Luin aamulla Hesarista Pertti Julkusen kirja-arvostelun Aapo Riihimäen ”Nietzschen arvoitus” kirjasta.
Arvostelija aloitti tyynesti: ”Yliopistomaailmassa on vallalla kirjoittamaton sääntö joka kieltää omien mielipiteiden esittämisen.” Siksi hän katsoi että yliopistomaailman ulkopuolelta tulevalla voisi olla kiinnostavia näkökulmia.
Näin varmaan on, vaikka olen itse aivan yliopistomaailman ulkopuolelta... Omat mielipiteet vaarantavat tieteellisen uskottavuuden. Toisten mielipiteitä sen sijaan saa lainata...
No varsinainen asia on, että tästä sainkin ajatuksen tai pari siitä miksi kasvatustiede ei näytä antavan opettajille kovin paljoin eväitä ryhmän ohjaamiseen ja yhteisöllisyyden tukemiseen.
Kasvatustiede kumminkin käsittelee ryhmäilmiöitä, eikä paneudu yksilötason ilmiöihin kovinkaan paljon (eikö?)
Onko käynyt niin että kasvatuksen ja kasvatusyhteisöjen uusin haasteisiin ei ole voitu vastata yliopistomaailman kovan konseksuksen paineessa? Kasvatustiede etenkin on käsittääkseni pyrkinyt vimmatusti pääsemään eroon ”epämääräisestä” maineestaan. Ilmeisesti on tieteellisempää ja ”hienompaa” käsitellä aiheita jotka ovat kaukana käytännöstä ja/tai sisältävät laskettavia määreitä. Kun omia mielipiteitä ei saa esittää on omien kokemusten käsittely ja jakaminen jäänyt liian vähiin. Ryhmäilmiöiden tunnistamiseen ja ilmiöiden ohjaamiseen liittyvää tietoa tai osaamista ei myöskään ole kovin paljon, ainakaan yliopistomaailmassa. Harvat osaajat toiminevat työnohjaajina tai ihan ovat käytännön työssä. Käytännön ja tieteen paremmasta vuoropuhelusta voisi nousta esiin yhteisöllisyyden edistämisen teemoja kasvatustieteen tutkimusalalla.
Yhteisölisyys on myös eräänlainen ”uskonnollinen” ilmiö. Kuten tässäkin blogissa on tullut todettua yhteisöllisyyteen liittyy messiaanisia odotuksia. Kaikki tuntuvat uskovan sen tärkeyteen ja pelastaviin ominaisuuksiin. Kuitenkin käytännössä yhteisöllisiä rakenteita on vaikea saada aikaan työyhteisöihin tai yhteiskuntaan. Tutkimusta on vähän tai ei ollenkaan ja koulutuksesta ei oikein mikään tieteen ala ota vastuuta. Arvelen että suuri este on puhumatta julkisesti. Nimittäin yhteisöllisyyden ajatus sisältää keskiöönsä jaetun vallan rakenteen. Valtaa on vaikeaa, todella vaikeaa jakaa. Syynä on ennenkaikkea että valtaa ei yleensä haluta oikeasti jakaa. Toissijainen syy on sitten osaamattomuus, rakenteiden kehittymättömyys. Evoluutiomme ei ole suosinut sellaista kehitystä, ainakaan tähän asti. Yhteisön rakentaminen on vaikeaa jos:
a) valtaa ei haluta jakaa b) valtaa ei osata jakaa c) jos vallankäyttöä ei tehdä näkyväksi
Elämme (taas) maailmassa, josta kasvusta, voittamisesta ja vaurastumisesta on tullut tärkeimpiä hyveitä. Näiden arvostelu ei ole muodikasta. Siispä vaikutusvallan ja omien etujen turvaaminen on tärkeää. Tähän ilmapiirin on vaikeaa synnyttää yhteisöllisyyttä.
Jos ei kasvatustiede niin ainakin kasvatusfilosofia voisi kapinoida voimakkaammin ja pyrkiä tekemään tilanne näkyväksi. Vain sitä kautta voidaan kasvattaa seuraavaa, ehkä yhteisöllisempää sukupolvea.
Pitänee lukea tuo kirja.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti