Elokuu alkoi ja koulu nousee mediassa uutiseksi, kuten joka vuosi. Ja onhan se hyvä asia, koska koulu on tärkeä.
Isossa lehdessä oli taas hyvä kirjoitus : Varhaiskasvatuksen opettajien koulutus ei valmista työelämään. (HS 2.8.2022.) Tuttua. Kun itse aikoinaan valmistuin, seminaareista valmistuneet opettajakollegat ihailivat minun yliopistokoulutustani. Käytännössä tunsin itseni ihan epäpäteväksi. Alkaen siitä, että kun sain päiväkirjan, en ollut selaista koskaan nähnyt, saati että olisin teinnyt mitä siihen laitetaan. No, niitä ei enää onneksi täytetä. En ymmärtänyt koulun arjesta mitään. Mitä välituntivalvonta on, miten vanhempiin ollaan yhteydestä, miten lohdutetaan lasta joka ei osaa tehtäviään tai jolla on paha olo jostain minulle tuntemattomasta syystä? Miten opettajainhuoneessa ollaan? Miten otan vastuun oppilaistani ja etenkin miten luokkaa ohjataan? Onneksi minulla oli hyvä malleja, kokeneita opettajia auttamassa.
Mutta juu, opettaminen ja kasvattaminen ovat käytännön osaamista vaativia asioita, teoria ei yksin riitä. Teoreettinen ymmärrys kyllä auttaa oman työn kehittämisessä, mutta opettaja tarvitsee ison valikoiman hyvä käytäntöjä ja kehittyneen kyvyn ohjata vuorovaikutusta. Sen oppii käytännössä. Arvostamani Kirsi Lonka osallistui facebook keskusteluun asiasta. Uskallan laittaa kommentin tähän, kun hän sen jo julkaisi:
Tähän lisään vielä ryhmädynamiikan ymmärtämisen ja oman toiminnan ohjaamisen tilanteiden vaatimalla tavalla. Opettaja ohjaa isoja ryhmiä, työ ei koostu yleensä pääsääntöisesti yksilöiden kohtaamisesta. Ja kyllä opettajan työ on vaativaa asiantuntijatyötä: Pitäisi kasvattaa ja opettaa, ohjata isoja ryhmiä ja tukea yksilöitä. Vielä on tarpeen osata verkostua myönteisesti oppilaiden kotiväen kanssa. Vuorovaikutustaidot ovat tosiaan ihan keskeinen osa opettajan ammatiosaamista. Käytännössä sitä opitaan liian usein ns. kantapään kautta-metodilla. Opettajien yhteistyö on tässäkin hyvä tuki. Kannustan työpari- tai tiimitoimintaan, se tuo oppia ja iloa työhön.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti