Kun tässä viimeiset seitsemän vuotta on tutustunut koulujen digitalisaatioprosesseihin myös kouluttajana, niin voin olla vain samaa mieltä.
Pekkola kirjoittaa:
"Digitalisaatiohankkeiden hyötyjen vähäisyys johtuu pitkälti haluttomuudesta muuttaa vallitsevia käytänteitä ja toimintatapoja. Hankkeet ovat usein vain lyhyitä kokeiluja, joissa tietotekniikan mahdollisuuksia testataan hyvin rajatussa ympäristössä. Tällaisia pieniä kokeiluja ovat esimerkiksi videoneuvottelujen käyttö päiväkotien työntekijöiden ja vanhempien välisessä viestinnässä sekä erilaisten hakemusasiakirjojen sähköinen palauttaminen."
Tämä tuntuu pätevän julkishallintoon ja kouluihin, oman kokemuksen perusteella. Ihmisten haluttomuus muuttaa vallitsevia käytäntöjä palautuu kulttuurin pyrkimykseen jatkua. Tämä unohtuu hankkeissa ja kehittämisprosesseissa liian usein. Hankkeen vetäjät ovat itse innostuneita, eivätkä tunne riittävästi ihmisen muutosvastarinnan ja vahvistuserheen voimaa. Näistä syistä kaikki palautuu ennalleen kovin helposti tai ainakin kehittäminen on tahmeaa. Pekkola korostaa, että digitaliosaatiohankkeiden pitää edetä syvälle käytäntöihin ja tuottaa todellista hyötyä.
"Muutosten vastustaminen, uusien tekniikoiden ja toimintamallien oppimisesta aiheutuvat tuottavuuden notkahdukset sekä arjen työpaineet ja kiireet saavat tekijät usein palaamaan vanhoihin tapoihin." Kuulostaa kovin tutulta.
"Valitettavan usein johtaja kuitenkin jättää kokeilun onnistumisen työntekijöiden vastuulle. Tämä johtaa helposti siihen, että hyödyt jäävät vähäisiksi ja digitalisaatiohanke tuomitaan epäonnistuneeksi." Kouluissa johtajia ovat rehtorit, jotka johtavat hyvin eri tavoin. Kouluttajan urallani havaitsin helposti, että kouluissa, jossa rehtori johti, tuki koulutusprosessia ja oli läsnä, päästiin pisimmälle koulutuksen hyödyissä. Silloin koko yhteisö liikahti.
Pekkola kirjoittaa, että pienien kokeilujen hyödyt ovat pieniä. Vähän samaa ajattelin usein koulutusprosessissa, jossa koulutus keskittyi vaikka yksittäiseen menetelmään. Digitalisaation hyödyntämisessä opetuksessa on kyse laajasta kokonaisuudesta, joka muuttaa koulun koko toimintakulttuuria. Muutoin digitalisaation mahdollisuudet oppimisesta eivät toteudu täysimääräisesti tai toteutuvat hyvin eriarvoisesti. Mikäli opettajat käyttävät pedagogista vapauttaan menetelmien ja välineiden suhteen koulussa omien mieltymysten mukaan, on koulun opetuksen kehittäminen sattumanvaraista ja oppilaiden kannalta epätasa-arvoista.
Pekkolan mukaan digitalisaatio kutistuu piperrykseksi, mikäli johto ei ole siihen aidosti sitoutunut. Näin näyttää kouluissa olevan. Paljon piperretään yksittäisillä laitteilla, mutta turhan harvoin poistutaan mukavuusalueilta ja lähdetään hakemaan uudenlaista vuorovaikutustilannetta oppimisen järjestämiseen.
"Organisaatioissa pitää pystyä kokonaisvaltaiseen ja pitkäkestoiseen ajatteluun, määrätietoiseen johtamiseen ja muutosvastarinnan murtamiseen." Pekkola lopettaa artikkelinsä näin. Espoon tapahtumien valossa kirjoitus saa uusia sävyjä. Vaikka Espoossa ei olisikaan kyse siitä, että ylempi johti vastustaa muutosta, niin kyllä kouluissa on sitäkin nähty.
Kaikenlainen syvälle käyvä kehittäminen vaatii organisaation koko johtamisketjun saumatonta ja pitkäjänteistä yhteistyötä. Kuntasektorilla ei useinkaan helppoa, mutta läpinäkyvä toiminta ja avoin arviointi voivat johtaa hyvään tulokseen.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti