tiistai 28. syyskuuta 2021

Lastenlinna, hyviä muistoja

 Tänään oli isossa lehdessä elikkäs Hesarissa uutinen Lastenlinnan nykytilasta:

LINKKI uutiseen

Tuli niin nostalginen olo. Lastenlinna oli ensimmäinen työpaikkani, kun kesätyöt jätetään huomiotta.
Siellä tuli 70-luvulla muutama vuosi tehtyä lastenpsykiatrisilla osastoilla työtä, paljon myös opiskelun aikana yövalvojana osasto 10:llä, jos oikein muistan. Hieno kokemus!

Sattumalta Lastenlinna oli myös erittäin hyvä pohjatyöpaikka opettajan uralle. Muutama tärkeä huomio ja ymmärrys painui mieleen ja monia asioita ymmärsin yhdistellä opettajan työhön vasta vuosien päästä. Ehkä tässä voisin mainita esimerkkinä kolme asiaa, jotka tulivat myöhemmin vastaan opettajan työssäkin.

- Tiimityö. Lastenlinnassa tehtiin työtä yhdessä ja tiimikokouksia oli viikoittain, raporttien lisäksi. Kun tuli pulmia, niistä neuvoteltiin yhdessä. Kokeneet työntekijät olivat kullan arvoisia, koska heillä oli kokemukseen nojaavaa ammattitaitoa. Voitiin olla myös eri mieltä ja neuvoteltiin, miten pitäisi menetellä. Tiimityön sudenkuopat tulivat myös tutuiksi. Osastolla saattoi olla kapinahenkeä, vastustettiin johtoa ja oltiin aika omassa kuplassa.  Yhteisön johtaminen on vaikeaa, kun töissä on vahvoja persoonia. Koulussa on ihan samat haasteet.
Ihmettelin kyllä kovasti kun nuorena opettajana otin vastaan Sipoossa tarkkailuluokan opettajuuden, ja olin melko yksin päätöksieni kanssa, työssä jossa oli ihan aloittelija! Kaipasin työkaveria ja säännöllistä mahdollisuutta arvoida ja suunnitella toimintaa luokassa jonkun osaajan kanssa. 

- Hallintokuntien rajat. Oli aina ihmeellistä, kun kotiin ja kouluun lähtevän lapsen tietoja ei saanut antaa koululle. Eikä lasten opettajia näkynyt koskaan ainakaan osaston henkilökunnalle. Pidin silloin kuten nytkin kovin outona ajatuksena, että "lasta ei pidä koulussa leimata", joten ei anneta tietoja hänen ongelmistaan tai hoitosuunnitelmistaan. Vähän jäi tunne että suhtautuminen kouluihin oli epäluuloinen. Jotain on parantunut, mutta vieläkin lapsen edun nimissä ei aina anneta tarpeellista tietoa. Kouluissa on yhä enemmän eri alojen osaajia, joiden keskinäinen asema on usein epäselvä. 

- Lasten tarpeet. Lastenlinnassa pyrittiin tunnistamaan jokaisen lapsen tarpeet. Opin ymmärtämään että me ihmiset olemme kovin erilaisia, reagoimme eri tavoin ja haluamme eri asioita. Ihan selvää oli, että lapsi, kuten me kaikki, tarvitsee turvaa ja välittämistä. Tämä pätee koulusakin, tietysti.  Jos tulee nähdyksi ja kuulluksi, on turvassa ja tietää että minusta välitetään, niin koulunkäynti on helppoa. Koulussa vaan eivät nämä ehdot aina täyty. Opin vähitellen työssäni, että ensin pitää täyttää perustarpeet riittävästi, ja sitten aletaan oppimaan sisältöjä. Hoitotyössä tiesimme, että ei ole olemassa oikoteitä. Koulussa voi käydä niin että oppilaan hyvinvoinnin ongelmat nähdään oppimisen ongelmina.
Tukitoimet auttavat parhaiten kun ne kohdistuvat oikein.
Joskus tuli vastaan lapsia, joiden kohdalla tuntui, että he tulivat jatkuvasti ymmärretyksi väärin, niin koulussa kuin kotona. Olen ihmetellyt siksikin, mihin katosi opettajien työnohjaus? Kaikki opettajat eivät sitä kylläkään kaivanneet, mutta hyvä työnohjaus olisi minusta opettajalle tarpeen. Sitä voisi harjoittaa pitkälti myös vertaisryhmässä.

Lastenlinnassa oli myös sairaalakoulu, jossa opettajat olivat mahtavia. Heidän osaamisensa oli hioutunut käytännön vaatimuksissa. Heidän näkemyksillään oli paljon painoarvoa, kun lasten jatkossa omassa koulussa päätettiin.
Hieno talo, jonne toivoo hyvää tekevää toimintaa!






perjantai 24. syyskuuta 2021

Rohkea avaus, Nasima!

 Joskus pedagogiikka ja politiikka ovat hyvinkin läheissä suhteissa. Tämän ymmärtää ilmeisesti Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen uusi apulaispormestari Nasima Razmyar. Hän antoi Hesarissa 22.9. haastattelun, jossa kertoi omista painotuksistaan. Raikkaita ajatuksia, jotka toivottavasti eivät hioudu pois. Esimerkiksi pohdinta suurien ja pienien yksiköiden eduista ja haitoista oli kiinnostavaa.

Rohkeaa oli minusta hänen ajatuksensa eriarvoisuuden torjumisesta. Nasima ajattelee, että heikoimpien alueiden opettajille pitäisi maksaa parempaa palkkaa. Vaikka tämä on ensimmäinen kerta, kun itse näen merkittävässä asemassa olevan politiikon tätä ehdottavan, on kyse tavallaan loogisesta jatkumosta. Jotkut koulut ovat jo saanet positiivisen diskriminaation lisärahaa, miksei sitten myös palkoissa tehtäisi samoin. 
Jo Sugata Mitra ihmetteli parikymmentä vuotta sitten, miksi eniten hyviä opettajia tarvitseville alueille ei heitä saada.

Eriarvoistuminen on hiipinut peruskouluun, ehkäpä 90-luvun laman jälkiseurauksena. Kaupungeissa asuinalueet erityivät kiihtyvästi. Tietenkin on hyvä muistaa, että kaupungit ovat aina rakentuneet eriarvoisuudella, joka näkyy kaupunginosien erilaisena hyvinvointina. Hyvinvoivat ovat aina maksaneet siitä, että saavat asua köyhiltä rauhassa....Olemme kuitenkin olleet ylpeitä siitä, että meillä saa samantasoista opetusta kaikissa peruskouluissa, ympäri maata. Ehkä enää ei ole aivan näin. Helsinki on itse aiheuttanut eriarvoisuutta, vahingossa tai harkiten, sallimalla monien erityiskoulujen ja luokkien synnyn. Myös vanhemmat harrastavat niin sanottua koulushoppailua, ainakin jos siihen on varaa. Itse Sipoossa asuvana olen monta kertaa ollut näkemässä miten vanhemmat tulevat kouluun keskustelemaan rehtorin kanssa, ennen  kuin päättävät muuttavatko alueelle vai ei. Asuntojen hinnat vaihtelevat voimakkaasti pienenkin välimatkan sisällä. Jos jollain alueella on sosiaalista vetovoimaa, maksetaan siitä lisäarvosta. 

Yhteiskunta voi hyvin, kun kaikista huolehditaan. On  myös tärkeää, että saamme kaiken osaamisen parhaaseen käyttöön, sekä yksilön että yhteiskunnan kannalta. Yksilökeskeinen aikamme ajaa hyvinvointiyhteiskuntaa ahtaalle. Kun yhteisöllisyys ja positiivinen keskinäisriippuvuus kaupungeissa hapertuu, tilalle tulee käsitys siitä, että rahalla voi ostaa kaiken tarvittavan. Silloin ei pidetä huolta vähäosaista, koska omia rahoja tarvitaan oman elämän iloihin. No, tämä pitkähkä alustus liittyy siis koulujen eriarvoisuuteen. Alueet joissa, asukkaiden sosioekonomien asema ei ole hyvä, omaavat usein heikkoa sosiaalista pääomaa. Tämä näkyy kouluyhteisöissä monin tavoin. Paitsi että opettajia voi olla vaikea saada, niin oppilaiden kyky ohjata opintojaan ja elämäänsä yleensä voi olla heikko. Koulutustaso periytyy vahvasti. Ruotsissa sama kehitys on ollut nähtävissä suurien kaupungien esikaupungeissa jo vuosikymmeniä. Myös siellä ovat koulut saaneet vaikella alueilla lisäresurssia.

Oma asiantuntemus ei riitä arvioimaan sitä, miten paljon haastavien alueiden opettajien lisäpalkka auttaa. Ehkäpä jotain. Eniten auttaisivat järeät yhdyskuntasuunnitteluun puuttumiset, mutta siihen ei taida olla demokratiassa nyt voimia. Asuminen ja rakentaminen kun ovat yhä enemmän sijoitustoimintaa heille, jotka eivät asu sijoituskohteissaan.

Hyvä, että asioista puhutaan niiden oikeilla nimillä. On valitettavaa ja kallista yhteiskunnalle, jos meille syntyy syrjäytyviä alueita, joissa asuu syrjäytyviä. Silloin näiltä alueilta on vaikea ponnistaa kohti unelmiaan. Yhteiskunnan sivistystä voidaan mitata sillä, miten kohdellaan heikompiosaisia. Toisin sanoen millaista riemukulkua itsekkyys viettää.

Opettajat ovat aina olleet luomassa hyvinvointia ja jakamassa sivistystä. Toivottavasti hyviä opettajia riittää myös haastaviin paikkoihin ja niin että niihin saadaan tarittavat resurssit. -On ehkä syytä tunnustaa.. Enpä oikein ymmärtänyt arvottaa omaa valintaani vuonna 1977. Vasta valmistuneena opettajana ja helsinkiläisenä päätin että Helsinkiin en virkaa hae. Minulla oli käsitys että muulla voisin tehdä kasvatus- ja opetustyötä ilman muita rasitteita... Niinpä hain Sipooseen. Ja kyllähän täällä on yleensä lapsilla ollut puhtaat vaatteet, ruokaa kotona ja vanhempien tuki ja kiinnostus koulunkäyntiin. No, nyt täälläkin  Suomen muuttovoittoisimmassa kunnassa elämme uusia aikoja. Mutta siis, olen kyllä osaltani syönyt pullasta rusinoita. Täällä asuvien lasten hyväksi kylläkin, toivon mukaan.





sunnuntai 12. syyskuuta 2021

Kirjoitimme Vieraskynään

 Eilen julkaistiin kirjoituksemme Hesarin Vieraskynässä. Kyllä sitä hartaasti hiottiin, kun oli vaikea saada monitahoinen asia esitettyä lyhyesti. Lasten auttaminen heidän sosiaalisen kompetenssinsa kehittymisessä on vaativa juttu. 

Opetussuunnitelma antaa perusopetuksen tehtäväksi sosiaalisen pääoman karttumisen. Sillä tarkoitetaan kykyä toimia ympäristön kanssa niin että syntyy lisäarvoa. 

"Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta." Opetussuunitelman perusteet 2014

 Tätä olemme viime aikoina miettineet ja kirjaa kirjoittaneet aiheesta. Saapa nähdä tuntuuko aihe kustantajien mielestä myyvältä...Kirjoittamisen ohessa syntyi siis tuo Vieraskynä -artikkeli, jonka jaan tässä kokonaisuudessaan. Tässä on myös linkki.

Toive on, että edistämme keskustelua koulun rakenteiden ja käytäntöjen muuttamisesta niin, että sekä oppilaiden että opettajien sosiaalista hyvinvointia voitaisiin entistä paremmin tukea, luonnollisin keinoin.
----------------------------------------------------------------------------------------------------


Helsingin Sanomat

Päivän lehti 11.9.2021|Vieraskynä

Pienryhmien tarjoama turva ehkäisee koulukiusaamista

Nykyiset kaoottiset suurryhmät ovat turvattomia ja tuottavat kiusaamisen ohella muitakin opetukselle haitallisia ilmiöitä.

KOULUKIUSAAMISEN torjunta on hakoteillä, kun ehkäisemisen sijaan keskitytään seurauksiin. Pitäisikö kiusatun vai kiusaajan vaihtaa koulua? Toivotaan lisää psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä.

Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön yleinen rakenne ruokkii. Kouluyhteisö on häiriötilassa, jos se ei näe ulospääsyä kroonisesta ongelmasta.

Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisi korjata olosuhteet, jotka synnyttävät haitallisia ilmiöitä. Jakamalla opetusryhmä pitkäkestoisiin pienryhmiin voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja ehkäisee kiusaamista.

SUOMALAINEN koululuokka on tyypillisesti 20–30 oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan oppilaitaan yksilöllisesti. Suurryhmässä dynamiikka tuottaa oppimiselle ja opetukselle haitallisia ilmiöitä: levottomuutta, klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä, kiusaamista ja turvattomuutta. Tämä kaikki lisää opettajan työtä ja vähentää innostusta oppimiseen.

Suurryhmä on luonteeltaan turvaton satojen sosiaalisten suhteiden sekamelska, eikä opettaja pysty ohjaamaan kaikkia ryhmänsä sisäisiä suhteita. Yhteisön jäsentymätön rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Käytännössä oppilaat joutuvat organisoimaan sosiaaliset suhteensa keskenään, ilman aikuisen tukea. Kaikilla lapsilla ei ole edellytyksiä selviytyä tällaisesta tilanteesta.

OPPILAILLE kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy lähteä kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät helposti ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan kuitenkin valjastaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi.

Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka on mahdollista järjestää pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joissa opiskellaan monin eri tavoin, yksin ja yhdessä. Pienten ryhmien luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista ja pedagogista hyvinvointia sekä ehkäisee kiusaamista. Kiinteässä pienryhmässä oppii paljon: vuorovaikutustaitoja, työn suunnittelua, erilaisia ryhmärooleja, vastuun kantamista, johtajuutta. Lisäksi oppilaat motivoituvat ja oppivat paremmin.

PERINTEINEN ryhmätyö ei välttämättä tuota lisäarvoa. Kun ryhmä kootaan yhtä tehtävää varten, se käyttää aina uudestaan aikaa tutustumiseen ja järjestäytymiseen. Ryhmä jää aina kehityksensä ensimmäiseen vaiheeseen. Vaihtuvissa vuorovaikutustilanteissa luottamusta ei ehdi kehittyä.

Kiinteä pienryhmä rakentuu opettajan ohjaamassa prosessissa, jossa ryhmä kehittyy vaihe vaiheelta. Turvallinen ja toimiva pienryhmä edellyttää vahvaa keskinäistä luottamusta, ja sen kehittyminen vaatii aikaa.

Yhteistoimintaa voi harjoitella aluksi työparina tutun kaverin kanssa, jolloin keskinäinen luottamus antaa turvaa. Kiinteä pienryhmä voidaan rakentaa kahdesta toimivasta työparista. Hyvinvointi ja turvallisuus luokassa lisääntyvät, kun kukaan ei ole yksin.

KIINTEÄ pienryhmä on turvasatama. Siinä voi turvallisesti tutustua muihin ja kokea olevansa osa yhteisöä. Tämä tuottaa luokkaan työrauhaa.

Pienryhmä kehittyy vähitellen itseohjautuvaksi. Kun opettaja ohjeistaa ja seuraa viittä ryhmää kahdenkymmenen oppilaan sijaan, hänelle jää enemmän aikaa erityistä tukea tarvitseville. Samasta syystä opettaja saa helpommin tietoa oppilaiden keskinäisistä suhteista ja voi tarvittaessa auttaa ongelmien ratkomisessa. Pienempiä koululuokkia ei välttämättä tarvita.

Koulun tehtävä on tuottaa oppilailleen inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Tämä vaatii koululta yhteisiä käytäntöjä. Koulu voisi yhteisöllisillä rakenteilla varmistaa, että kaikki kuuluvat joukkoon eikä kukaan jää yksin.

Kouluissa, joissa yhteisöllisiä pedagogisia rakenteita on vahvistettu, on saatu hyviä tuloksia. Lapset osallistuvat mielellään itsekin yhteisönsä hyvinvoinnin lisäämiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.

Rauno Haapaniemi ja Liisa Raina





maanantai 6. syyskuuta 2021

Normaalia kiusaamisarkea

Välillä pitää käsitellä ikäviä asioita. Koskelassa tapahtui vajaa vuosi sitten järkyttävä murha, jossa koululaiset surmasivat koulutoverinsa jota oli kiusattu jo vuosia. Kaikesta avusta huolimatta.

En keksi mitään muuta syytä kuin rakenteellisen välinpitämättömyyden sille, että asiat menivät kuten menivät. Monenlaista tukea oli annettu monien aikuisten taholta. Mikään ei oikein muuttunut, uhrin kannalta. Kun kaikki haluavat hyvää, mutta todellisuudessa eivät pysty auttamaan, täytyy tämä olla organisaatiossa häiriötila, ei normaalia. Jos häiriötilaa ei korjata, ollaan rakenteellisen välinpitämättömyden otteessa. Tämä liittyy paljon asiantuntijavetoisen organisaation hajautumiseen ja siihen että lapsen tai nuoren näkökulma puuttuu tai on puutteellinen. Olisi asetuttava katsomaan ja kokemaan autettavan silmin ja tuntein.

Viranomaisten toimia on tutkittu, siitä näkökulmasta että miksi näin tapahtui, vaikka asia, uhrin väkivaltainen kohtelu, oli tiedossa pitkään.  Esitutkinta päättyi poliisin toeamukseen, että mitään koulun normaalista kiusaamisarjesta poikkevaa ei ole ollut. HS LINKKI.  Aika kylmäävä kommentti. Kaikki kiusaaminen pitäisi olla normaalista poikkeavaa, etenkin kun siihen on liittynyt suoranaista väkivaltaa. Kun se käsitetään normaaliksi, ollaan rakenteellisen välinpitämättömyyden syntysijoilla. Kiusaamisen ehkäisyn sijaan käsitellään koulussa kiusaamisen seurauksia, jonkun (luokka)yhteisöön kuulumattoman aikuisen toimesta.

Helsingin kasvatuksen ja koulutuksen toimialajohtaja vs. Satu Järvenkangas kertoi, että kaupunki jatkaa tehostetusti toimia, joita on ennenkin tehty. HS LINKKI Mielestäni se ei riitä. Olisi lopettava sellainen toimintakulttuuri joka sallii ja mahdollisesti synnyttää näin kauhean prosessin joka päättyi Koskelan sairaala-alueen työmaalle joulukuun alussa.

Jotain oleellista lausui rikosoikeuden professori Kimmo Nuotio hämmästellessään tapahtunutta. "Siinä on ollut ihmeellinen kierre, jossa jonkinlainen kiusanteko on eskaloitunut ja tuomittujen ryhmädynamiikka (kursiivi oma) on ollut hurjaa."  Tämä on totta. Yhteisöllisyys voi olla myös tuhoavaa. Ryhmän dynamiikka on ollut vääristynyttä. On huomioitavaa että yksikään aikuinen ei ole päässyt ryhmän sisään (luottamussuhteeseen)  sitä korjaamaan. Moraalinen ja eettinen ohjaus kuuluu aikuisille, kaikille meille kasvattajille.

Koulussa olisi otettava koppia sosiaalisen pääoman kartuttamisesta, konkreettisesti. Millaisia toimia tarvitaan jotta oppilaiden sosiaalinen pääoma karttuu koulussa, niin että se antaa suojaa ja kannustaa kasvamaan omaan mittaansa? Kuulen, kuinka opettajat ovat kauhuissaan. Miten voimme ottaa lisää tehtäviä, kun nytkin on vaikea revetä eri suuntiin. Jospa inhimillisen pääoman karttumisesta voitaisiin osa jättää itseohjautuvuuden ja vertaistoiminnan huoleksi? Osa nykyisestä työajasta käytettäisiin pysyvien pienryhmien ohjaamiseen?  Eli kasvatetaan enemmän ja opetetaan vähemmän yksilöllisesti. Yhdessä oppilaat oppivat tehokkaasti kunhan olosuhteet on luotu oikeiksi. Siihen on kyllä toimivia malleja, jos vain yhteisistä rakenteista voidaan kouluissa sopia. Tiedän, haaste...