Hiljaisuuden hyve

Kierrätän. Katselin vanhoja kirjoituksiani, joista jotkut tuntuvat vieläkin hyvältä. Tai siis ainakin semmoisilta, että paljon en muuttaisi.  Olen muutaman vuoden ajan  kirjoittanut Steinerkasvatuslehteen artikkeleja, kun pyydetiin näkökulmia Steiner-koulujen ulkopuolelta, olen siis ollut eräänlainen peruskoulun normiedustaja, heh. Ja mikäs siinä. Lehtihän on viime aikoina varsinkin ollut hyvä ja keskusteleva. Tämä hiljaisuuden pedagogiaan kantaa ottava kirjoitus tuntuu ajankohtaiselta ja uuteen opsiin nojaavalta, eikös vain?

------------------------------

Hiljaa hyvä tulee?

Mikä onkaan lasten ja nuorten koulussa ja ehkä kotonakin usein kuulema kehoitus?

Veikkaan että muodossa tai toisessa: Ole hiljaa! Anna työrauha! Istu paikallasi?

Mitä kasvava siitä oppii?

Opettajana olen usein vanhempainilloissa pohdituttanut vanhemmilla työrauha-käsitettä. Siinä yhteydessä olen kysynyt, millä ominaisuuksilla he uskovat lapsiensa menestyvän tulevaisuuden työelämässä? Työhaastattelussa ei varmaankaan kovin usein ole vahvuutena se, että ilmoittaa osaavansa hyvin olla hiljaa.

Hiljaa olemisen suhteen  väittämäni on, että sen tarve periytyy ensin sääty-yhteiskunnasta, jossa alempiarvoiset olivat hiljaa alistumisen merkkinä ja sitten teollisen (ositetun) tuotannon mallista, jossa keskustelu häiritsi yksittäisen työntekijän optimisuoritusta.

Toinen syy olla hiljaa on vakavuus. Vakavasti otettava koulu ja vakava opiskelu ovat tavoitetava asia, eikö? Usein opettajatkin (ja vanhemmat) tulkitsevat niin, että vakava opiskelu on hiljaista, mutta  ikävää, ainakin lapsen näkökulmasta. Oppimisen ilo ilmenee kuitenkin usein  äänenä ja liikkeenä. Onko sille tarpeeksi tilaa?

Koulut on yleensä rakennettu hiljaisuuden pedagogiaa tukemaan. Käytävät ja niillä olevat luokkahuoneet muovaavat tilan, jossa ei oppilaiden keskinäiselle vuorovaikutukselle ole juuri sijaa. Hiljaa työskentely jättää oppilaat yksin ja vuorovaikutustyhjiöön.

Olen lukenut innostuneena nuorisotutkijoiden Tommi Hoikkalan ja Petri Pajun etnograafisen tutkimuksen kuvausta kirjassa Apina pulpetissa. Kasvattajalle avartavaa luettavaa. Tutkijat kävivät pulpetissa istuen yhdeksännen luokan, mukana oppilasjoukossa. On varsin virkistävää, kun tutkimuksen näkökulma on pulpetista käsin. Usein tuntuu, että kasvatustieteellinen tutkimus tarkastelee tutkittaviaan ulkoapäin ja kasvottomasti.

Tulen vähitellen hiljaisuuden seuraavaan näkökulmaan. Tutkijat nimesivät melko pian opettajan mielestä turhan häslingin (jota opettaja pyrki poistamaa) kioskitoiminnaksi. Suuressa ryhmässä yksilön ja varsinkin nuoren suurin pelko on jäädä yksin. Tutkijat totesivat, että nuorelle on ryhmässä hyvin tärkeää pitää yllä sosiaalista verkkoaan jatkuvasti, myös tunneilla. (Kyseisessä koulussa oli vielä käytössä 75 minuutin oppitunnit) Vaihdetaan kumeja, lähetetään viestejä, näpelöidään känykkää ja juoruillaan. Tämä on kioskitoimintaa, joka on nuorelle tärkeää, mutta opettajalle häiritsevää. Siispä oppilaita käsketään olla hiljaa. Se ei poista perustavaa tarvetta olla yhteydessä muihin. Tällöin luokassa alkaa kahden erilaisen tarpeen kamppailu: Opettaja haluaa hiljentää ryhmän ja saada jakamattoman huomion, oppilaat haluavat huomioda toisiaan. Nämä kaksi erilaisen tarpeen kehää kohtasivat tutkijoiden mukaan hyvin heikosti. Siitä aiheutui että ryhmässä useimmat vain suorittivat koulua, pyrkivät päsemään vähällä joka käänteessä, jotta aikaa jäisi tuolle perustavalle tarpeelle olla ryhmässä ja vielä hyvässä asemassa. Vain harvat tulivat tunneille oppimaan.

Kuulostaako tutulta? Olen pohtinut, miten nämä virallisen koulun ja oppilaiden epävirallisen koulun tarpeet voisi paremmin yhdistää? Eikö olisi mahdollista lisätä oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja siten tuoda turvallisuutta ryhmässä olemiseen? Opettaja voi jo melko yksinkertaisilla opetusjärjestelyillä suosia oppilaslähtöistä ja vuorovaikutukseen pohjaavaa oppimista.

Uskon, että monissa tutkimuksissa havaittu opiskelumotivaation lasku peruskoulun parin ensimmäisen kouluvuoden jälkeen liittyy vahvasti hiljaa olemisen (ja osallistumattomuuden) ongelmaan.

Kaikesta edellä olevasta on voinut syntyä käsitys, että koulussa pitää olla mielestäni meteliä koko ajan. Hiljaisuudesta toki nauttivat myös lapset (vaikka aikuiset vielä useammin) ja sille on annettava tilansa. Suomalaiseen kulttuuriin kuuluu, että osaamme nauttia hiljaisuudesta. Suuren lapsiryhmän perustila ei kuitenkaan ole hiljaisuus. Kun hiljaisuutta vaaditaan pitää syynä olla jokin muu kuin epätarkoituksenmukainen tila tai opettajan mukavuus. Hiljaisuus pitää voida perustella pedagogisesti ja oikeasti lapsilähtöisesti.

(kirjoitus on julkaistu Steinerkasvatuslehdessä 2013)