Vapaus ja rajat

 Olin tiistaina Kallion kirjastossa kiintoisan kirjan julkkareissa. Paikka on minulle aina matka nuoruuteeni, koska tuossa kirjastossa vietin paljon aikaa ja luin kirjoja jatkuvasti, koulukirjoja en juurikaan. No, niinkin voi oppia.

Mutta asiaan; Jarno Paalasmaa on tutkiva rehtori joka kirjoittaa kasvatusaiheista. Hänen uusin kirjansa Vapaus ja rajat, kaverivanhemmuudesta kasvattajaksi (2024) liikkuu kasvattajalle keskeisellä alueella.

Kirjassa on kolme osaa: ensimmäinen osa käsittelee kaverivanhemmuutta ja sen ilmenemistä, toinen osa kaverivanhemmuuden näkymistä kouluissa ja viimeinen osa tarjoaa tiivistettynä vapauden filosofian perusteita kasvattajan näkökulmasta. Rakenne on tiivis ja kirja on lukijalle ystävällinen. On varmaan hyvä ratkaisu kertoa ensin käytännön ilmiö ja lopuksi taustoittaa teoriaa sen takana. 

Kyllähän ilmiö on kaikille vanhemmille (ja usein opettajille myös) tuttu. On niin helppo antaa periksi jos on kiire tai ei jaksa kieltää, perustella, ohjata tavoitteellisesti.  Paalasmaa luettelee kaverivanhemmuuden merkkejä: luovutetaan päätöksenteko lapselle, kysellään mielipidettä kaikesta, ollaan mieliksi lapselle, kierretään epämukavat tilanteet, annetaan aina periksi. Isänä olen varmasti syyllistynyt joskus kaikkeen tähän, kyse on siitä ovatko nämä vallitsevia tapoja kohdata lapsi.

On olemassa myös kaveriopettajia. Muistan kun opetusharjoittelussa ohjaava opettajani sanoi: "Ei sun tarvitse olla oppilaiden kaveri". Vähän loukkaannuin, koska en ymmärtänyt mitä tarkoitettiin.  Kun en halunut olla diktaattoriope, joita olin toki kouluaikanani nähnyt, en ymmärtänyt vielä kasvattajan vastuuta tunnistaa vapaus ja rajat eri tilanteissa.

Paalasmaa muistuttaa, että kasvattajan tulee tunnistaa ikäkausien sisältämät reunaehdot. Lasta ei pidä asettaa tilanteeseen, jossa hän päättää jostain, mistä hän ei osaa vielä päättää. Silloin voidaan puhua jo heitteillejätöstä ja seurauksena voi olla pahojakin ongelmia ihmisyyteen ja kansalaisuuteen kasvamisessa. ( Ikäkausien tunnistamiseen liittyy muuten poikien heikomman koulumenestyksen ongelma. Syntymävuoden mukaan kootuissa ryhmissä pojat ovat usein kehitysiässään tyttöjä jäljessä, ja ovat siksi huonommassa asemassa.)

Olemme niin yksilökeskeisen kulttuurin keskellä, että kasvatus ja rajojen asettaminen ymmärretään helposti yksilön vapauden rajoittamiseksi. Siitä ei voi olla kyse. Oikeastaan asia on joskus ihan päinvastoin. Viime päivinä on uutisissa ollut puhetta siitä, että poliisi toivoo alle 15-vuotiaiden vangitsemisoikeutta. Tämä siksi, että heitä voidaan paremmin suojella omilta huonoilta valinnoiltaan ja rikosten jatkumiselta. 

On selvää, että kun autoritäärinen kasvatusote on pitkälti kadonnut, saavat opettajat kouluunsa yhä useammanlaisen kasvatuksen saaneita lapsia, ja onhan se rikkauttakin. Yhdessä ääripäässä ovat lapset, joita ei ole lainkaan rajoitettu ja joiden mielihaluja on jatkuvasti toteutettu. Joka tapauksessa yhä useampi lapsi elää pienperheessä, jossa omasta mukavuudesta ei useinkaan tarvitse tinkiä. Yleisen hyvän käsitys ja oma osuus sen saavuttamisessa on usein hämärä. Sosiaalinen pääoma ei ole kertynyt sosiaalisten taitojen osalta.

Opettajalle tämä tarkoittaa, että yhtenäinen kohtelu ei ole yleensä mahdollista oppilaiden yksilöllisessä kohtaamisessa. Ryhmän dynamiikka tuottaa usein yhtenäisempiä ilmiöitä, joiden ohjaamisessa voi noudattaa pitkälti samoja tai samansuuntaisia ratkaisuja. Siksi pitkäkestoinen pienryhmärakenne luokissa mahdollistaa helpommin ohjattavan ja ohjautuvan rakenteen opetusryhmiin. Jos luokka on jäsentymätön suurryhmä, on se luonteeltaan arvaamaton ja käytännössä ohjattavissa lähinnä kontrollin (opettajan ulkoisen hallinnan avulla). Silloin kasvatustehtävä ei etene.

Koulussa kasvatus etenee ihannetapauksessa rajoista kohti vapautta. Tavoitteena on oman toimintansa ohjaaja, itseohjautuva ihminen. Väistämättä mieleen nousee taas Auli Toomin opettajien opetusotteen jako kolmeen: kontrolli-suostuttelu-luottamus. Olisi hyvä, jos opettaja tunnistaa ja hallitsee joustavasti nämä kolme erilaista oman toiminnan perustetta. Tavoitteena kasvattajalla on varmaankin koko ajan siirtyä kohti luottamukseen rakentuvaa ohjausta. Silloin vapautuu myös aikaa ja intoa oppimiseen ja opettamiseen.

 Kiitos Jarnolle tärkeästä kirjasta, joka on myös kodin ja koulun yhteistyön kannalta tarpeellinen!