Vanha kamuni Martti esitti itselleen ja varmaan myös koulutettavilleen kysymyksen, jonka hän jakoi naamakirjassaan: Miksi opetuksen kehittäminen on usein niin tuskaisen hankalaa?
Hyvä kysymys ja ollaan oleellisen äärellä koulukulttuurin suhteen. Ensin pitää todentaa, että onko kehittäminen hankalaa? Kyllähän ops-vastaisuutta ilmenee, varmaan aiheellisesti ja aiheetta. Opettajat toimivat itsenäisesti ja ainakin ulkoinen kehittäminen aiheuttaa helposti ärtymystä, näin olen kokenut. Usein kai pelkästään kehittää-sana saa opettajan niskakarvat pörhölleen. Toisaalta viime vuodet digipedagogina olivat myös rohkaisevia. Tapasin paljon uudesta kiinnostuneita opettajia, usein he olivat kokeneempaa väkeä. Mutta enhän juuri tavannutkaan heitä, jotka eivät esittäneet kutsua. Uskon vaimoani, lukuisissa kouluissa vieraillutta yhteisökouluttajaa Liisa Rainaa. Hän on puhunut paljonkin siitä, että opettajien kouluttaminen on haasteellista verrattuna vaikka varhaiskasvattajiin. Minusta tämä johtuu paljon yksin tekemisen kulttuurista, joka onneksi on muuttumassa. Silti jää jäljelle jokaisen ammattikunnan ympärilleen rakentama suojakupla. Opettajuuteen taitaa myös liittyä oikeassa olemisen dilemma, asiantuntijan vahvistusharha... Jos jokin asia ei miellytä, on se väärin ajateltu.
Mietin, että välttämättä ei aina ole näin. Esimerkiksi lääkärien ja insinöörien ammattikunta tuntuu ottavan uudet innovaatiot käyttöön. Myös kokemusta arvostetaan ja varmaankin kysytään kollegoilta herkästi neuvoa. Luulenpa, että elinikäinen oppiminen on yleisesti omaksuttu tavoite. Tämmöistä toivon opetusalallekin. Opetus- ja kasvatustyössä on vain melko hankalaa osoittaa esimerkiksi jonkin työtavan tuloksellisuus aukottomasti. Opettajan työ on nin kokonaisvaltaistakin, että yksittäisten toimien tai välineiden vaikutusta on vaikea mitata. Sitä paitsi tuloksia pitää seurata pitkällä aikavälillä. Hankalaa ja kallista.
Kun opettajan työ kumminkin mielletään vahvan ja itsenäisen toimijan työksi, käy helposti niin, että opettaja itse arvioi, mitä hänen pitää oppia. Aika harva sen kuitenkaan tietää. Kun tähän lisätään persoonalla työskentely, niin opettaja saattaa torjua uutta vetoamalla siihen että tämä ei sovi minun opetustapaani. Monen muuttujan pitää siis olla kohdallaan, jotta kehittäminen onnistuu.
Olen omalla työurallani kokenut onnistumisiakin pedagogiani kehittämisessä, yhdessä hyvien työtovereiden kanssa tietenkin. Ihan sattumalta voimakkaimman kehitysvaiheen mahdollistivat paikoilleen loksahtaneet edellytykset. Vasta jälkeenpäin sitä on osanut arvostaa. Oma innostus ei riitä, tarvitaan tukea. Yhteisöllisen pedagogian kehittäminen sujui kohdallamme onnistuneesti koska:
- oli tunne, että opetusta pitää muuttaa oppilaita aktivoivaksi ja osallisuutta suosivaksi
- löysin hyvän työparin, jonka kanssa uskalsimme yhdessä pyrkiä ulos totutusta
- esimies tuki kehitystyötä
- erinomaista koulutusresurssia oli saatavilla (Kone -säätiö rahoitti Kriittisen Korkeakoulu Kasvatuskulttuuriprojektia)
- luokkakoot olivat suuria n. 30 oppilasta ekalla luokalla. Se pakotti osaltaan muutokseen, lapsilähtöisen pedagogian keinoihin.
- älysimme, kantapään kautta tosin, hankkia vanhempien tuen.
Yksittäisen opettajan tai opettajatiimin kehittäminen on mahdollista ilmeisen monen reunaehdon toteutuessa. Usein tämmöisiä kehittäjätiimejä kohtaakin kouluissa. Se ei silloin tarkoita, että koko koulu olisi mukana.
Kouluyhteisön kehittäminen vaatii johtajuudelta paljon. Johtajuutta opettajat sietävät huonosti, koska jokainen on ryhmänsä johtaja. Valtakunnan tasolle mentäessä haasteet vain kasvavat. Uusin opsi kuitenkin sysii koulutusta eteenpäin ja kehittyvälle uralle. Maailma muuttuu ja koulunkin pitää. Säilyttävän instituution pitää muuttua uudistavaksi, kyllähän se on iso tehtävä. Mutta kiinnostava.
Olen muutoin sitä mieltä, että ei kannata kehittää pienesti. Kun muuttaa tarpeesti isosti, on muutos pysyvää.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti