Löysinpä hauskan parin artikkeleita. Lueskelen välillä Hesarin Visioliitteessä olevia kolumneja. 20.8. Henrik Dettman (koripallovalmentajaguru, jos jostain syystä et tunne) kirjoitti otsikolla : "Vääpelöinti ja maahan painaminen eivät meillä toimi." (LINKKI) Tästähän on viime vuosina puhuttu. Minäkin olen kirjoittanut muutamaan kertaan mm. joukkuevoimistelussa ilmenneen henkisen väkivallan tiimoilta (LINKKI) Toisekseen kun taas kerran siivosin arkistojani,tuli käsiini moniste johtajuudesta vuodelta 1972. Sen olin saanut Riihimäellä Viestirykmentin aliupseerikoulussa. Olikin kiintoisaaa lukemista, jota en ehkä silloin tajunut...Ja olihan siellä varmaan vääpelikin, muistaakseni ihan mukava kylläkin.
Henrik Dettman kirjoittaa, että monissa kulttuureissa voidaan alistamalla hakea tuloksia urheilussa, koska aina on tulossa uusia yrittäjiä ja toisaalta on totuttu korkeaan hierarkiatasoon. Hän toteaa, että mitä suuremmat hierarkiaerot kulttuurissa on, sitä enemmän odotetaan johtajan olevan käskyttäjä. Suomessa on toisin: "Suomalaiselta johtajalta on asemavaltuutus riisuttu minimiin, ja siksi sisältöosaaminen ja vuorovaikutuskyky korostuvat. Erityisen voimakkaasti tämä näkyy koulumaailmassa. Se lieneekin iso syy siihen, miksi Suomessa on yksi maailman laadukkaimmista opettajakunnista. Sisältöön ja empatiaan perustuva johtaminen edellyttää empatiaa ja aikaa, josta ainakin jälkimmäisestä on koko ajan puute." Tämä on varmasti tuttua rehtoreille suhteessa opettajiinsa ja muihin yhteistyökumppaneihin, kuin myös luokanvalvojalle/ohjaajalle oman luokan ja sen taustahenkilöiden kanssa. Johtajuudesta ja sen laadusta on koulussa paljolti kyse, koska siellä ohjataan ryhmiä annetun tavoitteen suuntaisesti. Johtajuuden toimiessa koulussa on yhteisöllinen toimintakulttuuri, jolloin viihdytään ja kyetään ratkaisemaan ongelmia yhdessä. Toki voi olla toisinaan myös liian paljon toimintamahdollisuuksien häiriöitä, jolloin tarvitaan kriisitukea.
"Routarajan pohjoispuolella on resurssit optimoitava ja ihmisten voimavarat vapautettava" Tämä sopinee kouluunkin yleisenä periaatteena. Kasvatustavoitteena lähestymme silloin itseohjautuvuutta ja yhteisöllistä osaamista.
Mutta mitäpä tuleville aliupseereille opetettiin johtamisesta vuonna 1972? Kirjoittajasta ei ole tietoa. Kulttuurisena piirteenä todetaan: Suomalainen tekee annetut tehtävät yleensä tunnollisesti ja luontevasti. Hän pyrkii itsenäiseen toimintaan. Hän asennoituu arvostelevasti annattuihin käskyihin. Myöskin hän vaistoaa erittäin herkästi esimiehen heikkoudet. - Tämä kaikki on tuotavissa luokkatilanteeseen melko helposti. Kuten Henrik aiemmin totesi, suomalaisella opettajalla(kaan) ei ole asemaan perustuvaa ehdotonta auktoriteettia, vaan johtajuus on ansaittava. Hauskasti uuteen kirjaamme liittyy luottamus jota korostetaan toimivan ryhmän edellytyksenä: "Alaisten luottaminen johtajaansa (itseensä, tovereihinsa ja alaisiinsa) sekä toisaalta johtajan luottamus alaisiinsa ja joukkoonsa kokonaisuudessaan ovat menestyksellisen toiminnan perusta. Ilman keskinäistä luottamusta on kurin ylläpitäminen vaikeaa ja se jää pinnalliseksi ja pettäväksi." Tuohon kun vaihtaa sanat oppilaat, opettaja ja kurin tilalle motivaatio/hyvä työskentelyn ilmapiiri niin onhan tuo tuttua. Ja vielä tämä:" Jos johtaja (opettaja) on luottamuksen arvoinen, niin alainen (oppilas) suorittaa vaikeatkin tehtävät moitteetta."
Ryhmädynamiikka toimii aina samojen periaatteiden varassa, vaikka olosuhteet tai ryhmän tavoitteet vaihtuisivatkin. Ryhmä tarvitsee johtajuutta toimiakseen tehtävänsä suuntaisesti. Opettaja on luokassaan sekä johtaja, että johtamisen organisoija silloin kun pienryhmiä käytetään. Vaikka tuemme yksilöllisesti, niin opetus ja kasvatus tapahtuu koulussa pääsääntöisesti ryhmätilanteissa. Siksikin opettaminen on asiantuntijatyötä, jossa ei tule valmiiksi. Ja sehän on hyväkin asia, ei pääse pitkästymään!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti