja opettaja kehittää omia ratkaisujaan, muista tietämättä. Tässä asiassa vakoilu kannattaa!
LISÄYS 11.3. Sattui taas niin että ennustin tulevaa uutisointia: Hämeelinnaan rakennetaan ihan uudenlaista koulua. Onnea projektille ja viisautta suunnittelijoille. Toivon että he muistavat että oppiminen on emotionaalinen tapahtuma ja turvallisuus on lapsen ja nuoren ensimmäinen tarve.
maanantai 29. helmikuuta 2016
lauantai 20. helmikuuta 2016
Loistavaa, Maarit!
Matikantunnilla pitää olla älyttömän hauskaa uskalsi Maarit Rossi sanoa Hesarissa tänään.
Hieno avaus. Kommenteissa eivät kaikki tästä pitäneet. Opettajakunta, kuten kai muutkin ihmiset, jakautuvat tässä kahteen heimoon. Pitääkö/saako opiskelu olla hauskaa vai onko se sitkeyden ja ahkeran puurtamisen toimiala? Tämä on selvästi arvokysymys, jota pyritään käymään mukapedagogisesta näkökulmasta.
Aihe on ollut jo muutamia vuosia (vuosikymmeniä?) kiistelty. Olen varmaan täällä ennenkin todennut ja totean taas, että mielestäni maailma on muuttunut. Opiskelu, työnteko ovat entistä tärkeämpi osa elämänlaatua. Ihminen on aina toivonut hyvää elämää, jossa kiinnostava ja mielekäs puuhailu (opiskelu, työ yms) on tärkeässä roolissa. Ennen vain muutamilla oli mahdollisuus toteuttaa itseään ja sitkeän puurtamisen ihannetta pidettiin arvokkaana, sillä säilyttiin hengissä. Ammatinvalintamahdollisuus oli vain hyvin harvoilla.
Nyt on aivan toisin.
Eletään aikaa, jossa ammatteja syntyy ja häviää, kaikki eivät saa ehkä koskaan työtä, opiskella pitää koko elämän. Intohimoisesti työhönsä suhtautuvat pärjäävät, luova työ on yhä kysytympää.
On todettavissa, että ihmisen pitäisi haluta nyt oppia koko elämän. Tiedämme oppimisen tutkimuksista, että ihminen oppii parhaiten, kun hän haluaa oppia ja uskoo mahdollisuuksiinsa oppia. Aivomme toimivat luovasti rentoutuneessa tilassa.
En millään usko että koulussa olisi jo nyt liian vähän epäkiinnostavia tehtäviä , kyllä kai ongelma on toisinpäin. Jos koulu todella voi olla liian hauska, niin kyllä siihen on vielä matkaa. Jos semmoinen ongelma joskus voi syntyä, niin se on sen ajan murhe. Silloinhan voi käydä niin että oppilaat eivät halua mennä kotiin ja ovat koukuttuneet oppimaan...
Uusi opetussuunnitelma komppaa Maarit Rossin kaltaisten opettajien ajattelua. Hänkin on käynyt opintien, jonka kuluessa käsitys hyvästä opettamisesta on muuttunut. Näinhän sen soisi menevän, uusi aika (ja kokemus siitä), uudet menetelmät. Ei ole sattumaa että opetussuunnitelmamme uusitaan kymmenen vuoden välein. Ne jotka vannovat perinteisten oppimisen arvojen puolesta, voisivat tarkastella kriittisesti argumenttejaan.
Varsinkin vaikeita asioita on hyvä oppia rentoutuneessa tilassa, se on oma käsitykseni. Matematiikka oli minulle koulussa jotain, josta en tajunut juuri mitään. Pienelle ruutuviholle piirreltiin lukuja ja symboleita, jotka eivät auenneet. Laitoin aivoni narikkaa matikantunneilla vaikkapa ristinollaa pelaten. Onneksi minulla oli opettaja joka pelasi ristinollaa rankaisukeinona. Mutta kuitenkin vasta aikuisena ymmärsin että matematiikalla on kieli ja siinä voi olla jänniäkin juttuja. Luultavimmin olisin oppinut yhdessä kokeilemalla ja vähemmän jännittyneenä parhaiten. Oivaltaminen, ymmärtäminen on yleensä hauskaa. Miten se voisi olla paha asia?
Hieno avaus. Kommenteissa eivät kaikki tästä pitäneet. Opettajakunta, kuten kai muutkin ihmiset, jakautuvat tässä kahteen heimoon. Pitääkö/saako opiskelu olla hauskaa vai onko se sitkeyden ja ahkeran puurtamisen toimiala? Tämä on selvästi arvokysymys, jota pyritään käymään mukapedagogisesta näkökulmasta.
Aihe on ollut jo muutamia vuosia (vuosikymmeniä?) kiistelty. Olen varmaan täällä ennenkin todennut ja totean taas, että mielestäni maailma on muuttunut. Opiskelu, työnteko ovat entistä tärkeämpi osa elämänlaatua. Ihminen on aina toivonut hyvää elämää, jossa kiinnostava ja mielekäs puuhailu (opiskelu, työ yms) on tärkeässä roolissa. Ennen vain muutamilla oli mahdollisuus toteuttaa itseään ja sitkeän puurtamisen ihannetta pidettiin arvokkaana, sillä säilyttiin hengissä. Ammatinvalintamahdollisuus oli vain hyvin harvoilla.
Nyt on aivan toisin.
Eletään aikaa, jossa ammatteja syntyy ja häviää, kaikki eivät saa ehkä koskaan työtä, opiskella pitää koko elämän. Intohimoisesti työhönsä suhtautuvat pärjäävät, luova työ on yhä kysytympää.
On todettavissa, että ihmisen pitäisi haluta nyt oppia koko elämän. Tiedämme oppimisen tutkimuksista, että ihminen oppii parhaiten, kun hän haluaa oppia ja uskoo mahdollisuuksiinsa oppia. Aivomme toimivat luovasti rentoutuneessa tilassa.
En millään usko että koulussa olisi jo nyt liian vähän epäkiinnostavia tehtäviä , kyllä kai ongelma on toisinpäin. Jos koulu todella voi olla liian hauska, niin kyllä siihen on vielä matkaa. Jos semmoinen ongelma joskus voi syntyä, niin se on sen ajan murhe. Silloinhan voi käydä niin että oppilaat eivät halua mennä kotiin ja ovat koukuttuneet oppimaan...
Uusi opetussuunnitelma komppaa Maarit Rossin kaltaisten opettajien ajattelua. Hänkin on käynyt opintien, jonka kuluessa käsitys hyvästä opettamisesta on muuttunut. Näinhän sen soisi menevän, uusi aika (ja kokemus siitä), uudet menetelmät. Ei ole sattumaa että opetussuunnitelmamme uusitaan kymmenen vuoden välein. Ne jotka vannovat perinteisten oppimisen arvojen puolesta, voisivat tarkastella kriittisesti argumenttejaan.
Varsinkin vaikeita asioita on hyvä oppia rentoutuneessa tilassa, se on oma käsitykseni. Matematiikka oli minulle koulussa jotain, josta en tajunut juuri mitään. Pienelle ruutuviholle piirreltiin lukuja ja symboleita, jotka eivät auenneet. Laitoin aivoni narikkaa matikantunneilla vaikkapa ristinollaa pelaten. Onneksi minulla oli opettaja joka pelasi ristinollaa rankaisukeinona. Mutta kuitenkin vasta aikuisena ymmärsin että matematiikalla on kieli ja siinä voi olla jänniäkin juttuja. Luultavimmin olisin oppinut yhdessä kokeilemalla ja vähemmän jännittyneenä parhaiten. Oivaltaminen, ymmärtäminen on yleensä hauskaa. Miten se voisi olla paha asia?
perjantai 12. helmikuuta 2016
Kääk! Ollaanko me sittenkin huonoja?
Mediassa on näkynyt ihmettelyä siitä, että Pisa-vertailun analyyseissä olemme saaneet entistä huonompia tuloksia. Somessa ovat ainakin opettajat olleet hereillä ja syitä etsitään, mieluiten koulun ulkopuolelta. Ehkäpä syitä löytyy kaikkialta.
Uutinen on jostain syystä tullut esiin eilen Hesarissa: Raportti paljastaa Suomen Pisa-pudotuksen, vaikka artikkelissa viitataankin jo viime marraskuussa julkaistuun Education at a Glance 2015 -julkaisuun.
Sinänsä artikkelissa esiin nostetut asiat ovat jo tiedossa. Suomen maine maailman parhaan koulutusmaana on perustunut siihen, että meillä ei jätetä ketään, tai ainakin koulupudokkaita on ollut hyvin vähän. Lisäksi peruskoulu tarjoaa tasalaatuista opetusta koko maassa. Tähän on tullut muutosta.
Koulutulostemme heikkeneminen on mutkikasta aikaamme ja yhteiskuntaa peilaava tulos. Yhtä syytä ei tietenkään ole. Sitäpaitsi koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman parhaita.
Otan esiin omasta mielestäni uskottavia syitä aiempaa heikompiin tuloksiin.
Pisa12-ensituloksia kertoi jo kaiken tarvittavan. Uudet analyysit vain jatkavat samaa suuntausta. Oppilaiden motivaatio ja koulun merkittävyys ovat edelleen laskussa ja merkkejä perusopetuksen tasalaatuisuuden murenemisesta on etenevästi näkyvissä. Korjausliikkeitä on jo tehty ja tehdään, mutta suunnan muuttaminen tulee olemaan vaikeaa.
Motivaatio. Suomalainen koulutusjärjestelmä on osoittautunut hyvinkin konservatiiviseksi. Opettajien autonominen asema tuottaa nähtävästi opettajakeskeistä ja ja opettajien yksin työskentelyn toimintakulttuuria. Yhteinen kehittäminen on vaikeaa. Oppilaat eivät koe enää koulua parhaana tietolähteenään ja heillä on odotuksia oppimisensa omistamiseen ja aktiviisempaan toimintaan. Uusi ops tulee juuri sopivasti.
Opetuksen tasalaatuisuus. Meilläkin on käynnissä alueellinen eriarvoistuminen. Tämä ilmiö on vaivannut jo pitkään tasavertaisuuden mallinaapuriamme, Ruotsia. Väestö vaeltaa kasvukeskuksiin ja heikentyviin kuntiin jäävillä on heikko motivaatio opiskella. Kouluilla on myöskin vähenevät resurssit. Kasvukeskuksissa jatkuu voimistuen alueellinen eriarvoistuminen, josssa syntyy ns parempia ja halutumpia asuma-alueita. Koulut seuraavat perässä. Pisa-tulokset osoittivat myös että maahanmuuttajien kotouttaminen ei ole onnistunut kovin hyvin kouluissakaan, Tulemme väistämättä koulutuksen säästötoimiin. Niillä on varmasti kielteistä vaikutusta. Eriarvoisuutta vodaan torjua vain kohdistetulla lisäpanostuksella, johon ei tunnu olevan edes halua.
Digitalisaatio eli tvt. Olen usein törmännyt myös väitteisiin, että digitalisaatio on pilipalisaatiota ja pilaa oppimisen. Kun Suomessa on jo pitkään ollut eurooppalaistain erittäin vähän oppilaiden digilaitteiden käyttöä opetuksessa, niin luulisin asian olevan päinvastoin. Tarvitsemme koulutuksen päivitystä uusien oppimisvälineiden aikaan. Silloin voimme hyödyntää paremmin koululaistemme uusia oppimisen taitoja. Paluuta menneisyyteen ei ole kuin elokuvissa.
Muilla menee paremmin. Voi olla myös niin, että monet maat ovat aloittaneet Pisan ja muiden vertailujen tiedon valossa koulutukseen satsaamisen. Ehkäpä tässä käy kuin Suomen menestykselle pitkän matkan juoksussa. Parjäsimme hyvin kun vain harvoissa maissa harjoiteltiin ja ymmärrettiin valmennuksen salat.
Kouluverkon muutos. Tämä saattaa olla ihan omaa ajatteluani. Onko meillä tutkittua tietoa siitä miten nopeasti muuttunut kouluverkkomme vaikuttaa tuloksiin? Ainakin arvostetut professorimme Jouni Välijärvi ja Liisa Keltikangas-Järvinen ovat molemmat tahoillaan ilmaisseet huolta koulujen koon kasvusta. Meillähän on lopetettu valtavasti pieniä kouluja ja rakennettu suuria, kustannussyistä. Mitään näyttöä suurten koulujen paremmuudesta oppimispaikkoina ei ole, pikemminkin päinvastoin.
Suurissa kouluissa on yleensä myös suuria opetusryhmiä. Kun yhä suurempia kouluja rakennetaan, ei kukaan tiedä miten ne vaikuttavat kouluviihtyvyyteen, turvallisuuteen ja oppimistuloksiin. Useat tutkimukset viittaavat että 200-500 olisi koululle hyvä maksimikoko.
Ja onhan tässä varmaan kyse myös supisuomalaisesta ilmiöstä. Olihan se aluksi melkein kiusallista olla maailman huippumaa koulutuksen saralla. Nyt kun ollaan vain yksi parhaiden joukosta onkin melkein paniikki. Ihan tolkun ihmisten koulu meillä edelleen on. Samat haasteet on kaikilla valtioilla edessä koulutuksen yhä keskeisemmän roolin kanssa.
Eikö ihmiskunta enää viisastu? Loppukevennyksenä voin todeta, että tutkimukset kertovat suomalaisten älykkyyden nousun loppuneen vuoteen 1997 Mitähän siitä seuraa?
Uutinen on jostain syystä tullut esiin eilen Hesarissa: Raportti paljastaa Suomen Pisa-pudotuksen, vaikka artikkelissa viitataankin jo viime marraskuussa julkaistuun Education at a Glance 2015 -julkaisuun.
Sinänsä artikkelissa esiin nostetut asiat ovat jo tiedossa. Suomen maine maailman parhaan koulutusmaana on perustunut siihen, että meillä ei jätetä ketään, tai ainakin koulupudokkaita on ollut hyvin vähän. Lisäksi peruskoulu tarjoaa tasalaatuista opetusta koko maassa. Tähän on tullut muutosta.
Koulutulostemme heikkeneminen on mutkikasta aikaamme ja yhteiskuntaa peilaava tulos. Yhtä syytä ei tietenkään ole. Sitäpaitsi koulutusjärjestelmämme on edelleen maailman parhaita.
Otan esiin omasta mielestäni uskottavia syitä aiempaa heikompiin tuloksiin.
Pisa12-ensituloksia kertoi jo kaiken tarvittavan. Uudet analyysit vain jatkavat samaa suuntausta. Oppilaiden motivaatio ja koulun merkittävyys ovat edelleen laskussa ja merkkejä perusopetuksen tasalaatuisuuden murenemisesta on etenevästi näkyvissä. Korjausliikkeitä on jo tehty ja tehdään, mutta suunnan muuttaminen tulee olemaan vaikeaa.
Motivaatio. Suomalainen koulutusjärjestelmä on osoittautunut hyvinkin konservatiiviseksi. Opettajien autonominen asema tuottaa nähtävästi opettajakeskeistä ja ja opettajien yksin työskentelyn toimintakulttuuria. Yhteinen kehittäminen on vaikeaa. Oppilaat eivät koe enää koulua parhaana tietolähteenään ja heillä on odotuksia oppimisensa omistamiseen ja aktiviisempaan toimintaan. Uusi ops tulee juuri sopivasti.
Opetuksen tasalaatuisuus. Meilläkin on käynnissä alueellinen eriarvoistuminen. Tämä ilmiö on vaivannut jo pitkään tasavertaisuuden mallinaapuriamme, Ruotsia. Väestö vaeltaa kasvukeskuksiin ja heikentyviin kuntiin jäävillä on heikko motivaatio opiskella. Kouluilla on myöskin vähenevät resurssit. Kasvukeskuksissa jatkuu voimistuen alueellinen eriarvoistuminen, josssa syntyy ns parempia ja halutumpia asuma-alueita. Koulut seuraavat perässä. Pisa-tulokset osoittivat myös että maahanmuuttajien kotouttaminen ei ole onnistunut kovin hyvin kouluissakaan, Tulemme väistämättä koulutuksen säästötoimiin. Niillä on varmasti kielteistä vaikutusta. Eriarvoisuutta vodaan torjua vain kohdistetulla lisäpanostuksella, johon ei tunnu olevan edes halua.
Digitalisaatio eli tvt. Olen usein törmännyt myös väitteisiin, että digitalisaatio on pilipalisaatiota ja pilaa oppimisen. Kun Suomessa on jo pitkään ollut eurooppalaistain erittäin vähän oppilaiden digilaitteiden käyttöä opetuksessa, niin luulisin asian olevan päinvastoin. Tarvitsemme koulutuksen päivitystä uusien oppimisvälineiden aikaan. Silloin voimme hyödyntää paremmin koululaistemme uusia oppimisen taitoja. Paluuta menneisyyteen ei ole kuin elokuvissa.
Muilla menee paremmin. Voi olla myös niin, että monet maat ovat aloittaneet Pisan ja muiden vertailujen tiedon valossa koulutukseen satsaamisen. Ehkäpä tässä käy kuin Suomen menestykselle pitkän matkan juoksussa. Parjäsimme hyvin kun vain harvoissa maissa harjoiteltiin ja ymmärrettiin valmennuksen salat.
Kouluverkon muutos. Tämä saattaa olla ihan omaa ajatteluani. Onko meillä tutkittua tietoa siitä miten nopeasti muuttunut kouluverkkomme vaikuttaa tuloksiin? Ainakin arvostetut professorimme Jouni Välijärvi ja Liisa Keltikangas-Järvinen ovat molemmat tahoillaan ilmaisseet huolta koulujen koon kasvusta. Meillähän on lopetettu valtavasti pieniä kouluja ja rakennettu suuria, kustannussyistä. Mitään näyttöä suurten koulujen paremmuudesta oppimispaikkoina ei ole, pikemminkin päinvastoin.
Suurissa kouluissa on yleensä myös suuria opetusryhmiä. Kun yhä suurempia kouluja rakennetaan, ei kukaan tiedä miten ne vaikuttavat kouluviihtyvyyteen, turvallisuuteen ja oppimistuloksiin. Useat tutkimukset viittaavat että 200-500 olisi koululle hyvä maksimikoko.
Ja onhan tässä varmaan kyse myös supisuomalaisesta ilmiöstä. Olihan se aluksi melkein kiusallista olla maailman huippumaa koulutuksen saralla. Nyt kun ollaan vain yksi parhaiden joukosta onkin melkein paniikki. Ihan tolkun ihmisten koulu meillä edelleen on. Samat haasteet on kaikilla valtioilla edessä koulutuksen yhä keskeisemmän roolin kanssa.
Eikö ihmiskunta enää viisastu? Loppukevennyksenä voin todeta, että tutkimukset kertovat suomalaisten älykkyyden nousun loppuneen vuoteen 1997 Mitähän siitä seuraa?
keskiviikko 3. helmikuuta 2016
Pitääkö osata ennen kuin opetetaan?
Mediataidot.
Olen hiukan hämmentynyt. Viikon aikana olen törmännyt jo useamman kerran koululaisten heikkojen mediataitojen hämmästelyyn.
Helsingin Sanomat otsikoi 1.2. sanomalehtiviikon uutistaan: Nuorten mediataidoissa isoja eroja
Uutisessa kuvattiin Jyväskylän yliopiston eSeek-tutkimusta jossa selvisi, että vain noin joka kolmas kuudesluokkalainen osaa arvioida tietolähteitä kriittisesti. Artikkelissä oltiin huolestuneita ja todettiin ongelman jatkuvan myös ylemmillä luokilla. Yhdessä lauseessa viitattiin koulun tehtävään opettaa asiaa...
Educassa viime viikonloppuna olin tilaisuudessa jossa kerrottiin lukiolaisten keskuudessa tehdystä mediatutkielmasta. Tutkijat olivat lukion aineenopettajia. He totesivat että tulokset olivat hämästyttävän heikkoja. Esimerkiksi lähdekritiikkiä ei hallita.
Hiukan tuntuu, että tämmöistä hämmästelyä kuulen myös silloin kun halutaan osoittaa, että tieto- ja viestintätekniikka ei kuulu kouluun tai että siitä ei ole oppimisessa juurikaan hyötyä. (Äskettäin vakiintunut tvt on muuten nyt äkkiä muuttunut digitalisaatioksi. Kumpi lie parempi ilmaisu)
Mutta kun asiaa pitää tarkastella tietenkin toisinpäin. Jos halutaan tutkia koululaisten mediataitoja, niin olisi selvitettävä ensin mitä asioita ja miten paljon on opetettu. Sitten voidaan mitata ollaanko tavoitteita saavutettu, eikö tutkimus näin etene? Jos mediataitojen heikkoa osaamista kovin päivitellään niin silloin tuntuu, että koulu on mittaamista eikä oppimista varten. Kouluissa ei nimittäin vieläkään ole mediataitoja järjestelmällisesti opetettu, ainakaan riittävästi. Tutkimukset osoittavat että koululaisten mediataidoissa on suuria eroja. Tämä johtuu siitä, että mediataitojen oppiminen on riippunut siitä, onko oppilas saanut asiasta innostuneen ja osaavan opettajan vai ei. Yhä useampi opettaja onneksi innostuu.
Lisäksi on pakko todeta, että mediataitojen opettelu on vaikeaa oppikirjoihin nojaavassa opetuksessa.
Miten voi oppia lähdekritiikkiä kun oppikirjasssa on vain oikeita tietoja?
Opettajan suullinen tai kirjallinen tieto on totutusti oikeaa, sitäkään ei tavitse epäillä.
Oppilaat tekevät kuten heiltä odotetaan ja miten he helpoiten tehtävistä ja kokeista selviävät. He ovat oppineet, että oikea vastaus on yleensä oppikirjan sivulla tai opettajan antamasta muusta materiaalista, kun sen oikean paikan vain löytää. Koulussa on pärjännyt ihan hyvin ilman lähdekritiikkiä. Ehkäpä sähköinen yo-koe muuttaa kaiken...
Juuri se, että mediataidot ovat heikkoja, kertoo meille että niitä pitää kouluissa tässä digitaalisen informaatiotulvan ajassa opettaa, innostuneesti ja asiaan tutustuen. Oppilaat eivät opi vaativia informaation käsittelytaitoja itsekseen.
Olen hiukan hämmentynyt. Viikon aikana olen törmännyt jo useamman kerran koululaisten heikkojen mediataitojen hämmästelyyn.
Helsingin Sanomat otsikoi 1.2. sanomalehtiviikon uutistaan: Nuorten mediataidoissa isoja eroja
Uutisessa kuvattiin Jyväskylän yliopiston eSeek-tutkimusta jossa selvisi, että vain noin joka kolmas kuudesluokkalainen osaa arvioida tietolähteitä kriittisesti. Artikkelissä oltiin huolestuneita ja todettiin ongelman jatkuvan myös ylemmillä luokilla. Yhdessä lauseessa viitattiin koulun tehtävään opettaa asiaa...
Educassa viime viikonloppuna olin tilaisuudessa jossa kerrottiin lukiolaisten keskuudessa tehdystä mediatutkielmasta. Tutkijat olivat lukion aineenopettajia. He totesivat että tulokset olivat hämästyttävän heikkoja. Esimerkiksi lähdekritiikkiä ei hallita.
Hiukan tuntuu, että tämmöistä hämmästelyä kuulen myös silloin kun halutaan osoittaa, että tieto- ja viestintätekniikka ei kuulu kouluun tai että siitä ei ole oppimisessa juurikaan hyötyä. (Äskettäin vakiintunut tvt on muuten nyt äkkiä muuttunut digitalisaatioksi. Kumpi lie parempi ilmaisu)
Mutta kun asiaa pitää tarkastella tietenkin toisinpäin. Jos halutaan tutkia koululaisten mediataitoja, niin olisi selvitettävä ensin mitä asioita ja miten paljon on opetettu. Sitten voidaan mitata ollaanko tavoitteita saavutettu, eikö tutkimus näin etene? Jos mediataitojen heikkoa osaamista kovin päivitellään niin silloin tuntuu, että koulu on mittaamista eikä oppimista varten. Kouluissa ei nimittäin vieläkään ole mediataitoja järjestelmällisesti opetettu, ainakaan riittävästi. Tutkimukset osoittavat että koululaisten mediataidoissa on suuria eroja. Tämä johtuu siitä, että mediataitojen oppiminen on riippunut siitä, onko oppilas saanut asiasta innostuneen ja osaavan opettajan vai ei. Yhä useampi opettaja onneksi innostuu.
Lisäksi on pakko todeta, että mediataitojen opettelu on vaikeaa oppikirjoihin nojaavassa opetuksessa.
Miten voi oppia lähdekritiikkiä kun oppikirjasssa on vain oikeita tietoja?
Opettajan suullinen tai kirjallinen tieto on totutusti oikeaa, sitäkään ei tavitse epäillä.
Oppilaat tekevät kuten heiltä odotetaan ja miten he helpoiten tehtävistä ja kokeista selviävät. He ovat oppineet, että oikea vastaus on yleensä oppikirjan sivulla tai opettajan antamasta muusta materiaalista, kun sen oikean paikan vain löytää. Koulussa on pärjännyt ihan hyvin ilman lähdekritiikkiä. Ehkäpä sähköinen yo-koe muuttaa kaiken...
Juuri se, että mediataidot ovat heikkoja, kertoo meille että niitä pitää kouluissa tässä digitaalisen informaatiotulvan ajassa opettaa, innostuneesti ja asiaan tutustuen. Oppilaat eivät opi vaativia informaation käsittelytaitoja itsekseen.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)