Numerot takaisin?

Joulun alla keskustellaan mediassa kouluasioista, kuten koulutyön päättyessä keväällä ja taas alkaessa elokuussa. Viime vuosina on joulujuhla ja sen sisältö ollut vakioaihe, kuvastaen kulttuurimme  jakautumista moniarvoiseksi. Mutta siitä ei nyt ole kyse.

Yle suoritti kyselyn arvioinnista ja Opetushallitus otti kantaa (linkki) 

Muistan kyllä, että sanallinen arviointi tullessaan aiheutti hirveästi polemiikkia opettajien huoneessa ja varmasti kodeissakin. Olihan se uutta silloin 1980-luvulla.... Ihmettelen kyllä, että miten siitä käydään keskustelua edelleen kolmenkymmenen vuoden jälkeen. Sanallisen arvioinnin alku oli kylläkin pehmeämpi ja se koski vain alempia luokkia. Kun ei ollut vielä niitä pahuksen valmiita malleja, niin monin paikoin kirjoitettiin ihan oikeasti sanallinen arviointi, jokaiselle omansa. Tähän eivät opettajat saaneet juurikaan koulutusta, joten kokemukset jakautuivat rajusti.  Olihan se  kauhea homma, mutta sain niistä todistuksista vanhemmilta parhaat palautteet. Arvelen itsekin, että saatoin kertoa oppilailleni ja vanhemmille jotain hyödyllistä ja kannustavaa. Mutta minustahan kirjoittaminen on hauskaa...

Sittemmin on siirrytty sanallisen arvioinnin lomakkeisiin, joiden merkinnöistä oppilaat ja vanhemmat kysyvät aiheellisesti: " Mitä tämä on numerona?" Sanallisen arvioinnin pitäisi olla sellainen, että sitä ei voi muuntaa numeroiksi. Kun tähän on kuitenkin lähdetty, ei sanallisella arvioinnilla saada lisäarvoa, jota sillä tavoiteltiin. Ai, mitä lisäarvoa? Numeroarviointi on jaotteleva siten, että on huonoja, tavallisia ja hyviä oppilaita. Tämä jako on yleensä koulussa hyvinkin pysyvä, myös oppilaan itsetunnossa. Kun oppilas omaksuu huonon oppilaan roolin, ei ole helppo saada häntä muuttamaan käsitystään itsestä oppijana. Huono juttu. Numeroarviointi ei anna riittävästi myönteistä palautetta, ainakaan kaikille.

On myöskin erityisen huolestuttavaa, että tutkimukset osoittavat numeroarvioinnin suuren epätarkkuuden. Samalla osaamisella oppilas voi saada eri kouluissa ja eri opettajilta vaikka kuutosen  tai yhdeksikön, pienemmistä heitoista puhumattakaan. Tämä on epätasa-arvoista, varsinkin jatko-opintoihin haettaessa. Numeroarvioinnin  suosio perustuu enemmän sen yksinkertaisuuteen, kuin toimivuuteen. Me ihmiset pidämme yksinkertaisista asioista. Opettajille numerot ovat myöskin yksinkertaisia antaa, joten numeroarviointia kannatetaan laajasti opettajakunnassa. Näin etenkin aineopettajien kohdalla. Hehän eivät useinkaan voi tuntea jokaista oppilastaan riittävällä tarkkuudella, voidakseen kuvailla oppilaan työskentelyä, oppimisstrategiaa ja tavoitteiden saavuttamista riittävällä tarkkuudella.

Toivoisin, että kouluissa voitaisiin siirtyä enemmän jatkuvan näytön perusteella annettavaan arviointiin ja ehkäpä myös jonkinlaisiin lopputöihin, eri luokka-asteillakin. Meillähän on jo digitekniikka kouluissa käytössä. Sen avulla voitaisiin kerätä monenlaista näyttöä, ei vain kirjallisia kokeita numeroineen. Arvioinnin tehtävä on oppilasta ohjaava, ei oppilaita keskenään karsiva. Jaottelu on toissijainen, vaikka tärkeä tehtävä sekin. 

Arvointi on kyllä kehittynyt paljon. Arviointikeskustelu on nykyisin hieno mahdollisuus, vaikka se toteutuu usein liian pienin resurssein. Numeroarvioinnin lisäksi tarvitaan keskustelua ja etenkin oppilaan osallistamista. Oppilaan pitää ymmärtää, että hän vaikuttaa numeroonsa tai arviointiinsa ihan itse. Tämä ei nimittäin ole lainkaan itsestään selvää lapsille tai nuorillekaan. Olen siksi käyttänyt tapaa(jos numeroita on annettava), jossa oppilaat koulun alkaessa täyttävät todistulomakkeen numeroilla tavoitetasoonsa, sitten ennen todistusta täyttävät taas oman todistuksen numeroilla, jotka arvelevat saavuttavansa. Olen antanut todistuksen kasvokkain ja numeroita vertaillen, yleensä ollaan oltu aivan samoissa numeroissa. Arviointi ohjaa parhaiten jos oppija on siinä aktiivinen ja asettaa tavoitteensa itse - arvioinnin muodosta huolimatta. Parasta arviointia ei ole varmaan keksitty, joten kehitystyö jatkuu.