Marika Toivolaa fanitan. Matikanope ja tutkija, joka jaksaa uudistaa ja kyseenalaistaa. Hän on käänteisen oppimisen ja arvioinnin edelläkävijöitä. Olen Hesarin mielipideosastolta löytänyt kolme itseäni kiinnostavaa kirjoitusta, joista Marikan on ensimmäinen.
Eikö koronakevätkään nostanut huolta arvioinnista? - oli otsikko kirjoituksessa (HS 22.8), jossa Marika nostaa esiin tärkeän arvioinnin kaksijakoisen luonteen ja kysyy pitääkö niin olla. " Arvointi on mitä suuremassa määrin eettistä toimintaa. Se konkretisoi oppilalle opettajan ihmiskäsityksen. Harva tulee miettineeksi, kuinka tyly opintokokonaisuuden lopuksi pidettävän summatiivisen kokeen viesti on: aivan kuin oppilas olisi vain arvostelun kohde, jonka ei uskota voivan muuttaa toimintaansa palautetta saatuaan." Moni opettaja protestoi: Ei ole muuta vaihtoehtoa, näin koulu toimii. Mutta onhan opettajalla vapaus kohdata oppilaansa haluamallaan tavalla- ja velvollisuus noudattaa opetussuunnitelman edellyttämää monipuolista arviointia.
Marika Toivola käsittelee arvioinnin summatiivista ja formatiivista muotoa. "Toisin kuin summatiivinen arviointi formatiivinen eli oppimisen aikainen arviointi konkretisoi oppilaalle, että opettaja ei pelkästään usko oppilaan kehityskelposuuteen vaan myös auttaa oppilasta kehittymään havaittujen puutteiden pohjalta." Opettaja on työssään puun ja kuoren välissä. Hän on sekä yhteiskuntapoliittinen toimija että ihmisen yksilöllisen kasvun tukija. Nämä tehtävät eivät tosin ole välttämättä ristiriidassa, mutta usein ovat. Yhteiskunta (etenkin työmarkkinat) toivoo tuottavaa työvoimaa ja koulutukseen laitetun taloudellisen panostuksen tuottoa, toisaalta hyvinvointivaltion yleinen tavoite on hyvä elämä, johon on yksilöllisiä polkuja. Opetus ja kasvatus ovat koulun tehtäviä. Opetetaan elämässä tarvittavia tietoja ja taitoja sekä kasvatetetaan, tuetaan yksilön liittymistä yhteisöön siten, että hänellä on mahdollisuus kasvaa täyteen mittaansa. Arvioinnin pitäisi tukea molempia tavoitteita, ehkä tärkeimpänä auttaa oppilasta näkemään omat vahvuutensa ja motivoida elämänmittaiseen kehittymiseen.
Opettajalle arviointi saattaa olla jotain, mitä tehdään urakalla. Itselleni se oli aina melko epämieluisaa. Kun joutui antamaan heikkojakin arvosanoja, oli aina mielessä se, että miten tämäkin arvosana vaikuttaa? Ei ainakaan kannustavasti. Arvosana ei yleensäkään ole kovin laaja-alainen viesti. Sitä voi laajentaa esimerkiksi arviointikeskusteluilla ja oppilaan oman tavoitesuunnitelman avulla. Arviointi on myös vallankäyttöä, joten sitä tehdessä pitäisi mahdollisimman tietoinen omasta toiminnasta.
Onko niin, että summatiivinen arviointi koetaan edelleen tärkeimmäksi arvioinnin muodoksi? Ainakin se on yleensä arvioinnin näkyvin muoto. Silti, olen samaa mieltä siinä, että formatiivinen arviointi on oppimisen ja oppilaan kannalta se tärkeämpi arvioinnin muoto. Marika toteaa, että opettajia on velvoitettu jo kahdenkymmenen vuoden ajan edistämään arvioinnillaan sekä oppimista että oppilaiden itsearviointitaitoja. "Osaamisen mittaaminen ei ole tulostavoite, vaan mittauksia tehdään, jotta tiedetään, missä ollaan tällä hetkellä ja mitä apuja tarvitaan, jotta todellakin päästään sinne minne ollaan menossa."
Arviointi on yhteisöllinen asia. On hyvä, jos koulun työyhteisössä varataan aikaa yhteiseen pohdintaan arvioinnin muodoista ja tehtävistä. Millainen arviointi palvelee/kannustaa parhaiten kaikkien oppimista? Sitä on hyödyllistä yhdessä linjata.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti