Taas vähennetään kiusaamista, mutta kenen neuvoilla?

Sain sattumalta kuulla että Helsingin kaupungin nuorisotoimen osallistavassa Ruuti-hankkeessa  oli käsitelty Päättäjämiitissä isolla joukolla tärkeitä aiheita, joista useat liittyivät kouluun.

Yhtenä aiheena oli kiusaaminen :
Kiusaaminen. "Kiva koulu –järjestelmälle pitäisi kehittää korvaaja. Millainen se voisi olla? Luokkien sekoittaminen useammin opetuksessa vähentäisi kiusaamista, kun toiset tuntisi paremmin. Mikä voisi olla ryhmäyttämisen rooli kiusaamisen vähentämisessä ja miten ryhmäytystä voisi kehittää?"

Nuoret olivat mm. toivoneet yläkouluun suojelusenkeleitä eli isompia oppilaita kouluun, joille voisi kertoa murheistaan.

No huh! Aineistoa lukiessani nousi väjäämättä mieleen viime syksyinen suuri kiusaamiskeskustelu Ajankohtaisessa kakkosessa, jossa minäkin olin mukana. Kiusaamista ilmiönä ei siellä päästy määrittelemään, eikä sitäkään, että sen ehkäisystä ja varsinkin jälkihoidosta vastaavat kouluissa työskentelävät aikuiset, ammattiosaajat. Nuorten kokemusasiantuntijuus sekoittui varsinaiseen sisällön asiantuntijuuteen ohjelmassa monet kerrat. Kiusaamisen ehkäisykeinoja heiteltiin ilmaan, mutta niitä ei työstetty eteenpäin.

Tässäkin tuntuisi olevan samoja merkkejä. Aiheelle annettu johdantoteksi on ristiriitaisuudessaan mahdoton yhtälö. Kerronpa miksi:

Kiusaaminen koulussa on yhteisöllinen ilmiö, se tapahtuu ryhmissä, jotka joko mahdollistavat sen tai ehkäisevät kiusaamista parhaansa mukaan. Koulukiusaamisessa on aina mukana enemmän kuin kaksi ihmistä. Koulussa oppilaat ovat sosiaalinen näyttämö, jonka roolia voidaan ohjata turvallisuutta lisäävään suuntaan. Sikäli ehdotus  oli aivan oikeansuuntainen, että koulussa ei saa jättää ketään yksin. Tämäkin on yhteisöllisesti hoidettava asia.
Johdantotekstissä on ristiriita siinä, että ajatellaan luokkien yhä suuremman sekoittamisen vähentävän kiusaamista, kun kaikki "tuntevat" toisensa. Toisaalta toivotaan lisää aikaa tutustumiselle. Sitä todella tarvitaan. 

 Ilmeisesti ryhmäytyksellä tarkoitetaan sitten  tässä muutaman tunnin yhteistä hetkeä esimerkiksi lukuvuoden alussa. Niin helppoa ei yhteisöllisyyden rakentaminen oikeasti ole. Pahimmillaan voi käydä niin, että kiusaaja oppii tunnistamaan uhrinsa, huomaa ketkä ovat vailla ryhmän tukea. Ryhmäytyshetki voi olla alku turvallisuutta lisäävälle ryhmä prosessille, mutta vähimmilläänkin kestää kuukausia, että ryhmään on rakentuneet luottamussuhteet, joita tarvitaan oppivalle ryhmälle. Sen lisäksi ryhmän jäsenet tarvitsevat yhteisötaitoja ja kykyä arvioida omaa toimintaansa ryhmässä. Tämän kaiken organisointiin tarvitaan osaava ja kärsivällinen ohjaaja. Tämä erityisesti siksi että koulussa luokat eli ryhmät ovat liian suuria voidakseen kasvaa itseohajutuviksi oppiviksi ryhmiksi. Luokat tulisi jakaa pitkäkestoisiin pienryhmiin, jolloin yleensä tulee mahdolliseksi saattaa ryhmiä rakentavaan prosessin.

Oleellista on, että ryhmän jäsenet (tai sen ohjaaja) eivät voi vaihtua prosessin aikana. Muutoin ryhmän kasvaminen turvalliseksi ja tuottavaksi alkaa aina alusta.

Mikäli kouluissa edelleen toimitaan suurryhmissä vaihtuvin opettajin ja liian usein vaihtuvissa kokoonpanoissa, on keinoina usein vain tehokas seuranta ja seuraamusjärjestelmä. Sekään ei saisi hajota useille toimijoille, kuten nyt yleensä on käynyt.

Ihan oma ongelmatiikkansa on sitten oppilaiden osallistaminen kiusaamisasioissa. Koulussa aikuiset vastaavat toiminnassa, eivätkä voi ulkoistaa kiusaamisen selvittelyn vastuutaan alaikäisille. Vertaistuki on tietenkin kannatettavaa. Osallistaminen on yhteisön rakentamisessa aivan elinehto, mutta on tärkeää miettiä miten osallistetaan. Tehtävät, rooli, valta ja vastuu on oltava selvillä ja avointa  kaikille. Osallistuminen on aitoa kun se tapahtuu omasta kokemuksesta, osaamisesta ja vastuuasemasta käsin.
Uskon jopa että kaikenlainen osallistaminen vähentää jo sinällään kiusaamista, sillä se tuo yhteisöön avoimuutta ja turvallisuutta.

Mikäli nuorilta kysytään ideoita näinkin monimutkaisen ilmiön torjumiseksi, he tarvitsisivat ensin tuhdin tietopaketin kiusaamisen sosiaalipsykologisista ulottuvuuksista ja ryhmädynaamisista ilmiöistä. Se, että on nähnyt kiusaamista tai osallistunut siihen, ei automaatisesti anna ymmärrystä siitä, miten ilmiötä voidaan ehkäistä. Tämä(kin) asia on nimittäin monimutkainen ihmisyhteisön käyttäytymismuoto, jota käsitellessä mutkia ei voi oikaista.

Lopuksi on todettava, että toive isommista oppilaista koulussa on käsitettävissä myös hiukan masentavana... Sehän kertoo, että koulussa nuorten ja aikuisten maailmat eivät kohtaa, ainakaan nuoren näkökulmasta. Luottamusta ja turvallista kiintymysuhdetta koulun aikuisiin ei ole.

Kun kuitenkin olen myönteinen ja optimistinen ihminen, niin totta kai, tuokin osallisuushanke on hyvä asia. Se vain, että jos "aikuisten oikeasti" halutaan osallistaa, pitäisi prosessin ohjaajilla olla substanssi todella hyvin hallussa.

Yhteisöllisessä koulussa varmasti kiusaaminen vähentyy. Hehkutanpa nyt lopuksi Flush-tapahtumaa Nurmijärven yhteiskoulussa. Tuntui näin sivustakin aivan mahtavalta prosessilta. Jos ette usko, niin Mikko-rehtorin hehkutus sulattaa kyllä sydämet!