Vielä kovin vähän aikaa sitten opettaja asui, itsestään selvästi, koulullaan tai jos ei koululla niin lähituntumassa. Opettaja sitoutui varsinkin maalaiskouluissa pitkään työsuhteeseen perustamalla kodin koulunsa yhteisön alueelle. Hänestä tuli usein näytelmäkerhon vetäjä tai pyhäkoulun opettaja, ehkäpäs metsastysseuran varainhoitaja jne. Mitä merkitsi se, että hän oli saman yhteisön jäsen, josta hänen oppilaansa tulivat?
Nyt kuulee usein, varsinkin nuorten opettajien sanovan, että he eivät halua asua koulun läheisyydessä. Syyksi mainitaan, että sitten näkee kaupassa oppilaita ja vanhempia, että yksityisyys kärsii. Näinhän asia on. Kaupunkimaisen asumisen myötä yksityisyydestä on tullut tavoiteltu etu, jota ei haluta menettää palkkatyön takia. Yksityisyys ja yhteisöllisyys ovat aikalailla vastinpareja.
En mitenkään halua ihannoita vanhoja hyviä aikoja, eiväthän ne edes olleet aina hyviä. Kasvattaminen ja opettaminen on kuitenkin voinut olla helpompaa, kun oppilaat ja heidän perheensa olivat tuttuja jo vuosien ajalta. Tämä sillä edellytyksellä että opettaja on saanut arvostetun aseman yhteisössään. Usein hän saikin.
Monet nykyopettajat kokevat vanhempien kohtaamisen, varsinkin vaikeissa asioissa, haastaviksi. Se on hinta, mikä yksityisyydestä maksetaan.
Itse olen kokenut helpotuksena sen, että olen tehnyt opetustyötä asuinyhteisössäni. Nykyään opettajalla on mahdollisuus valita. Valinta kannattaa harkita. Kaikella on puolensa.
Mikäli opettaja tulee koulun taustayhteisön ulkopuolelta, olisi ainakin syytä tutustua ympäristöön ja sen erityispiirteisiin.
Tämäkin piirre nykykoulusta kertoo taas, että koulussa ei (enää) itsestään synny yhteisöllisyyttä, johon kaikki tuntevat kuuluvansa. Sitä rakennetaan arvoista johdetulla toimintakulttuurilla ja teoilla.
Tuloksena on uutta yhteisöllisyyttä, sellaista johon liitytään ja josta erotaan. Se vaatii yhteisötaitoja, kaikilta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti