Kasvattaminen on tärkeää. Jos yhteisö haluaa välittää arvojaan ja pyrkimyksiään kasvaville jäsenilleen, niin kasvatetaan ja opetetaan. Tällöin aiheutetaan joskus mielipahaakin, kun on opittava että yhteisön jäsenenä ei voi aina toimia vain omien halujen ja pyrkimysten mukaisesti. Kasvava lapsi ja nuori ei esimerkiksi osaa tai tiedä miten tervehditään tai koska on sopiva aika nukkua, mikä on terveellistä ruokaa.
Kuuntelin pari viikkoa sitten kun Keijo Tahkokallio oli Ylen aamuteeveessä (linkki). Hän muistutti taas, kuten jo vuosikymmeniä on sitkeästi tehnyt, että on asioita joista aikuiset päättävät ja asioita, joista voi neuvotella. Ja sitten myös niitä, joista lapsi tai nuori voi päättää itse. Tämä rajanveto on hänen mukaansa hämärtynyt. Olen samaa mieltä. Ei tarvitse kysyä "Tulisitko syömään?" silloin kun ruoka on valmista. Voi sanoa "Käykää syömään, olkaa hyvä!" Olen kyllä aika monesti katsellut, kun vanhempi työntää rattaissa olevaa lasta ruokakaupassa ja kyselee mitä haluaisit syödä. Valinta voi olla ihan väärä. Jos ei ole edellytyksiä valita, ei voi antaa vastuuta valinnasta. Hamppareita ei kannata syödä jatkuvasti. Sitten kun tuo sama lapsi on teini, on peli jo aika menetetty.
Ihan sama ilmiö koskee kouluakin. Paitsi että lasten ei enää tarvitse pelätä opettajia (hyvä asia), niin kouluissakin on lähdetty välillä neuvottelemaan asioista, joista ei tarvitsisi neuvotella. Kun lapset ja nuoret eivät ole tottuneet ottamaan käskymuotoisia (imperatiivi) ohjeita, niin he olettavat että aina on varaa neuvotella tai tehdä oman mielen mukaan. Aika usein neuvottelu on väsytystä, jossa lapsi tai nuori voittaa. Näin ei kuitenkaan yhteiskunnassa voi toimia. Kyllähän meidän aikuistenkin on syytä noudattaa vaikka nopeusrajoituksia, vaikka ei aina haluaisi.
Olen itse kokenut, että ryhmän hallintaa helpottaa paljon, kun asettaa selkeät rajat neuvoteltavien ja ei-neuvoteltavien asioiden välille. Asiat joista aikuinen on vastuussa ja ovat ammattiosaamisen kannalta tärkeitä ovat niitä ei-neuvoteltavia. Tämä tietenkin niin että, perustelee jaon. Vähän oudoksun esim. leirikoulusta äänestämistä. Opettaja on kuitenkin pedagoginen asiantuntija ja tietää parhaiten millainen leirikoulu toteuttaa sille asetetut tavoitteet. Kun tämä on hänen vastuullaan, niin opettajan mielipide on painavin. Olen usein esimerkiksi antanut oppilaiden päättää kokeiden päivämääristä. Sen ajankohdan sopivuuden voivat oppilaat tietää parhaiten.
Tästäpä juontuu ajatas kamaliin kännyköihin. Kun puhutaan taas miten kännykät vievät keskittymisen ja häiritsevät opetusta koulussa, on se osin kummallista. Kännykän käyttöä oppitunneilla säätelee nimittäin opettaja suvereenisti. Jos tämä on oppilaille epäselvää, on jotain yhteisössä pielessä. Koulun tärkeä kasvatustehtävä on digiajassa opettaa mobiililaitteiden oikeaa käyttöä, sekä sosiaalisesti että tiedon hankkimisen ja jakamisen kannalta. Tämä onnistuu parhaiten kun aivan kaikki koulun aikuiset noudattavat samoja, sovittuja käytäntöjä. Silloin ei tule ongelmia siitä, milloin neuvotellaan ja milloin ei. Kyse on toimintakulttuurista, jonka vahvuus syntyy yhteisöllisistä ratkaisuista.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti