Vaikka näiden kirjoitelmien aiheena on , ainakin löyhästi, kasvatuksen yhteisölliset ulottuvuudet, niin ei voi unohtaa yksilöllisyyttäkään.
Ihmisen elo kulkee monien ristikkäisten tarpeiden ja motiivien läpi. Melko merkillinen on yhteisöllisyys-yksilöllisyys akseli. Useimmille meistä on kammottavaa jäädä yksin, ilman tukiverkkoja. Toisaalta liian tiivis yhteisö aiheuttaa monille ahtaan paikan kammoa. Varsinkin kulttuurimme nykytilassa yksilölliset tarpeet tunnistetaan ja "omaa tilaa" pidetään arvossa. Muistan tämän oman tilan ilmenneen itselleni esimerkiksi niin, että armeijassa halusin käyttää välttämättä omia sukkia ja alusvaatteita. Muutoin koin, että minuuteni pieneni liikaa. Miten tämä liittyy kouluun?
Keskustelin jokin aika sitten Ismon kanssa koulujen tvt-kulttuurista. Jossain vaiheessa puhuimme penaaleista ja kännyköistä, että onko niissä emotionaalisesti jotain samaa? Kännykästä on varmaan tullut lähes kaikille osa persoonaa, siihen liittyvine lukuisine valintoineen. Se ei ole vain tekniikkaa, vaan siihen on varmaankin luotu emotionaalinen side. Etenkin lapsille se on esimerkiksi esine, jonka avulla saa yhteyden isään ja äitiin. Nuoret arvostavat jo sitäkin että kännykkä luoyhteyden parhaisiin kavereihin: Kännykkä antaa turvaa. Hiukan samanlaista muistelimme penaalien edustaneen kouluaikoinamme. Penaalia oli kiva näpelöidä, vaikka ei sieltä mitään olis tarvinnutkaan. Sen sisällä oli usein itselle tärkeä kumi tai joku muu pikku esine, siis aarre.
Kun kouluissa kipuillaan sen kanssa, että miten kännykkä pitäisi olla esillä ja mihin sitä käytetään, voisi ottaa tämänkin näkökulman esille. Opettaja on koulussa yleensä asemassa, jonka voi kokea turvalliseksi. Lapset ja nuoret tulevat isoon ryhmään, jossa heitä arvioidaan monin tavoin ja jossa tapahtuu aina arvaamattomia asioita. Jotkut haluavat olla näkymättömia ja toiset haluavat herättää huomiota. Kaikki haluvat varmasti kuitenkin olla turvassa, onhan turvallisuuden tunne erittäin korkealla ihmisen tarvehierarkiassa. Jospa voidaan ajatella sitäkin, että kännykän näpelöinti ja sen esillä olo tuo myös turvallisuutta? Sen avulla voi tuoda kouluun jotain itselle tärkeää, esimerkiksi ainakin ajatuksellisesti kodin ja kavereiden tuomaa turvaa, itselle tärkeitä kuvia yms.
Koulu on paikka, jossa kohdataan erityisesti yhteisön ja yksilön jännite, parhaimmillaan rakentavasti.
Olen aina kannustanut omia oppilaitani tuomaan kouluun jotain itselle tärkeää helposti kuljetettavaa, vaikka itse tehdyn istuintyynyn, pienen pehmolelun yms.
Kun opettajia usein kovasti ärsyttää oppilaiden kännykän näpelöinti, voisikohan ajatus turvallisuuden tunteesta helpottaa? Jospa koukutus-termi on turhan yksipuolinen ja negatiivisesti latautunut kasvattajien mielessä? Mietitään nyt, että mitä on koukuttumisen taustalla? Aito tarve vai onko kyseessä jokin uhka? Usein varmaan vain harmittaa, että on vaikea kilpailla kännykän ottaman huomion kanssa.
Kännykka ilmentää hyvin yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden ristivetoa. Se on yksilöllinen väline jolla pidetään yhteyttä yhteisöihin. On toki kohtuuullista odottaa, että koulussa keskitytään käsillä olevaan työhön jo senkin takia, että ryhmässä tietoisuus annetusta tehtävästä ei katoa. Opettaja tehtävä on ohjata opiskelua, ja selvät pelisäännöt ovat tarpeen. Työtä voi kuitenkin tauottaa ilman että tuottavuus kärsii, usein päinvastoin. Ehkäpä tietoa etsiessä on helposti vilkaistavissa omiakin viestejä. Aina voi myös tarkkailla itseään. Kuinka kauan haluan itse olla ilman rakasta viestivälinettäni?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti