Oli kiva aamu. Opastin Sipoon koulumuseossa lähikoulun eskareita, ykkös- ja kakkosluokkaa. Kun sellainen joukko ilmestyy pihaan on tunnelma pedagogin unelma. Ilmassa on uteliaisuuden sähköä.
Kaikkea halutaan koskea, haistella ja katsoa. Ja kysyttävää riittää.
Taas oli pakko hiukan pohtia sitä, miksi tämä palava uteliaisuus yleensä ainakin himmenee ellei ihan sammu kouluvuosien edetessä? Jotain voi havaita tuostakin edellä kuvatusta tilanteesta. Jokaisella on eri kysymyksiä, toinen haistelee ja toinen näpelöi. Ja aina on heitäkin, jotka miettivät itsekseen kokemaansa ja poistuessaan esittävät hyvän kysymyksen. Koulun perinteinen opetus ei oikein vastaa yksilön uteliaisuudesta nouseviin erilaisiin kysymyksiin tai jos vastaakin, niin yleensä viiveellä. Kun kaikille opetetaan samaa asiaa, suunnilleen samaan aikaan, ovat poikkeamat usein opettajalle vain häiriöksi. Huomasin minäkin aamulla, että kahdestakymmenestä uteliaasta eniten kysymyksiä ehti esittää pari, kolme aktiivia. Hitaammat luovuttivat. Käytettävissä oleva aika ei taipunut pienryhmien käyttöön. Opintoretkillä ne ovat kyllä oikein hyvä työmuoto. Jos aktiivisuutta ei palkita, niin lapsi oppii piankin passiiviseksi ja sitten ehkä välinpitämättömäksi.
Uteliaisuuden ja sitä kautta motivaation ja itseohjautuvuuden ylläpito olisi kuitenkin ihan keskeistä, kun tavoittelemme elinikäistä oppijaa. Näitä yhä tarpeellisimpiä ominaisuuksia voidaan kehittää koulun toimesta ja siihenhän uusin opetussuunitelma pyrkii.
Koulussa ei minusta tarvitsisi niinkääm motivoida oppilaita ulkoapäin, vaan pitää yllä sitä valtavaa motivaatiota, joka pienellä koulaisella yleensä on jo kouluun tullessaan. Keinot jolla tähän päästään, ovat monenlaisia varmaankin, mutta jotain yhteistäkin löytyy. Yhteinen toiminta ja riittävä vuorovaikutus ovat tärkeitä. Yhdessä pohtiminen ja ratkaisuista iloitseminen tuovat motivaatiota ruokkivaa emotionaalista palkintoa.Yksin tekeminen on vain harvoille innostavaa, eikä nykyaika suosi muutenkaan yksin tekemistä.
Varmaankin koulussa tulisi olla enemmän mahdollisuuksia ajautua tehtävistä sivuunkin, mikäli oma kiinnostus vie mennessään. Digiaikana on tietoa monessa muodossa saatavilla. Tällöin ei minusta enää ole tärkeätä vastata yhteen kysymykseen samalla tavalla, vaan hakea tietoa väljästi asetettuihin kysymyksiin.
Opettajan oma esimerkki on myös oleellista. Opettajan on tarpeen ainakin riittävän usein innostua itsekin uuden oppimisesta.
Uteliaisuus on tunne. Tunteet ohjaavat motivaatiota, oppiminenkin on kai pohjimmiltaan emotionaalinen prosessi. Uteliaisuuden ruokkiminen on opettajan keskeisiä työkaluja.
Oppiminen tuottaa mielihyvää, onneksi. Yhä useamman ei nimittäin tarvitse enää oppia pysyäkseen hengissä, joten tavoiteltavaa itseohjautuvuutta opiskelussa ruokkii nyt uteliaisuudesta nouseva sisäinen motivaatio. Jos koulussa voidaan toimia niin, että uteliaisuutta voidaan tyydyttää ja ohjata yhä uusiin suuntiin, niin onpa opettaminen sitten helppoa!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti