Vaihtoehtoiset totuudet ovat kasvatuksen ja opetuksen rutiinia.

Melkein kaikista asioista ihmiskunta saa koko ajan lisää tietoa. Osa tutkimustiedosta on kiistatonta ja otetaan heti käyttöön. Luulenpa, ihan asiaa tuntematta, että vaikkapa insinööritieteissä kehitetään paljon uutta, josta voidaan heti saada hyötyä. On hyvä, että vain harvat kiistävät nykymaailmassa vaikkapa maapallon olevan pyöreä.

Kasvatuksessa ja opetuksessa on toisin. Oikeastaan tajusin sen vasta eilen. Kasvatustieteen alalla tuotetaan vain vähän sellaista tietoa, joka on kiistatonta ja jota voi myös käytännössä helposti hyödyntää. Tästäkö johtuu, että opettajat eivät yleensä ole kasvatustieteen harrastajia tai täyttäisivät esim Educa-messuilla salin, jossa esitellään kasvatustieteen uusia tuulia? Opettajan työ vaatii osaamista ja nopeita, itsenäisiä päätöksiä. Ei riitä että asia voi olla niin tai näin. Kun opettaminen on suoritustilanteessa oman osaamisen varassa, opettajat eivät oikein näe, että kasvatustiede tai jokin muukaan lähellä oleva tiede voisi auttaa riittävän konkreettisella tavalla. Hyvän opettamisen reseptistä kiistellään jatkuvasti. Reseptit ovat usein hyvin henkilökohtaisia, jopa niin että niitä ei jaeta tai ei edes uskota, että oma hyvän opettamisen resepti toimisi muilla. Yhteinen kehittäminnen hankaloituu.

Äskettäin ( 30.1.) HS julkaisi kaksin kappalein tiedeuutisia, joissa kritisoitiin opetuksessa usein käytettäviä rutiineja tehottomiksi. Toinen kirjoitus oli kolumni Huono opetus periytyy helposti  ja toinen laaja artikkeli opiskelutavoista Moni pänttää väärin.  Kun opettaminen usein koetaan henkilökohtaiseksi, persoonalliseksi ominaisuudeksi, voi ammatillinen kehittäminen olla hankalaa. Molemmat kirjoitukset kuvasivat hyvin kumminkin sitä, että perinteet uusiutuvat hitaasti, silloinkin kuin olisi aihetta. Esimerkiksi ulkoaoppimisen metodia voidaan arvioida tulevaisuutta silmällä pitäen ihan uudesta asemasta kuin vielä muutamia kymmeniä vuosia sitten. Sen tarve varmaankin vähenee koko ajan. Aivotutukimus antaa jatkuvasi hyvää tietoa siitä, miten ihminen oikeasti oppii parhaiten, enää ei ole pakko olla vain oman mielipiteen varassa.

Mielestäni onkin aina ollut aika kummallista esimerkiksi se, että koulussa opetetaan hyvin vähän tai ei ollenkaan opiskelutekniikkaa varsinkin sellaista joka perustuisi aivotutkimuksiin. Jokaisen peruskoulun käyneen perusosaamista pitäisi olla  se, että tunnistaa omat tapansa oppia ja osaa käyttää itselleen sopivia oppimistekniikoita. Opettajan uusiutuvaan rooliin kuuluu yhä vahvempi oppimaan ohjaamisen taito, nin yksilö- kuin ryhmätasolla. Näitä taitoja pitää opettajille myös opettaa.

Kari Uusikylä kirjoitti blogissaan 3.2.  edellä mainituista artikkeleista: Ovatko opettajamme ammatitaidotomia? Facebookissa moni piti kovasti kirjoituksesta. Olisin voinut minäkin pitää, mutta, mutta. Uusikylällä on tyylinä kirjoittää välillä kärkevästi, enkä ole ihan varma tuon kirjoituksen perusteella, mitä kantaa hän ajaa. Jotenkin kumminkin tuntui, että hänkin oli herkkänahkaisuuden suojelija, ainakin otsikon perusteella. Tosin hän hyvin toi esiin näkemyksen, että opettajan on hyvä osata erilaisia opetustekniikoita.

 Kun opettaja opettaa persoonallisuudellaan, on kaikki kritiikki minäkuvan uhkaa. Näin olen nuorena opena ainakin itse kokenut, harmi kyllä. Opettajamme eivät tietenkään ole ammattitaidottomia, sehän nyt on ihan selvää. Kyse on enemminkin siitä, että kaikkien ammattikuntien, maalareista lääkäreihin pitää päivittää osaamistaa nykyään tiiviiseen tahtiin. Kun suomalaiset opettajat osallistuvat heikosti täydennyskoulutuksiin ja ovat itsenäisiä toimijoita, on tässä vähän hankala yhtälö. Tuntuu joskus siltä, että uusiin alan tutkimuksiin suhtaudutaan hiukan vähättelevästi tai niitä ei lueta. Kari Uusikylä teki siinä mielessä vähän karhunpalvelusta opettajille. Kun hän tuntui vähättelevän tutkimuksia tehokkaista opiskelutavoista, taittui siinä monen opettajan mahdollinen kiinnostus oppia uutta. Sitten voidaan todeta, että tehdään kuten ennenkin. Toisinaan se onkin ihan hyvä tapa, mutta uudet näkökulmat voivat olla virkistäviä. Lukemalla, keskustelemalla ja kokeilemalla voi opettaja täydentää työkalupakkiaan ja innostua jostain uudesta. Kannattaa kysyä niiltä, jotka näin tekevät, kyllä heitä, vähän propellipäitä, löytyy joka koulusta.