Kyllä tuli hyvä mieli!
Professori Kristiina Brunila sanoi Yliopisto-lehden 4/2020 haastattelussa (sosiaalisen pääoman tärkeydestä) paremmin kuin itse olisin osannut: "Koulutusta ei pidä nähdä yksilön valmentamisena vaan yhteisön rakentamisena." Niin totta! Yhteisöllinen ote koulujen toimintakulttuurissa ei oikein toteudu puheita pitemmälle, ennen kuin tämä on sisäistetty. Arvot ohjaavat kuitenkin toimintaa, mutta vain kun ne yhdessä omaksuttu.
Brunila on kasvatuksen ja koulutuksen sosiaalisen oikeudenmukaisuuden ja tasa-arvon uusi professori. Titteli on kyllä todella pitkä, mutta on asiakin painava. Meillä on kaikkia koskevan sivistysvaltion ihanne. Peruskoulun tarkoitus on antaa kaikille, taustasta riippumatta, tasavertaiset lähtökohdat toteuttaa itseään ja olla aktiivinen kansalainen, rakentavalla tavalla. Viime vuosina olemme saaneet kuulla, että koulu ei enää ihan niin hyvin hälvennä sosioekonomisen taustan aiheuttamaa koulussa (ja myöhemmin elämässä) pärjäämisen eroja. Sosiaalinen pääoma periytyy yhä voimakkaammin ja oppilaan koulunkäyntiä tuetaan kodeissa hyvinkin eri tavoin. Alhainen koulustaso periytyy, kuten korkeampikin koulutus. Esimerkiksi PISA-tulosten valossa on meillä käynnissä eräänlainen uuden luokkayhteisön hiljainen rakentuminen. Koulu voi vaikuttaa tähän.
Brunila toteaakin: " Ne (kasvatus ja koulutus) voisivat mahdollistaa liikettä ja muutosta enemmänkin, sillä koulutus on mitä suurimmissa määrin valtaan liittyvää yhteiskunnallista toimintaa. Sitähän se on aina ollut. Miksi sitten nyt, kun meillä kuitenkin on tavoitteena kaikkien koulu, tasa-arvo ei enää etenenkään?
"Kaikki, jotka toimivat koulutuksen parissa, tarvitsevat ymmärrystä eriarvoisuuksista ja etuoikeuksista. Jos perusymmärrystä ei ole, eriarvoisuuden mekanismit jäävät tunnistamatta." --
"Eriarvoisuuden purkautumisen isoin este on se, ettei omaa etuoikeutettua asemaa suhteessa muihin tunnisteta sellaiseksi," sanoo Brunila. Tässähän on hyvää evästä opettajille lomalla pohdittavaksi. Opettaja on etuoikeutettu työpaikallaan suhteessa oppilaisiin ja korkeasti koulutettuna asiantuntijana myös yhteiskunnassa yleensä.
Lisäisin tähän sen kasvuympäristön, jossa nyt lapset elävät. Yhteisöä ei voi rakentaa tai siihen liittyä ilman riittävää yhteistoimintaosaamista, ilman riittävää sosiaalista pääomaa. Yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kattavasti vain koulussa. Perheet ovat pieniä, sukupolvien vuorovaikutus usein puutteellista. Monet lapset kokevat muuttoja ja perhe hajoaa. Yhteistyötaitojen kypsyminen tarvitsee turvallisia pysyviä suhteita. Vanhempien hyvä sosiaalinen pääoma perityy, monilla on hyvät turvaverkot jo valmiina - mutta monilla ei ole.
Hyväkään koulumenestys ei takaa turvallista ja hyvää elämää, heikko sosiaalinen pääoma suistaa helposti syrjäytymiskierteeseen. - Opettajat saattavat tuskailla heikosti motivoituneita oppilaita. Nämä ovat hyvin usein niitä, joilla ei ole riittävää yhteisöön kuulumisen tunnetta. Koulun ammattihenkilöstö voi rakentaa toimintakulttuurin, jossa vahvistetaan yhteisöllisyyttä ja kehitetään yhteisöön kuulumiseen tarvittavia yhteistyötaitoja. Se on vain nähtävä yhteisenä tärkeänä tehtävänä, eikä esim, kouluun palkatun yhteisökasvattajan hommana. Luulenpa että vahvasti yhteisöllisyyttä tuottavassa koulussa kaikilla on mukavaa, opettajillakin.
Asiasta olen kirjoittanut niin paljon etten tässä yritä pikakuvailla, miten se tehdään. Hyviä toimintamalleja on jo olemassa.
Muutosten ajassa onni, hyvä elämä, ei edelleenkään löydy yksilöstä.
Brunila tuumii: "Katse tulisi kääntää omasta navasta ympäristöön ja yhteisöön".
No siinähän on meillä kaikilla oppimista. Kasvattajan pitää oppia se mitä opettaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti