Tasoeroista

 Ehkä pöly on laskeutunut jo sen verran, että on sopiva hetki kirjoittaa muutama rivi Marika Toivolan mielipidekirjoituksesta 28.12. viime vuonna. Se herätti aikamoisen media- ja somemyrskyn, varmaan sanailua opettajahuoneissakin.

Kirjoituksessaan "Olisiko jo aika puhua opettajien tasoeroista?" (LINKKI) matemaattisten aineiden opettajana ansioitunut ja tohtorikoulutettava Marika kuvaili koulujen muuttuneita olosuhteita ja yhä hajautuneimpia tuloksia. Opettajalla on tuloksiin osuutensa. Kirjoitus herätti laajaa vastustusta ja suoranaista vihapuhetta. Toivolaa syyettiin oman ammattikunnan mollaamisesta. Ehkäpä kirjoituksessa hiukan kärjistettiin, mutta kyllä olin monesta asiasta samaa mieltä- ja pakko ollakin kun moni kirjoituksessa esille tuotu asia oli faktaa Valtioneuvoston  raportista.  (Linkki)  Tietysti Marika käytti niitä tietoja, jotka tukevat hänen näkökulmaansa, mutta eikö niin lähteitä usein käytetäkin? Tosiasioita pitää voida tarkastella asiallisesti. Jos jotain puutteita havaitaan, niin pyritään niitä korjaamaan.  Puutteet tai kritiikin voi ottaa ammatilliseen käsittelyyn, ei henkilökohtaisena ahdisteluna. Vaikeaa mutta ei suinkaan mahdotonta, joo, koettu on.

Koulujamme on alkanut vaivaamaan oppilaiden ja koulujenväliset kasvaneet osaamiserot. Pisa-menestys rakentui pienille eroille ja siihen että meillä kaikki oppivat. Meillä oli maailman parhaat heikoimmat oppijat. Nyt heikkojen ja kiitettävien osaajien väliset erot ovat  suurenemassa ja polarisaatio kiihtymässä. Samalla uusien opetusmenetelmien käyttöönotto ja arvioinnin kehittäminen onnistuvat eri opettajilla eri tavoin. Opettajien työnohjaus puuttuu käytännössä kokonaan ja täydennyskoulutus on melkolailla yhtä tyhjän kanssa. Siihen ei satsata. Itse itseään työssä ohjaavat opettajat onnistuvat sitten paremmin tai huonommin kehittämään työtapojaan.

Marika Toivola toivoi mielestäni lisää ammatillisia keskusteluja opettajien kesken. Yhä tärkeämpää on osata herättää oppilaiden sisäinen motivaatio ja vahvistaa samalla ryhmien yhteisöllisyyttä. Turvallinen sosiaalinen ympäristö antaa nimittäin mahdollisuuden keskittyä oppimiseen. Tähän liittyy itseohjautuvuus, tuo paljon parjattu termi (jota ei muuten opetussuunnitelmassa edellytetä). Yhä suuremmissa kouluissa itseohjautuvuuden tavoite on yhä enemmän ohjaamista edellyttävä taito. Rakenteellista välinpitämättömyyttä esiintyy kaikissa organisaatioissa. Siksi voin ajatella että Toivolan sanoittama tilanne opetuksen kehittymisen suhteen voi myös polarisoitua: "Meillä on kouluja, joissa näiden tavoitteiden eteen tehdään kovasti töitä ja rakennetaan yhteistä ymmärrystä yhteisohjautuvuuden merkityksestä itseohjautuvuuden kehittymiselle. Sitten meillä on kouluja, joissa itseohjautuvuus on lähinnä mielipideasia ja se ymmärretään lähinnä opetuksen metodina eli toimintatapana. Meillä on myös kouluja, joissa lapset jätetään yksinkertaisesti heitteille ja oletetaan, että kyllä se itseohjautuvuus siitä kasvaa, kun sitä vain vaaditaan."

Ehkäpä kirjoituksen voisi avata selkeästi käytäntöön. Vaikka kuinka opettajat ajattelevat että oppilaiden taustat ovat ratkaisevia, eikä ole todistettu opettajan vaikuttavan merkittävästi oppimistuloksiin, niin käytännössä opettaja merkitsee paljon, etenkin heikoimmille oppijoille. "En mä viitsi sen open tunneilla tehdä mitään, en tykkää siitä". Tämmöisiä kommentteja itse kuulin kymmeniä vuosia kun kysyin entisiltä oppilailta kuulumisia. Ja varmasti jokainen meistä tuntee ilmiön. Varsinkin heikommat oppijat tarvitsevat opettajaan ja pariin koulukaveriinkin luottamussuhteen joka kannustaa oppimaan, vaikka ei ihan helppoa olisikaan. Jos opettaja ei pysty luomaan merkitsevää suhdetta heihin, jotka sitä eniten tarvitsevat, ei hän ole onnistunut kovin hyvin. Syyt tähän voivat olla itsestä johtuvia tai sitten olosuhteissa. Molempia syitä voidaan korjata.