Kasvatuskulttuuriprojekti

Kirjaa yritetään kasata kesäkuumalla. Pitäähän sitä jotain huvia olla. 

Pengoin tietokoneelta entisten kirjojen käsikirjoituksia ja löysin kiinnostavan muiston Liisan uralta Kriittisessä Korkeakoulussa: Kasvatuskulttuuriprojektin loppuraportti, (LINKKI) tekijöinä Jukka Husu ja Liisa Raina (2000).  "Hankkeen tavoitteena oli selvittää muutaman pääkaupunkiseudun peruskoulun kasvatuskulttuurin ilmenemismuotoja ja sen perusteella tarjota kouluille tukea koulutuksen ja konsultaation muodossa. Projektilla pyrittiin tukemaan koulujen kasvatusilmapiirin kehittymistä lasten ja nuorten kannalta suotuisaksi ja vähentämään opettajien työssä uupumista. Ulkopuolelta annattavan tuen tavoitteena oli mahdollistaa koulun oma kehittämistyö, jota seurattiin kahden vuoden ajan. Hanke toteutettiin toimintatutkimuksena." Vaikka raportti ei ole niin hirveän vanha, niin voi taas todeta, että samat asiat ovat pyörineet koulun uudistamisen teemoina  jo vuosikymmeniä, ainakin. Raportti voisi olla kirjoitettu eilen. Vai mitä voisi sanoa tästä: 

"Kun puhutaan kasvatuksen arvoista ja ihanteista koulutyössä, joudutaan tarkastelemaan kunkin koulun yhteisöllistä tilaa eli opettajakunnan, koulun muun henkilökunnan ja oppilaiden muodostamaa kasvatusyhteisöä. Vaikuttaa siltä, että monet koulut ovat yhteisöllisesti melko heikosti kehittyneitä. Koulun todellisuus muodostuu pääosin yksittäisten opettajien luokkiensa kanssa tekemästä työstä. Yhteisesti muodostettu käsitys kasvatuksen perusteista, ihanteista, tavoitteista ja menetelmistä puuttuu. Jokainen opettaja toimii henkilökohtaisesti sisäistämiensä arvojen ja ihanteiden varassa, koulutuksen näkökulmasta toki ammattitaitoisesti."

ja

"Koulu ei kehity riittävästi pelkästään luottamalla jokaisen opettajan yksilölliseen kasvuun. Opettajien autonomia onkin useammin eristäytymistä kuin positiivisessa mielessä yksilöllistä toimintaa. Eristäytyminen estää yhteistä kehittymistä, koska hyvät asiat eivät leviä itsestään yhteisössä eikä yhteisö siten voi käyttää hyväkseen jäsentensä osaamista. Kun todellista tietoa toisten kasvattajien työstä ei ole, ei myöskään voida suorittaa yhteistä arviointia. Kasvatustyön idea pelkistyy helposti opetussuunnitelman tekniseen osaan ja pahimmassa tapauksessa oppikirjoihin. Eristäytyminen on yhteisöllisyyden vastakohta. Yhteisöllisyyden sisällä tulee aina olla riittävästi tilaa yksilöllisyydelle ja itsenäisyydelle. Yhteisön tuki mahdollistaa vapaan yrittämisen ilman, että opettaja joutuu suojautumaan esimerkiksi epäonnistumisen ja se ilmitulon pelosta. Yhteisöllisyys ja yksilöllisyys ovat saman kolikon eri puolia. Jos toista korostetaan liikaa, toinen kärsii. (Sahlberg, 1996). Molempia on hoidettava yhtä aikaa ja aktiivisesti. Peruskoulun pedagoginen kehittäminen edellyttää, että

-koulukohtainen kehittäminen ja arviointi tapahtuvat yhteisöllisesti

-kouluihin luodaan yhteisöllisyyttä tukevat keskustelurakenteet

-johtajuutta kehitetään pedagogisen ohjaamisen suuntaan

Koulujen ongelmat eivät johdu opettajien ammattitaidon puutteesta vaan koko toimintakulttuurimme muuttumisesta. Hallinnollisella mallilla ja tiukkoihin tehtäväkuviin perustuvalla työnjaolla ei enää saavuteta niitä tavoitteita, joita tämän päivän institutionaaliselle kasvatustyölle asetetaan. Yhteisöt, jotka elävät vain yksittäisten työntekijöidensä jaksamisen varassa, ovat usein heikkoja ja haavoittuvia. Tällöin ne eivät myöskään kasvatusyhteisöinä kykene tarjoamaan kestävää lähtökohtaa tulevien sukupolvien kasvulle."

Tässä ollaan oman kiinnostuksen ytimessä. Nyt yritämme kirjoittaa hiukan uudesta näkökulmasta koulujen yhteisöllisyydestä kun käytämme mm. termejä sosiaalinen pääoma ja rakenteellinen välinpitämättömyys. Katsotaan mitä tulee ja etenkin haluaako joku julkaista vaikeasti markkinoitavan kirjan :)

Kone-säätiö rahoitti Kasvatuskulttuuriprojektia ensin varhaiskasvatuksen piirissä 1985-1986 ja sitten perusopetuksessa 1997-99. Raportti on laadittu Kone-säätiölle ja koskee tätä jälkimmäistä vaihetta. Maailma on vähän muuttunut. Oma silloinen kouluni oli yksi projektiin osallistuneita. Peruskouluja tuolloin oli vaikea löytää mukaan kun sen sijaan varhaiskasvatuksessa osallistujia oli helppo löytää. Nyt voisi olla (luulen) jo perusopetuksessakin enemmän kouluja, jotka haluavat kehittää työyhteisöään.

Raportissa kerrotaan, miten osallistujakoulut kokivat koulutuksen, jonka tarkoituksena oli kehittää yhteistä tavoitetietoutta ja toimintakulttuuria eli yhteisöllisyyttä. Vaikea rasti, mutta tarpeellinen ja on edelleen tulossa.

Erään rehtorin loppupalautteesta:

"Asennoituminen työtoveriin “mahdollisuutena“ on uskoakseni ihan valtava oivallus koulumaailmassa ja myös meidän koulussamme. Positiivinen uteliaisuus on herännyt opettajien kesken. Ehkäpä olemme myös entistä paremmin huomanneet muidenkin työntekijöiden läsnäolon ja ymmärrämme yhä selvemmin, että opettajien työlle tarvitaan kaikkien tuki ja päinvastoin. Ennen laiminlöimme paljon enemmän aikuisten viihtyvyyttä työpaikalla, nyt kiinnitämme siihenkin enemmän huomiota lisääntyneen yhteistyön ansioista."

Tuossa on jo hieno alku! Jotta koulu toimisi yhteisönä lasten kasvun alustana, pitää opettajien ensin muodostaa yhteisö, jolla on yhteinen tavoite. Sitten on mahdollista liittää yhteisöön oppilaat, kodit ja sidosryhmätkin, kukin omalla roolillaan. Yhä suurenevissa kouluissa on mielestäni huutava tarve perustaa rakenteet, jotka mahdollistavat hyvän yhteisöllisyyden.