Tuli hiljainen päivä pääsiäisvieraiden jälkeen. Siivosin tiedostoja drivessä ja löysin tekstin jonka Liisa ja minä olimme kirjoittaneet muutama vuosi sitten. Kun en muista mihin tuo laitettiin tai piti laittaa, niin laitan nyt tänne. Ei vanhenevaa tekstiä. Muistelen että rakenteellinen välinpitämättömyys, jota termiä edesmennyt Matti Rimpelä (linkki Ajantasa-ohjelmaan) käytti keskusteluissamme, herätteli meitä miettimaan. Uusi kirja oli tuolloin juuri muotoutumassa ja pienryhmää rakenteena pohdittiin paljon. Kiusaaminen oli eräs keskeinen aihe.
------------------------
Kiusaaminen on yhteisön häiriötila
Kouluyhteisön rakenteet tuottavat kielteisiä ryhmäilmiöitä, joiden seurauksia opettajan on yksin mahdotonta ratkaista
Tänäkin syksynä koulukiusaamista ratkotaan seurausten, jälkipuinnin ja rangaistusten näkökulmasta. Niin kouluissa kuin julkisessa keskustelussakin kysytään, miten kiusaamiseen pitäisi puuttua? Pitäisikö kiusaajan vai kiusatun vaihtaa koulua? Psykologeja, kuraattoreita ja nuorisotyöntekijöitä vaaditaan korjaamaan jo tapahtunutta. Kouluyhteisö on usein häiriötilassa, jossa se ei näe ulospääsyä kroonisesta ongelmastaan.
Reagoiminen on usein jälkijättöistä ja tuloksetonta. Kiusaaminen on tunnettu ryhmäilmiö, jota kouluyhteisön nykyinen rakenne väjäämättä tuottaa. Yksittäisiin oppilaisiin keskittymisen sijaan pitäisikin korjata rakenne, joka mahdollistaa haitalliset ilmiöt. Pedagogisilla valinnoilla voidaan rakentaa yhteisö, joka on oppilaille turvallinen ja kiusaamista ehkäisevä.
Suomalainen koululuokka on tyypillisesti noin kahdenkymmenen oppilaan järjestäytymätön suurryhmä, jossa opettaja pyrkii opettamaan jokaista oppilasta erikseen. Suurryhmän dynamiikka tuottaa säännönmukaisia ilmiöitä, jotka ovat kiusaamiselle otollisia: klikkiytymistä, sivuun jättämistä, epätervettä vallankäyttöä ja turvattomuutta. Suuressa ryhmässä kiusaaja usein hyötyy asemastaan ja kiusattu jää yksin. Nämä ovat tuttuja ilmiöitä aikuistenkin yhteisöissä.
Suurryhmä (luokka, opetusryhmä) on luonteeltaan kaoottinen satojen erilaisten sosiaalisten suhteiden sekamelska. Siksi opettajalla ei ole tosiasiallisia mahdollisuuksia ohjata opetusryhmänsä sisäisiä suhteita eikä tukea oppilaita ongelmien ratkaisemisessa. Ryhmän rakenne estää opettajaa toteuttamasta kasvatustehtäväänsä. Tässä tilanteessa käytännössä oppilaat jätetään heitteille organisoitumaan sosiaalisesti keskenään. Lapset joutuvat siten tilanteeseen, jossa heillä ei ole edellytyksiä selviytyä. Näin he menettävät opetussuunnitelman lupaaman mahdollisuuden kerryttää sosiaalista pääomaa ja oppia ryhmässä tarvittavia sosiaalisia taitoja. Tämä on kouluyhteisön rakenteellista välinpitämättömyyttä. Toki ei suunniteltua tai tahallista.
Oppilaille kaverit ja vertaisryhmän kohtaaminen ovat merkittävin syy herätä aamulla kouluun. Opettajalle oppilaiden keskinäiset suhteet näyttäytyvät usein ylimääräisenä, varsinaiseen koulutyöhön liittymättömänä asiana. Koska jäsentymättömän luokan vuorovaikutusta on mahdotonta hallita, sitä pyritään yleensä hillitsemään. Oppilaiden suhteisiin kiinnitetään huomiota vain silloin, kun niissä ilmenee ongelmia.
Näin ei tarvitse olla. Lasten keskinäinen vuorovaikutus voidaan ottaa kasvatuksen ja opetuksen olennaiseksi käyttövoimaksi. Kaoottisen suurryhmän sijaan luokka järjestetään pitkäkestoisiin oppiviin pienryhmiin, joiden luonnollinen dynamiikka tuottaa sosiaalista hyvinvointia ja ehkäisee kiusaamista.
Kehittyneessä pienryhmässä vallitsee myönteinen keskinäinen riippuvuus. Tämä perustuu ryhmän sisällä vallitseviin kiintymys- ja luottamussuhteisiin, joita suurissa ryhmissä ei synny. Tämä sosiaalinen pääoma suojaa oppilasta silloinkin, kun ei olla omassa ryhmässä. Kaikki tietävät, että kaveria ei jätetä.
Pienryhmissä oppilaat kokevat olevansa toisistaan vastuussa, tukevat toisiaan ja oppivat ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Opettajalla on mahdollisuus ohjata ryhmän vuorovaikutussuhteita. Kun ongelmia ilmenee, ne on helpompi tunnistaa ja korjata yhdessä oppilaiden kanssa. Koska ryhmät oppivat vähitellen itseohjautuviksi, opettajalle jää enemmän aikaa antaa tukea sitä tarvitseville. Pienempiä luokkakokoja ei silloin tarvita.
Muutoksen toteuttaminen vaatii toki koululta paljon. Aikuisten työpaikaksi järjestäytynyt koulu on organisoitava uudelleen oppivaksi yhteisöksi, jossa opettajat tekevät yhteistyötä keskenään ja näyttävät oppilaille esimerkkiä. Myös yläkoulun aineenopettajien on mahdollistettava oppilaille pysyvät sosiaaliset rakenteet, jotka eivät vaihdu tunnista toiseen. Opettajankoulutuksessa on vahvistettava ryhmädynamiikan ja yhteisöllisen pedagogiikan osaamista.
Koulukiusaamista on syytä ajatella myös oppilaiden osallisuuden näkökulmasta. Opettajat voivat luottaa lasten kykyyn ja haluun oppia ryhmätoiminnassa tarvittavia vuorovaikutus- ja ongelmanratkaisutaitoja. Lapset haluavat osallistua luokkayhteisönsä kehittämiseen ja sen ongelmien ratkaisemiseen, kun siihen annetaan mahdollisuus.
Jo kouluun tullessaan lapsilla on mukanaan sosiaalista pääomaa ja verkostoja. Meidän tulisi kunnioittaa ja hyödyntää niitä. Koulussa on varmistettava, että jokaisella lapsella on pitkäkestoisia turvallisuutta tuottavia kaverisuhteita ja kyky toimia yhdessä muiden kanssa.
Rauno Haapaniemi, tietokirjailija, luokanopettaja
Liisa Raina, tietokirjailija, yhteisökouluttaja
(elokuu 2021) Tämähän voi liittyä ainakin löyhästi pääsiäiseenkin, eikö vain?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti