Toiveista totta

Usein somessa tai ihan livenäkin opettajat puhuvat toiveistaan, että millainen koulun tulisi olla.
Ihan ensimmäisiä asioita on usein ajan puute. Opettajat haluavat, että olisi enemmän aikaa yksittäisille oppilaille. (reseptistä en nyt kirjoita kun olen siitä ennenkin kirjoittanut) Muita toiveita on ehkä avustajan saaminen omaan ryhmään, toive siitä, että kodit kasvattaisivat lapsiaan hyvään koulukuntoon. Toiveita voi olla luokkatilan suuremmasta koosta tai vaikkapa opettajien kokousten ajasta, muodosta ja asialistasta. Jokaisella on omia toiveita, totta kai.

Toiveet ovat kehityksen alusta ja siksi tärkeitä. Toiveista tulee tyytymättömyyden ilmaus, jos ne eivät johda mihinkään käytännön tekoihin. Usein käy niin, että jokin toive esitetään tai epäkohdasta puhutaan ja asia jää, kaiken keskellä, siihen. Koulussakin toiveilla voi olla terapeuttinen merkitys; kun saa sanottua, tuntuu että jokin muuttui, hetken...

Kouluissa on kahdenlaisia toiveita. Jos opettaja toivoo jotain josta voi itse päättää, niin usein asia hoituu. Suomalainen opettaja on suorastaan häkellyttävän itsenäinen, monista asioista voi päättää itse.
Mutta sitten kun pitää muuttaa koko koulun kasvatus-ja toimintakulttuuria, ollaan isojen haasteiden äärellä. Opettajat ovat itsenäisiä toimijoita, ja meillä kaikilla on oma näkemys parhaasta tavasta toimia. Yhteinen koulukulttuuri tarvitsee yhteisiä tekoja, pelkät ajatukset tai puheet eivät riitä.

Ajatukseni kiertyivät tähän aiheeseen kun olen somessa seurannut opettajien ja kasvattajien koulukeskusteluja. Usein aukeaa toiveiden tynnyri, mutta harvemmin reseptikirja. Olisi tärkeää keskustella siitä, miten toiveet voidaan toteuttaa. Ja jos ei voida toteuttaa kokonaan, niin mitä voidaan tehdä, edes vähän. Ja tehdäänhän monissa kouluissa yhdessä paljon. Yhteinen kehittäminen  vaatii kylläkin näkemysten sulautumista, jokaisen pitää yleensä tulla vähän vastaan. Onnistuneita reseptejä toiveiden toteuttamiseksi pitäisi myös laittaa kiertoon ja käydä katsomassa ihan paikan päällä.

Muistelenpa nostalgisesti. Ehkäpä paras ops-kokemukseni omalla urallani oli vuoden 1994 ops-valmistelu. Silloin tehtiin meillä jokaiselle koululle oma ops ja huolella. Kysyttiin vanhemmilta, oppilailta ja koulun muulta henkilöstöltä, että millaista koulua toivotaan. Tehtiin yhdessä, keskustellen. Näin työskentely sitoutti kaikki. Tärkeä arvo tai visio oli hiukan yllättäen monilla esillä: kodinomaisuutta toivottiin turvallisuuden ja viihtyisyyden tuojaksi. Parasta oli, että etenimme siitä käytäntöön: Mitä kodinomaisuus on koulussa ja miten sitä voi toteuttaa? Tehtiin listaa ja katsottiin mitä voidaan tehdä. Paljonkin, vanhemmat toivat kouluun huonekaluja, mattoja, hankittiin akvaarioita, viherkasveja ja somistettiin yhdessä luokkia. Sovittiin siitä, että koulun tiloja voidaan hyödyntää monipuolisemmin. Tulos oli juuri sitä mitä toivottiinkin. Kodinomaiset piirteet toivat pehmeämpää tunnelmaa, kaikilla oli entistä mukavampaa.

Asia on oikeastaan yksinkertainen. Jos jotain tärkeää toivotaan, mieluiten yhdessä, pitää toiveista siirtyä tekoihin, mieluiten nopeasti. Siinä koulun johtoryhmälle tai rehtorille keskeistä tehtäväsarkaa. Jos koulussa vuodesta toiseen puhutaan että pitäisi olla viherkasveja, niin jotenkin ne varmaan voidaan hankkia. Jos opettajilla tuntuu olevan jatkuva kiire, niin istutaan alas ja mietitään voidaanko työtä organisoida toisin. Ja tehdään toisin. Onneksi on uusi ops, sieltä voi löytyä toiveiden tukea. Eikä kannata unohtaa, että koulu on kuitenkin oppilaita varten. He toivovat myös monia asioita ja voivat usein olla mukana toteuttamasssa niitä.
Kouluissa on mahdollista ottaa toiveita haltuun, edellä mainitun autonomian takia. Kun jokin asia on omalla tai muiden  toivelistalla, kysy heti: Mitä voin tehdä? Miten otan muut mukaan? Kun jotain, vaikka vähänkin voi tehdä pelkän toivomisen sijaan, niin yleensä se palkitsee.