Paras tapa opettaa?

Sipoolainen koulutuspalvelujen erityissuunnittelija Juhani Kärki (muuten viimeinen esimieheni ja kamunikin)  esitti jokin aika sitten facebookissa ison kysymyksen: 
"Mitkä kaikki pedagogiset mallit ovat tutkimuksen avulla todennettu toimiviksi perusopetuksessa? Ja mitkä eivät ole? Mitä malleja ei ole vielä juuri tutkittu?"

Jaa,a äkkiä luulisi että tähän on kasvatustiede vastannut yksiselitteisesti. Mutta, mutta. Kysymys on moniulotteinen. Työssään kehittyvä opettaja pohtii  tätä asiaa jatkuvasti.
Ensiksi on tiedettävä tavoitteet, jotka vallitseva arvopohja kasvatukselle ja opetukselle antaa.
Sitten on pohdittava myös, mikä on toimivaa ja miten toimivuutta mitataan? Opetukselle voidaan antaa lyhyen tähtäimen tavoite, esimerkiksi kokeen arvosana tai pitemmän tähtäimen tavoite, vaikkapa jatko-opintoihin ja työelämään sijoittumisen aste. Kannatan pitemmän tähtäimen arviointia.
Vielä tulee ottaa huomioon opetussuunnitelma. Nykyisin se ohjaa melko paljonkin koulun pedagogista toimintaa. Nyt oppija nähdään aktiivisena toimijana. Opettajilla ei ole enää täyttä vapautta valita opetusmetodejaan.

Meidän koulutusjärjestelmämme kehittyi yli sata vuotta sitten epätasa-arvoisessa esiteollisessa yhteiskunnassa. Herran pelko oli viisauden alku. Kasvatuksen ja opetuksen tavoitteena oli kasvattaa asemaansa tyytyviä kansalaisia, toimimaan osasena kokonaisuutta, ohjeiden mukaan. Tosin ei siinä sitten ihan onnistuttu... Kun pohditaan parasta tai parhaita pedagogisia malleja, niin on tärkeää havaita että koulutuksen tavoite on muuttunut paljon. Enää emme tarvitse niinkään koulutettuja koneiston osia, vaan aktiivisia ja muutokseen valmiita moniosaajia. Tästä seuraa mielestäni, että edestä tapahtuva opettajajohtoinen hiljaisuuden pedagogia on hyvässä opetuksessa nyt sivuroolissa. Tätä arvomuutokseen ja tutkimuksiin perustuvaa uudenlaista tavoitteenasettelua opetussuunnitelma heijastaa.

En ole pedagogiigan tai didadtiikan tutkija. Mutta kokemusasiantuntija olen. Pitkällä opettajan urallani on ollut mahdollista havainnoida sitä, mikä on toimivaa ja mikä ei, etenkin suhteessa omiin tavoitteisiin, opetussuunnitelman rajoissa tietenkin. Tärkeimmiksi tavoitteiksi itselleni on noussut pysyvän korkean oppimismotivaation, hyvän itseluottamuksen ja yhdessä oppimisen ilon tuottaminen. Jos lähdetään siitä että oppiminen on emotionaalinen tapahtuma, on opettajan pidettävä huoli ryhmänsä  hyvästä ilmapiiristä. Silloin on valittava opetusmenetelmiä, jotka tukevat ryhmän positiivistä kehitystä ja antavat eväitä yksilön asettumiseen ryhmänsä positiiviseksi jäseneksi. Olemme nimenneet tämän pedagogian yhteisölliseksi pedagogiaksi. Se ei ole vain yksi menetelmä vaan pikemminkin viitekehys toiminnalle, joka voi olla monen muotoista. Olen lukenut kasvatustiedettä niin, että oppiminen on luontaista, jos sen edellytykset ovat kunnossa.  Opetusmetodi ei ole niin tärkeä kuin luulisi. Kun oppija haluaa oppia ja luottaa itseensä, niin hän löytää kyllä itselleen sopivan keinon oppia. Tätä auttaa sitten joustavat opetustilanteet ja hyvä vuorovaikutus.

Jos opetuksessa on ongelmia, niin ne liittyvät useinmiten oppijan motivaatioon. Mikäli se on heikko, ei parhainkaan opetusmenetelmä auta tavoitteisiin. Tutkijat ovat löytäneet koululaisistamme heikkoa osallisuuden tunnetta, matalaa sitoutumista ja sitä että koulu koetaan aiempaa merkityksettömäksi. Näihin pulmiin voidaan varmasti vaikuttaa oppilaita aktivoivilla menetelmillä. Useissa kouluissa tehdäänkin paljon työtä oppilaiden aktivoimiseksi.

Että en siis osaa vastata Juhanin tärkeään kysymykseen kuin oikeastaan lisäkysymyksillä. Oman työssäoppimisen kautta olen varmasti lähestynyt vastausta käytännön tasolla. Siitä olen kirjannut kokemukseni kirjoihimme. Opettajan työssä on tärkeintä oppia itse, sillä tuohon kysymykseen pitää yrittää vastata jatkuvasti. Kun maailma muuttuu, muuttuvat myös tavoitteet, välineet ja menetelmät, nykyään nopeastikin. Opettajan työssä on hienoa saada olla koko ajan kehittäjä, valmista ei nimittäin tule.