Rakenne vai istumajärjestys?

 Olen utelias, tässä tapauksessa luokkien opetusjärjestelyjen suhteen. Aina kun käyn jossain koulussa, kiertelen ja katselen miten luokat on järjestetty. Se on avartavaa. Samoin kyselemme koululaisvierailtamme, miten he istuvat luokissa. Valistunut tuntuma on, että muutosta on tapahtunut. Olisiko niin, että 2000-luvulla ryhmissä istuminen on jo valtavirtaa?  Se, miksi ryhmissä ollaan ja miten niitä ohjataan tai hyödynnetään, onkin ihan toinen juttu.

Ajattelen että pienryhmissä istuminen on oppilalle hyödyllistä joka tapauksessa, koska se mahdollistaa yhteistoiminnan ja vertaistuen. Yhteistoimintaosaamista ihmiset tosiaan tässä maailmassa tarvisevat, ja etenkin yhteisötajua ja -taitoja, kasvavan itsekkyyden vastapainoksi. Vastuullisia kansalaisia kasvaa vain yhteisen edun ymmärtämisestä.

Kun kyselemme luokkien työtavoista ja siitä miten luokissa istutaan, syntyy melkoisen kirjava kuva. Yleensä tuntuu että lapset eivät ole paljonkaan vaikuttamassa ryhmien syntyyn, ja ryhmien ohjaamista eivät ainakaan haastattelemamme oppilaat ole juurikaan havainneet. Ryhmäroolit tai ryhmien kehitysvaiheet eivät ole tuttuja. 

Jos kouluissa siirrytään yksin istumisesta pienryhmiin yhä laajemmin, on kyse muustakin (toivottavasti) kuin istumajärjestyksestä. Luennoivaa opetusta tulee vähentää, koska ryhmämuoto ei ole siihen kovin hyvä. Kun yksilöllinen opetusnäky vähenee, pitäisi tilalle tulla ryhmien ohjaamisen tavoite. Silloin osaamista pitää päivittää ja se voi olla käytännön ongelma. Nimittäin on kovin eri asia opettaa jokaista erikseen kuin ohjata ryhmiä oppimaan yhdessä. Voi olla, että tätä ei vielä laajasti ymmärretä, vaan ryhmissä istuminen on vain uusi istumajärjestys. Näin ainakin minulle kommentoitiin, kun Hesariin haastateltiin minua takarivi-ilmiöstä. (linkki)  "Ai keksikö tämä ope istumajärjestyksen?" No, toki toimittajan tekstin muotoilu oli vähän hassu, enhän toki ole keksinyt pienryhmiäkään...

Kyse on siis siitä, että kun opettaja päättää pulpettien sijoituksen ja oppilaiden paikat, on kyse pedagogiasta ja luokan sosiaalisen rakenteen muovaamisesta. Ratkaisuilla tulee olla tavoite, kasvatuksellisesti ja oppimisen kannalta. Sitten jos tuntuu, että tavoitteet eivät toteudu, voi aina tehdä muutoksia omaan toimintaan ja luokan järjestelyihin.

Haastattelujen ja havaintojen pohjalta vaikuttaa siltä, että pienryhmien kaikkia  mahdollisuuksia ei aina saavuteta, koska ei ole suunnitelmaa. Muutkin kuin me ovat kyllä kirjoittaneet asiasta, joten en ala nyt käymään läpi kehittyvän ryhmän vaiheita, ryhmärooleja ja ohjaamisen käytäntöjä. Kokemuksesta voin sanoa, että pitkään ohjatusta ryhmästä on ihmeen paljon iloa, sekä opettajalle mutta etenkin oppilaille, elämän evääksi. Tämän ovat varmasti jo monet opettajat kokeneet. Hyvien kokemusten jalkautuminen on tärkeää, tässäkin uuden opetuskulttuurin rakentumisessa.