Yläkouluun luokan oma opettaja

 Peruskoulun rakenne herättää toisinaan keskustelua, ehkä liian harvoin? Miten sen pitäisi kehittyä 70-luvulta, jolloin alettiin pitämään peruskoulua, jossa on kaksi opetusjärjestelmää, alakoulu ja yläkoulu? 
Vaikka yhtenäiskoulut lisääntyvät, on niissäkin sama rakenne ja ongelma oppilaiden kannalta.

On kyllä tiedossa, että siirtyminen yläkouluun ja aineopettajien toteuttamaan opetukseen, on joillekin vaikea vaihe, etenkin poikien arvosanat putoavat. Kouluun kiinnittyminen vähenee ja koulusta irtoamisen kierre saattaa alkaa juuri nivelvaiheessa. (LINKKI tutkimukseen)

Äidinkielen opettaja Otto Kallioranta oli minusta hyvin oikeilla jäljillä, kun hän kirjoitti Hesarin mielipidesivuilla 29.10. "Myös yläkoulussa pitäisi olla luokanopettaja".   Otsikossa olisi ehkä pitänyt olla luokanohjaaja, jos luokanopettaja on myös nykyistä tutkintoa kuvaava termi?

Tässä ollaan yhteisöllisen pedagogiikan ytimessä. Jos opetusryhmistä halutaan turvallisia yhteisöjä, pitää niiden sosiaalista rakennetta voida ohjata. Ja se on aikuisen, osaavan sellaisen homma. Kallioranta näkee, aivan oikein, tarpeen uudistaa aineenopettajan koulutusta, mikäli hänen ehdotukseensa tartutaan. Ja onhan tätä ehdotettu ennenkin. Koulutusjärjestelmä tuskin koskaan voi toteutua vain lasten ehdoilla, mutta aika paljon mennään nykytilanteessa aikuisten ehdoilla. 

Yhteisöllisyyden ja vuorovaikutuksen edellytys on pysyvyys. Vaikka etenkin yläkouluissa näkyy yhä enemmän ongelmia, lasten huonovointisuutta, motivaation laskua, arvosanojen laskua, niin silti peruskoulu tarjoaa vanhemmille oppilaille etenkin yhä useampia aikuisia ja epävakaita ryhmiä. Tällä tavalla toimitaan, vaikka tulokset eivät näytä paremmilta. Väittäisin, että kouluista on tullut aikuisten työpaikka ja taloudellisen tehokkuuden vaatimusten täyttäjä. Lapsilähtöinen, oppijoiden osallisuutta ja tarpeita vastaava pedagoginen suunnittelu pitäisi olla koulun toimintaa ohjaamassa.

Kotirantakin näkee ongelman olevan aineopettajien osaamisen kapeudessa, vaikka se on syvää. Hänen ehdottamansa koulutuksen laajuus vain on sellainen, että opettajia ja opintojen kustantajaa voisi olla vaikea löytää. Malleja yläkoulun opetusryhmien sosiaaliseen ohjaamiseen voi olla useitakin. Nykyinen tapa jossa oppilasryhmät jäävät heitteille, eikä kukaan aikuinen ohjaa ryhmien dynamiikkaa tai rakennetta, on joka tapauksessa monille liian haastavaa. Kun tähän lisätään yhä suuremmat koulut (onneton muoti-ilmiö), niin ratkaisu oppilaiden parempaan kouluun kiinnttymiseen ei ole yhä uusien erikoisosaajien palkkaamisessa kouluun. Toki heistä voi olla hyötyä etenkin ilmenevien ongelmien hoidossa, mutta ei juuri niiden ehkäisyssä. 

Opettaja-oppilassuhde on tärkeä. Samoin opettajan suhde opetusryhmään. Luottamuksen ja kiintymysuhteen rakentuminen vaatii aikaa ja osaamista opettajan puolelta. Monet oppilaat pärjäävät kyllä ilman luottoaikuista yläkoulussa, mutta silloin koulun tehtävä kasvattajana jää ohueksi. Perusopetuksen tehtävä on kuitenkin kansalaisuuten ohjaaminen. Tämä ydintehtävä pitää ottaa entistä vakavammin. Silloin on tärkeää miettiä myös rakenteiden toimivuutta suhteessa tavoitteisiin.

Monin paikoin näitä mietitään, tiedän, ja tuloksiakin saadaan. Toivon, että varsinkin yläkoulun sosiaalisia rakenteita voidaan tiivistää joka  koulussa. Se on aikuisten päätöksistä kiinni.