Matikantunnilla pitää olla älyttömän hauskaa uskalsi Maarit Rossi sanoa Hesarissa tänään.
Hieno avaus. Kommenteissa eivät kaikki tästä pitäneet. Opettajakunta, kuten kai muutkin ihmiset, jakautuvat tässä kahteen heimoon. Pitääkö/saako opiskelu olla hauskaa vai onko se sitkeyden ja ahkeran puurtamisen toimiala? Tämä on selvästi arvokysymys, jota pyritään käymään mukapedagogisesta näkökulmasta.
Aihe on ollut jo muutamia vuosia (vuosikymmeniä?) kiistelty. Olen varmaan täällä ennenkin todennut ja totean taas, että mielestäni maailma on muuttunut. Opiskelu, työnteko ovat entistä tärkeämpi osa elämänlaatua. Ihminen on aina toivonut hyvää elämää, jossa kiinnostava ja mielekäs puuhailu (opiskelu, työ yms) on tärkeässä roolissa. Ennen vain muutamilla oli mahdollisuus toteuttaa itseään ja sitkeän puurtamisen ihannetta pidettiin arvokkaana, sillä säilyttiin hengissä. Ammatinvalintamahdollisuus oli vain hyvin harvoilla.
Nyt on aivan toisin.
Eletään aikaa, jossa ammatteja syntyy ja häviää, kaikki eivät saa ehkä koskaan työtä, opiskella pitää koko elämän. Intohimoisesti työhönsä suhtautuvat pärjäävät, luova työ on yhä kysytympää.
On todettavissa, että ihmisen pitäisi haluta nyt oppia koko elämän. Tiedämme oppimisen tutkimuksista, että ihminen oppii parhaiten, kun hän haluaa oppia ja uskoo mahdollisuuksiinsa oppia. Aivomme toimivat luovasti rentoutuneessa tilassa.
En millään usko että koulussa olisi jo nyt liian vähän epäkiinnostavia tehtäviä , kyllä kai ongelma on toisinpäin. Jos koulu todella voi olla liian hauska, niin kyllä siihen on vielä matkaa. Jos semmoinen ongelma joskus voi syntyä, niin se on sen ajan murhe. Silloinhan voi käydä niin että oppilaat eivät halua mennä kotiin ja ovat koukuttuneet oppimaan...
Uusi opetussuunnitelma komppaa Maarit Rossin kaltaisten opettajien ajattelua. Hänkin on käynyt opintien, jonka kuluessa käsitys hyvästä opettamisesta on muuttunut. Näinhän sen soisi menevän, uusi aika (ja kokemus siitä), uudet menetelmät. Ei ole sattumaa että opetussuunnitelmamme uusitaan kymmenen vuoden välein. Ne jotka vannovat perinteisten oppimisen arvojen puolesta, voisivat tarkastella kriittisesti argumenttejaan.
Varsinkin vaikeita asioita on hyvä oppia rentoutuneessa tilassa, se on oma käsitykseni. Matematiikka oli minulle koulussa jotain, josta en tajunut juuri mitään. Pienelle ruutuviholle piirreltiin lukuja ja symboleita, jotka eivät auenneet. Laitoin aivoni narikkaa matikantunneilla vaikkapa ristinollaa pelaten. Onneksi minulla oli opettaja joka pelasi ristinollaa rankaisukeinona. Mutta kuitenkin vasta aikuisena ymmärsin että matematiikalla on kieli ja siinä voi olla jänniäkin juttuja. Luultavimmin olisin oppinut yhdessä kokeilemalla ja vähemmän jännittyneenä parhaiten. Oivaltaminen, ymmärtäminen on yleensä hauskaa. Miten se voisi olla paha asia?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti