Taas oli kamala mekkala tuntijaosta ja perusopetuksen kehittämisestä. Kaikki halusivat omalle aineelleen lisää tunteja ja aika monet halusivat uusia aineitakin kouluun (siis oppiaineita...) Ei sitten voitu tehdä mitään. Huhhuh!
Käydään jatkuvaa kiistaa siitä keille, kuinka paljon, mitä ja koska opetetaan. Tämä luultavasti siksi että aikuisilla olisi töitä ja saataisiin arvostusta. Tai jalommin siksi, että kuvitellaan että ihminen ei kasva ehjäksi ilman tiettyä opetusta.
Miltä asiat näyttävät lasten ja nuorten, siis oppilaiden näkökulmasta? Kun seuraa tämmöisiä arvovalta- ja eturistiriitakiistoja, niin tuntuu, että kiistojen keskellä unohtuu keille peruskoulu on olemassa. Kyllä, se on olemassa siksi että annetaan koulutuspalveluja.
Ihminen ei opi asioita oppiaineittain. Tietoa ja ymmärrystä pitäisi voida rakentaa laajoihin kokonaisuuksiin liittäen, eikö?
Tämmöinen oppimisen jakaminen viipaleisiin, joista vielä kiistellään, on vakava este koulujen yhteisöllisyyden kehitykselle. Yhteisöllisyys voi kehittyä, kasvaa vain, jos kasvatusyhteisön ammattilaiset yhdessä sitoutuvat yhteisöllisyyden arvoon ja sen toteuttamiseen.
Kasvatuksen kannalta ei kouluissa tai koulutuksen kehittämisessä voi olla omia bunkkereita. Aika monet opettajat sen kyllä tietävät. Miten tämä suma puretaan? Ja saako tästä puhua?
tiistai 28. joulukuuta 2010
sunnuntai 26. joulukuuta 2010
Yhteisöllisyys ja johtajuus
Luin arviota Liisa Keltikangas-Järvisen kirjasta Sosiaalisuus ja sosiaaliset taidot.
Siitä tuli mieleen yhteisön kehittäminen ja johtajuus. Positiivista yhteisöllisyyttä täytyy rakentaa. Ihmisten yhteisölliset tunteen syttyvät luonnostaan kun ollaan toisia vastaan tai kun haetaan oman pienen ryhmän etuja. Kouluissa ja työpaikoilla ollaan mukana satunnaisissa ryhmissä joilla ei ole luonnostaan yhteistä tavoitetta.
Siksi yhteisöllisyyttä pitää kehittää ja kehittämistä pitää johtaa. Nykyään johtajiksi vain valikoituu helposti yhteisöllisyyden kannalta vääränlaisia johtajia. Käsityksemme johtajuudesta on muotoutunut siitä, että alaisista pitää markkinatalouden lakien mukaan saada mahdollisimman suuri tuotto. Jatkuva kasvu edellyttää myös aggressiivista strategiaa.
Hyvänä johtajana pidetään helposti esimerkiksi aktiivista, manipulointiin kykenevää narsistia. Empatiaa voidaan pitää heikkoutena, tyypillisesti naisellisena piirteenä. Naisjohtajiksi pyrkivät yrittävät sitten olla hyvä jätkiä... Pahimmillaan johtajuudesta käydään jatkuvaa taistelua ja/tai yhteisössä ei viihdytä.
Ehkä aika muuttuu. Keltikangas-Järvinen huomauttaa aivan oikein että esimerkiksi ujot ovat usein harkitsevia ja empaattisia. Yhteisöllisessä mielessä ainakin hyviä johtajia. Yhteisöllisyyttä voidaan vahvistaa vain, jos kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa tasa-vertaisia, hyväksyttyjä ja yhteisössään turvassa.
Kouluissa pitäisi voida kasvattaa uudenlaista arvostusta erilaisia temperamentteja kohtaan. Meidän tulisi ymmärtää, että erilaiset piirteet yhteisön jäsenissä tekevät yhteisöstä ehjän ja vahvan. Voimme aloittaa uudenlaisen johtajuuden suosimisesta. Siihen tarvitaan henkilöstöltä hyviä alaistaitoja ja arvokeskusteluja johtajuudesta.
Siitä tuli mieleen yhteisön kehittäminen ja johtajuus. Positiivista yhteisöllisyyttä täytyy rakentaa. Ihmisten yhteisölliset tunteen syttyvät luonnostaan kun ollaan toisia vastaan tai kun haetaan oman pienen ryhmän etuja. Kouluissa ja työpaikoilla ollaan mukana satunnaisissa ryhmissä joilla ei ole luonnostaan yhteistä tavoitetta.
Siksi yhteisöllisyyttä pitää kehittää ja kehittämistä pitää johtaa. Nykyään johtajiksi vain valikoituu helposti yhteisöllisyyden kannalta vääränlaisia johtajia. Käsityksemme johtajuudesta on muotoutunut siitä, että alaisista pitää markkinatalouden lakien mukaan saada mahdollisimman suuri tuotto. Jatkuva kasvu edellyttää myös aggressiivista strategiaa.
Hyvänä johtajana pidetään helposti esimerkiksi aktiivista, manipulointiin kykenevää narsistia. Empatiaa voidaan pitää heikkoutena, tyypillisesti naisellisena piirteenä. Naisjohtajiksi pyrkivät yrittävät sitten olla hyvä jätkiä... Pahimmillaan johtajuudesta käydään jatkuvaa taistelua ja/tai yhteisössä ei viihdytä.
Ehkä aika muuttuu. Keltikangas-Järvinen huomauttaa aivan oikein että esimerkiksi ujot ovat usein harkitsevia ja empaattisia. Yhteisöllisessä mielessä ainakin hyviä johtajia. Yhteisöllisyyttä voidaan vahvistaa vain, jos kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa tasa-vertaisia, hyväksyttyjä ja yhteisössään turvassa.
Kouluissa pitäisi voida kasvattaa uudenlaista arvostusta erilaisia temperamentteja kohtaan. Meidän tulisi ymmärtää, että erilaiset piirteet yhteisön jäsenissä tekevät yhteisöstä ehjän ja vahvan. Voimme aloittaa uudenlaisen johtajuuden suosimisesta. Siihen tarvitaan henkilöstöltä hyviä alaistaitoja ja arvokeskusteluja johtajuudesta.
torstai 16. joulukuuta 2010
Virtuaalisuus, tvt ja yhteisöllisyyden taju
Olin viime viikolla jälleen Valtakunnallisilla virtuaalikoulupäivillä http://vvop2010.wordpress.com/ Juuri sopivasti oli ilmestynyt kaksikin merkittävää tietoyhteiskuntaan ja koulutukseen liittyvää lajaa selvitystä.
Tuottava ja uudistuva Suomi-Digitaalinen agenda vv. 2011-2020 ja
Kansallinen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma
Molemmat ovat tulevaisuuteen kurottavia merkittäviä asiakirjoja. Niistä tuntuu puuttuvan arjen taso ja käytännön soveltamisvisiot. Siltikin tärkeää, jopa elintärkeää asiaa koulutuksen kehittäjille.
Heti alkoi keskustelu siitä viekö tietotekniikka inhimillisyyden ja elävän vuorovaikutuksen opiskelusta ja koko maailmasta.
Minusta kyseessä on massiivinen väärinkäsitys ja tietotekniikkaa helposti kohdistuva "paholaisen keksintö" dramatisointi.
Tietotekniikka kehittyy päinvastoin juuri nyt ihmisten verkostoitumisen ja yhteistyön edistäjäksi. Kouluissa tvt on vain työkalu paremman oppimistavan omaksumiselle. Tieto- ja viestuntötekniikka mahdollistaa avoimemman ja joustavan opiskelun sekä kutsuu oppilaat aktiivisiksi oppijoiksi. Koulussa näen helposti, että tietokoneen ääreen kerännytään kommentoimaan. Se ei ole diginatiivien mielestä laite, jonka kanssa mennään yksin huoneeseen ja vedetään verhot kiinni.
Yhdessäkään kirjoituksessa tai uutisessa en ole vielä nähnyt huolta siitä, että lapset ja nuoret istuvat yksin kirjan ääressä ja menettävät näin mahdollisuuden elävään vuorovaikutukseen. Miksiköhän?
Tuottava ja uudistuva Suomi-Digitaalinen agenda vv. 2011-2020 ja
Kansallinen tieto- ja viestintätekniikan opetuskäytön suunnitelma
Molemmat ovat tulevaisuuteen kurottavia merkittäviä asiakirjoja. Niistä tuntuu puuttuvan arjen taso ja käytännön soveltamisvisiot. Siltikin tärkeää, jopa elintärkeää asiaa koulutuksen kehittäjille.
Heti alkoi keskustelu siitä viekö tietotekniikka inhimillisyyden ja elävän vuorovaikutuksen opiskelusta ja koko maailmasta.
Minusta kyseessä on massiivinen väärinkäsitys ja tietotekniikkaa helposti kohdistuva "paholaisen keksintö" dramatisointi.
Tietotekniikka kehittyy päinvastoin juuri nyt ihmisten verkostoitumisen ja yhteistyön edistäjäksi. Kouluissa tvt on vain työkalu paremman oppimistavan omaksumiselle. Tieto- ja viestuntötekniikka mahdollistaa avoimemman ja joustavan opiskelun sekä kutsuu oppilaat aktiivisiksi oppijoiksi. Koulussa näen helposti, että tietokoneen ääreen kerännytään kommentoimaan. Se ei ole diginatiivien mielestä laite, jonka kanssa mennään yksin huoneeseen ja vedetään verhot kiinni.
Yhdessäkään kirjoituksessa tai uutisessa en ole vielä nähnyt huolta siitä, että lapset ja nuoret istuvat yksin kirjan ääressä ja menettävät näin mahdollisuuden elävään vuorovaikutukseen. Miksiköhän?
maanantai 29. marraskuuta 2010
Yhteisöllisyyden kokemus
Yhteisöllisyyskin on käsite, jonka yhteydessä on hyvä erottaa teoria ja käytäntö, suunnitelma ja toteutus, tietäminen ja osaaminen, mahdollisuus ja kokemus.
Yhteisöllisyys koetaan. Ei ole niin että yhteisön jäsenille vain esitetään hyvät suunnitelmat ja rakenteet ja käsketään olemaan yhteisöllisiä. Viime kädessä yhteisöllisyyttä tunnetaan ja koetaan, yksilöllisin lähtökohdin.
Aiemmin olen jo kirjoittanut siitä, että yhteisöllisyyden voi määritellä siten, että yhteisöllä on yhteinen tavoite, jonka kaikki tunnistavat. Lisäksi on tärkeää että jokainen voi vaikuttaa ympäristöönsä tasa-arvoisena muiden kanssa.
Ennen asiantuntija oli se, joka osasi jonkun asian parhaiten. Nyt se on se, joka tietää asiasta eniten tai ainakin se jonka luullaan tietävän eniten oleellista kustakin asiasta.
Yhteisöllisyydestäkin puhutaan helpommin kuin tehdään sitä.. Vaikka tiedetään miten hyvää yhteisöllisyyttä voidaan tukea, on sen tekijöitä vähän. Väitän, että yhteisöllisyyden kokemusta onnistuu usein parhaiten levittämään ja määrittelemään, se joka on kokenut yhteisöllisyyttä. Parasta on, jos yhteisöllisyyttä tehdään yhdessä.
Yhteisöllisyyttä täytyy varsinkin nykyajan työyhteisöissä ohjata, koska ne ovat täysin satunnaisesti muodostuneita. Prosessi voisi olla muotoa suunnitelma, toteutus ja seuranta.
Tavoitteena on, että yhteisön jokainen jäsen kokee olevansa mukana. Kokemus ratkaisee.
lauantai 20. marraskuuta 2010
Oikea kasvatus
Oikealta tuntuvat asiat ovat monesti yksinkertaisia.
Tiede-lehdessä oli pikku-uutinen siitä, että kivikauden ihminen kasvatti lapsensa hyvin, jopa paremmin kuin me yleensä nykyään teemme. Notre Damen yliopiston professori Dacia Narwaez oli verrannut erilaisten kasvatustyylien tuloksia.
Ihmiskunnan menneisyydessä vauvoja ja pikkulapsia pidettiin paljon sylissä. Imetysaika oli pitkä. Lapset nukkuivat vanhempiensa vieressä. Isommat lapset leikkivät eri-ikäisten ryhmässä vapaasti ulkona.
Tutkimuksien mukaan tällainen ympäristö tuki parhaiten lasten empatian, omatunnon ja älyn kehitystä.
Ajattelen, että nyt teemme usein kaiken aivan toisinpäin. Lapset eristetään vanhemmistaan nopeasti ja laitetaan toisten samanikäisten seuraan. Lasten yhteiset kimppaleikit ovat varmaan kuolleet osaksi sitä syystä, että lasten ryhmissä ei ole vanhempia lapsia ohjaamassa. Leikit kaatuvat juuri noiden edellä mainittujen inhimillisyyden ja turvaa tuottavien ominaisuuksien puutteeseen. Harjoituskentän puute hidastaa tai estää niiden oppimasta.
Empatiaa, omatunnon toimimista ja älykkäitä ratkaisuja tarvitaan kipeästi myös aikuisten maailmassa.
Artikkeli laittaa miettimään, paljon...
Miksei tieteellinen tutkimus muuta kasvatusta paremmaksi?
Yhteisöllisyyden vaje ja tvt
Suomessa keskustellaan aina välillä siitä, että tieto- ja viestintätekniikan käytössä emme ole enää mallimaa, vaan alamme putoamaan kärkimaiden joukosta. Viimeksi luin tästä Tiede-lehdestä Suomen Pisa-koordinaattorin professori Jouni Välijärven miettiessä Suomen tulevaa menestystä, kun sähköisen lukutaidon osuus tulee pakolliseksi. Hän oletti että tulokset tulevat olemaan huonommat kuin ennen.
Tvt:n käytöllä on monenlaista merkitystä. Sen avulla muun muassa opetus ja oppiminen tulee liikkuvaksi, se avaa ikkunoita ulospäin, opetusta on helppo eriyttää ja opiskelijat motivoituvat yleensä helposti. Tvt mahdollistaa ja houkuttaa käyttämään erilaisia ja vuorovaikutteisia työtapoja.
Eräs asia, joka monesti unohtuu koulutuksen näkökulmasta, on tvt:n yhteisöllistämisen mahdollisuus. Uskon että länsimaisessa elämäntavassa yleensä on syntynyt yhteisöllisyyden vaje. Perheet ja suvut asuvat hajallaan, ihmiset vaihtavat kotinsa paikkaa elämänkaarensa aikana monta kertaa. Vajetta täyttävät internetin lukuisat yhteisöpalvelut, esimerkkinä vaikka Facebook. Nykyajan heimot ja klaanit tapaavat paljolti netissä. Siellä vahvistetaan yhteistä kulttuuria.
Koulut voisivat tarttua tähän tvt:n yhteisölliseen mahdollisuuteen. Yhteisöllä tulee olla yhteinen tavoite eli tietoisuus toiminnan päämäärästä. Tämä sisältö on useinmiten kasvatusyhteisöissä aikuisten päätettävissä ja vastuulla. Toiseksi on tarpeen muodostaa yhteistä muistia, joiden avulla yhteisö siirtää ja kehittää kkulttuuriaan ja vahvistaa tunnesiteillä yhteisön tiiviyttä.
Koulun ja luokkien kotisivut, blokit, twitterit ja facebook-yhteisöt voisivat toimia yhteisön muistina. Tämä muisti on helposti kaikkien saatavilla ja toimii myös dokumentointina.
Harmi että tietotekniikka on vieläkin kouluissa usein paholaisen juonia...
sunnuntai 7. marraskuuta 2010
Tieto eí muuta koulua?
Ote Hesarin verkkosivuilta: 5.8.2010. JYVÄSKYLÄ.
Professori Jouni Välijärven mielestä on täysin vanhakantaista ja koulunkäyntiä jäykistävää, että eduskunta ja hallitus päättävät vielä uusista oppiaineista ja tuntijaosta. Niiden tulisi tyytyä luomaan suuria koulutuksen linjauksia ja jättää tarkempi opetuksen sisältöjen määrittely koulujen tehtäväksi.
Koulutuksen tutkimuslaitosta Jyväskylän yliopistossa johtava Välijärvi puhui kasvatusalan kongressissa, johon osallistui yli 400 opetuksen ja tutkimuksen ammattilaista. Torstaina pohdittiin paneelissa, kuinka saadaan vastedes kaikki oppilaat pysymään kärryillä.
Välijärven mukaan ei ole nykyaikaa, että keskushallinnossa päätetään aina kymmeneksi vuodeksi eteenpäin pilkuntarkasti, mitä oppiaineita ja kuinka monta tuntia niitä pitää opettaa.
Tiukka oppiainejako tarkasti määriteltyine sisältöineen synnyttää turhaa kilpailua oppiaineiden kesken ja vaatimuksia yhä uusista aineista, mikä lisää opetuksen pirstaleisuutta.
Se on myös esteenä yksilölliselle opetukselle.
"En minä kokonaan halua eroon oppiaineista, mutta valtakunnan tasolla pitäisi tyytyä määrittelemään vain isommat blokit tai tiedonalueet kuten kieliaineet, katsomusaineet ja luonnontieteet. Niiden sisällä kouluilla tulisi olla vapaammat kädet päättää sisällöistä", Välijärvi pohtii.
Muutenkin sisältöjen opettelu korostuu hänen mukaansa liikaa koulussa. "Eihän työmarkkinoillakaan ole kyse sisältöjen osaamisesta."
Tärkeää olisi oppia myös osallistumista ja vaikuttamista päätöksentekoon, samoin sosiaalisia taitoja, paneelissa vaativat muutkin.
"Enemmän leikkiä ja vähemmän suorittamista" kouluihin toivoi lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Hän kannattaa myös eri-ikäisten opettamista yhdysluokassa, jossa isommat lapset voivat tukea pienempiä.
Professori Jouni Välijärven mielestä on täysin vanhakantaista ja koulunkäyntiä jäykistävää, että eduskunta ja hallitus päättävät vielä uusista oppiaineista ja tuntijaosta. Niiden tulisi tyytyä luomaan suuria koulutuksen linjauksia ja jättää tarkempi opetuksen sisältöjen määrittely koulujen tehtäväksi.
Koulutuksen tutkimuslaitosta Jyväskylän yliopistossa johtava Välijärvi puhui kasvatusalan kongressissa, johon osallistui yli 400 opetuksen ja tutkimuksen ammattilaista. Torstaina pohdittiin paneelissa, kuinka saadaan vastedes kaikki oppilaat pysymään kärryillä.
Välijärven mukaan ei ole nykyaikaa, että keskushallinnossa päätetään aina kymmeneksi vuodeksi eteenpäin pilkuntarkasti, mitä oppiaineita ja kuinka monta tuntia niitä pitää opettaa.
Tiukka oppiainejako tarkasti määriteltyine sisältöineen synnyttää turhaa kilpailua oppiaineiden kesken ja vaatimuksia yhä uusista aineista, mikä lisää opetuksen pirstaleisuutta.
Se on myös esteenä yksilölliselle opetukselle.
"En minä kokonaan halua eroon oppiaineista, mutta valtakunnan tasolla pitäisi tyytyä määrittelemään vain isommat blokit tai tiedonalueet kuten kieliaineet, katsomusaineet ja luonnontieteet. Niiden sisällä kouluilla tulisi olla vapaammat kädet päättää sisällöistä", Välijärvi pohtii.
Muutenkin sisältöjen opettelu korostuu hänen mukaansa liikaa koulussa. "Eihän työmarkkinoillakaan ole kyse sisältöjen osaamisesta."
Tärkeää olisi oppia myös osallistumista ja vaikuttamista päätöksentekoon, samoin sosiaalisia taitoja, paneelissa vaativat muutkin.
"Enemmän leikkiä ja vähemmän suorittamista" kouluihin toivoi lapsiasiavaltuutettu Maria Kaisa Aula. Hän kannattaa myös eri-ikäisten opettamista yhdysluokassa, jossa isommat lapset voivat tukea pienempiä.
Nuoret ja vaikuttamisen vaikeus
Perusopetuslaki ilmoittaa perusopetuksen tavoitteeksi :
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.
Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.
Siis pitäsi kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Ihmisyyteen ja vastuukykyiseen eettisyyteen. Voi olla toistoa, mutta näin vaikeita taitoja oppii vain harjoittelemalla. Harjoittelu ei kuitenkaan ole helppoa: http://timpu.blogspot.com/2010/11/nuorten-tekemassa-jutussa-aikuiset-ovat.html
Hyvä esimerkki lasten ja nuorten ohittamisesta kun jotain aikuisille tärkeää tapahtuu.
Mutta onneksi tulee tämä: http://www.facebook.com/group.php?gid=19128573834#!/event.php?eid=159380537435717
Yhteisölisyyden edellytyksenä on, että kaikilla yhteisön jäsenillä on tietoisuus osallisuudestaan ja siitä, että voi vaikuttaa yhteisiin olosuhteisiin.
Mitä koulussa ajatellaan lasten ja nuorten osallistamisesta? Ei voi tietää ennenkuin keskustellaan. Arvot ja asenteet syyniin sitten tulevat tavoitteet ja teot!
Tässä laissa tarkoitetun opetuksen tavoitteena on tukea oppilaiden kasvua ihmisyyteen ja eettisesti vastuukykyiseen yhteiskunnan jäsenyyteen sekä antaa heille elämässä tarpeellisia tietoja ja taitoja. Lisäksi esiopetuksen tavoitteena on osana varhaiskasvatusta parantaa lasten oppimisedellytyksiä.
Opetuksen tulee edistää sivistystä ja tasa-arvoisuutta yhteiskunnassa sekä oppilaiden edellytyksiä osallistua koulutukseen ja muutoin kehittää itseään elämänsä aikana.
Siis pitäsi kasvattaa yhteiskunnan jäsenyyteen. Ihmisyyteen ja vastuukykyiseen eettisyyteen. Voi olla toistoa, mutta näin vaikeita taitoja oppii vain harjoittelemalla. Harjoittelu ei kuitenkaan ole helppoa: http://timpu.blogspot.com/2010/11/nuorten-tekemassa-jutussa-aikuiset-ovat.html
Hyvä esimerkki lasten ja nuorten ohittamisesta kun jotain aikuisille tärkeää tapahtuu.
Mutta onneksi tulee tämä: http://www.facebook.com/group.php?gid=19128573834#!/event.php?eid=159380537435717
Yhteisölisyyden edellytyksenä on, että kaikilla yhteisön jäsenillä on tietoisuus osallisuudestaan ja siitä, että voi vaikuttaa yhteisiin olosuhteisiin.
Mitä koulussa ajatellaan lasten ja nuorten osallistamisesta? Ei voi tietää ennenkuin keskustellaan. Arvot ja asenteet syyniin sitten tulevat tavoitteet ja teot!
torstai 16. syyskuuta 2010
Onko peruskoululle parempia vaihtoehtoja?
Hesarissa oli viime sunnuntaina haastava kirjoitus peruskoulusta ja sen pedagogisen toimintamalin kehittämisestä. Yhteisöllisyyteen tämä liittyy lapsilähtöisyyden näkökulmasta. Kun koulu on luonteeltaan kulttuuria säilyttävä on kysyttävä myös: Mitä me olemme tekemässä lapsille? Mihin maailmaan heitä saatamme? Mikä on valtuutuksemme?
Ajatuksia kirjoitus ainakin herättää.
Timo Tossavainen Kirjoittaja on opettajankouluttaja Itä-Suomen yliopistossa ja Tampereen yliopiston dosentti:
Keskustelu peruskoulun nykytilasta ja tulevaisuudesta on nyt ajankohtaista, sillä perusopetuksen uutta tuntijakoa ja opetussuunnitelmien perusteiden päivitystä valmistellaan parhaillaan. Vaikka suomalaista peruskoulua kehutaan muun muassa Pisa-tutkimuksissa saavutetun menestyksen vuoksi, monien aineenopettajien mielestä heidän oppiaineensa resurssit ovat niin pienet, ettei tavoitteita todella voida saavuttaa.
Maailman muuttuminen on antanut aihetta syvempäänkin kritiikkiin. Esimerkiksi Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtajan professori Jouni Välijärven mielestä perusopetuksen yksittäisten viikkotuntien määrän valtakunnallisesta ohjauksesta pitäisi luopua kokonaan (HS 5. 8.).
Ajatus, että lapsen ja nuoren elämän kannalta merkittävä tieto jakautuisi 10–15 erilliseen määrämittaiseen oppiaineeseen, on vanhentunut. Peruskoulun nykyinen työskentelytapa ei ole mielekäs. Opettajaa voidaan verrata jalkapallovalmentajaan, jonka ohjauksessa harjoitellaan erikseen esimerkiksi juoksemista, pallon potkaisemista ja sivurajaheittoja pääsemättä koskaan varsinaiseen jalkapallon pelaamiseen.
Toisaalta on turhauttavaa päntätä välimerkkien oikeaa käyttöä äidinkielen oppitunnilla, jos opettaja matematiikan tunnilla rikkoo näitä sääntöjä räikeästi. Samoin oppilaiden motivaatio esimerkiksi luonnontieteiden alkeiden opiskeluun voi heikentyä huomattavasti, jos muut opettajat suhtautuvat luonnontieteisiin kielteisesti.
Mitä ylemmästä luokka-asteesta on kysymys, sitä kauemmaksi toisistaan nykyisen peruskoulun oppiaineet loittonevat. Silloin on suuri vaara, että jopa alun perin oppimishaluinen nuori jää väliinputoajaksi ja menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiin.
Pahinta on, että voi syntyä virheellinen käsitys siitä, millaiset taidot ja tiedot lopulta ovat merkittäviä. Peruskoulu elää yhä itsenäisesti omassa todellisuudessaan, johon muun yhteiskunnan muuttuminen vaikuttaa kovin hitaasti. Esimerkiksi matematiikkaa opetetaan peruskoulussa edelleen ikään kuin tietokoneita ei olisi edes keksitty.
Hyvin toimivassa koulussa oppilaat saavat jo varhain kehitysvaihettaan ja taitojaan vastaavaa opetusta. Tämä voisi toteutua, jos alaluokkien työviikko koostuisi enintään viidestä laajasta, nykyisiä oppiaineita mielekkäästi yhdistävästä aihealueesta. Opetuksen eriytyminen useaksi kapeammin rajatuksi oppiaineeksi voitaisiin jättää peruskoulun viimeisille luokille. Silloinkin tulisi suosia sitä, että oppilas voi valita oppiaineet mielenkiintonsa ja jatko-opintosuunnitelmiensa mukaisesti.
Äidinkieli ja matematiikka ilmeisesti tarvitsevat koko perusopetuksen ajan oman oppiaineen statuksen, jotta oppilaille kehittyisi monipuolinen ajattelu-, luku- ja laskutaito. Kaikki muu kouluun sopiva toiminta on mahdollista järjestää kahdeksi kolmeksi eri aihekokonaisuudeksi.
Vieraiden kielten opetus olisi luontevaa ja erityisesti poikien opiskelumotivaation kannalta mielekästä liittää muiden asioiden opiskeluun. Tämä toteutuisi luontevasti ja aineenopettajien identiteettiä loukkaamatta yhteisopettajuudella: eri alojen asiantuntijat vastaisivat opetuksesta yhdessä.
Taide- ja taitoaineiden opetus yhtenä kokonaisuutena puolestaan tukisi kunkin oppilaan oman luovuuden löytymistä ja kehittymistä. Yksittäiset koulut voisivat keskittyä nykyistä paremmin omiin vahvuuksiinsa, kun oppilaiden oikeus saada yleisten kansalaistaitojen ja yleissivistyksen perusteiden opetusta ei olisi uhattuna.
Perusopetuksen tärkein tehtävä on kuitenkin kasvattaa oppivelvollisista tasapainoisia ja sosiaalisia yhteiskunnan jäseniä. On mieletöntä ajatella, että vain nykyiset kelpoisuusehdot täyttävät opettajat olisivat kasvatuksen asiantuntijoita. Myös lapsen vanhemmilla on merkittävää kasvatuksen asiantuntemusta, eikä sitä tai muutakaan käytännön kokemusta voida korvata teoreettisilla opinnoilla.
Koulun ja muun yhteiskunnan suhdetta voitaisiin siksi vahvistaa avartamalla opettajien kelpoisuusehtoja tai luomalla kouluun perinteisten opettajanvirkojen lisäksi myös muita kasvatusta tukevia työtehtäviä.
Kouluyhteisön sisäistä vuorovaikutusta voitaisiin edistää paitsi yhteisopettajuudella myös sillä, että eri-ikäiset koululaiset osallistuisivat nykyistä useammin yhteiseen toimintaan – näinhän lapset tekevät koulun ulkopuolellakin.
Lienee epärealistista ajatella, että peruskoulu korvattaisiin kerralla täysin toisenlaisella opetusmallilla. Vaihtoehtoja kannattaa kuitenkin nostaa avoimesti tarkasteltaviksi, sillä nykyiseen peruskouluun liittyy todellisia ja vakavia ongelmia.
Monissa tutkimuksissa on havaittu, että suomalaisnuorten taidot esimerkiksi matematiikassa ja kielissä ovat heikentyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Näitä ongelmia ei ratkaista pelkästään siirtämällä yksittäisiä viikkotunteja oppiaineesta toiseen. Nuorten syrjäytymisen ja muiden sosiaalisten ongelmien ehkäiseminen vaatii radikaaleja muutoksia sekä koululta että muulta yhteiskunnalta.
Ajatuksia kirjoitus ainakin herättää.
Timo Tossavainen Kirjoittaja on opettajankouluttaja Itä-Suomen yliopistossa ja Tampereen yliopiston dosentti:
Keskustelu peruskoulun nykytilasta ja tulevaisuudesta on nyt ajankohtaista, sillä perusopetuksen uutta tuntijakoa ja opetussuunnitelmien perusteiden päivitystä valmistellaan parhaillaan. Vaikka suomalaista peruskoulua kehutaan muun muassa Pisa-tutkimuksissa saavutetun menestyksen vuoksi, monien aineenopettajien mielestä heidän oppiaineensa resurssit ovat niin pienet, ettei tavoitteita todella voida saavuttaa.
Maailman muuttuminen on antanut aihetta syvempäänkin kritiikkiin. Esimerkiksi Koulutuksen tutkimuslaitoksen johtajan professori Jouni Välijärven mielestä perusopetuksen yksittäisten viikkotuntien määrän valtakunnallisesta ohjauksesta pitäisi luopua kokonaan (HS 5. 8.).
Ajatus, että lapsen ja nuoren elämän kannalta merkittävä tieto jakautuisi 10–15 erilliseen määrämittaiseen oppiaineeseen, on vanhentunut. Peruskoulun nykyinen työskentelytapa ei ole mielekäs. Opettajaa voidaan verrata jalkapallovalmentajaan, jonka ohjauksessa harjoitellaan erikseen esimerkiksi juoksemista, pallon potkaisemista ja sivurajaheittoja pääsemättä koskaan varsinaiseen jalkapallon pelaamiseen.
Toisaalta on turhauttavaa päntätä välimerkkien oikeaa käyttöä äidinkielen oppitunnilla, jos opettaja matematiikan tunnilla rikkoo näitä sääntöjä räikeästi. Samoin oppilaiden motivaatio esimerkiksi luonnontieteiden alkeiden opiskeluun voi heikentyä huomattavasti, jos muut opettajat suhtautuvat luonnontieteisiin kielteisesti.
Mitä ylemmästä luokka-asteesta on kysymys, sitä kauemmaksi toisistaan nykyisen peruskoulun oppiaineet loittonevat. Silloin on suuri vaara, että jopa alun perin oppimishaluinen nuori jää väliinputoajaksi ja menettää kiinnostuksensa koulunkäyntiin.
Pahinta on, että voi syntyä virheellinen käsitys siitä, millaiset taidot ja tiedot lopulta ovat merkittäviä. Peruskoulu elää yhä itsenäisesti omassa todellisuudessaan, johon muun yhteiskunnan muuttuminen vaikuttaa kovin hitaasti. Esimerkiksi matematiikkaa opetetaan peruskoulussa edelleen ikään kuin tietokoneita ei olisi edes keksitty.
Hyvin toimivassa koulussa oppilaat saavat jo varhain kehitysvaihettaan ja taitojaan vastaavaa opetusta. Tämä voisi toteutua, jos alaluokkien työviikko koostuisi enintään viidestä laajasta, nykyisiä oppiaineita mielekkäästi yhdistävästä aihealueesta. Opetuksen eriytyminen useaksi kapeammin rajatuksi oppiaineeksi voitaisiin jättää peruskoulun viimeisille luokille. Silloinkin tulisi suosia sitä, että oppilas voi valita oppiaineet mielenkiintonsa ja jatko-opintosuunnitelmiensa mukaisesti.
Äidinkieli ja matematiikka ilmeisesti tarvitsevat koko perusopetuksen ajan oman oppiaineen statuksen, jotta oppilaille kehittyisi monipuolinen ajattelu-, luku- ja laskutaito. Kaikki muu kouluun sopiva toiminta on mahdollista järjestää kahdeksi kolmeksi eri aihekokonaisuudeksi.
Vieraiden kielten opetus olisi luontevaa ja erityisesti poikien opiskelumotivaation kannalta mielekästä liittää muiden asioiden opiskeluun. Tämä toteutuisi luontevasti ja aineenopettajien identiteettiä loukkaamatta yhteisopettajuudella: eri alojen asiantuntijat vastaisivat opetuksesta yhdessä.
Taide- ja taitoaineiden opetus yhtenä kokonaisuutena puolestaan tukisi kunkin oppilaan oman luovuuden löytymistä ja kehittymistä. Yksittäiset koulut voisivat keskittyä nykyistä paremmin omiin vahvuuksiinsa, kun oppilaiden oikeus saada yleisten kansalaistaitojen ja yleissivistyksen perusteiden opetusta ei olisi uhattuna.
Perusopetuksen tärkein tehtävä on kuitenkin kasvattaa oppivelvollisista tasapainoisia ja sosiaalisia yhteiskunnan jäseniä. On mieletöntä ajatella, että vain nykyiset kelpoisuusehdot täyttävät opettajat olisivat kasvatuksen asiantuntijoita. Myös lapsen vanhemmilla on merkittävää kasvatuksen asiantuntemusta, eikä sitä tai muutakaan käytännön kokemusta voida korvata teoreettisilla opinnoilla.
Koulun ja muun yhteiskunnan suhdetta voitaisiin siksi vahvistaa avartamalla opettajien kelpoisuusehtoja tai luomalla kouluun perinteisten opettajanvirkojen lisäksi myös muita kasvatusta tukevia työtehtäviä.
Kouluyhteisön sisäistä vuorovaikutusta voitaisiin edistää paitsi yhteisopettajuudella myös sillä, että eri-ikäiset koululaiset osallistuisivat nykyistä useammin yhteiseen toimintaan – näinhän lapset tekevät koulun ulkopuolellakin.
Lienee epärealistista ajatella, että peruskoulu korvattaisiin kerralla täysin toisenlaisella opetusmallilla. Vaihtoehtoja kannattaa kuitenkin nostaa avoimesti tarkasteltaviksi, sillä nykyiseen peruskouluun liittyy todellisia ja vakavia ongelmia.
Monissa tutkimuksissa on havaittu, että suomalaisnuorten taidot esimerkiksi matematiikassa ja kielissä ovat heikentyneet viime vuosikymmeninä merkittävästi. Näitä ongelmia ei ratkaista pelkästään siirtämällä yksittäisiä viikkotunteja oppiaineesta toiseen. Nuorten syrjäytymisen ja muiden sosiaalisten ongelmien ehkäiseminen vaatii radikaaleja muutoksia sekä koululta että muulta yhteiskunnalta.
sunnuntai 12. syyskuuta 2010
Luokanopettaja tutkijana
Palaan vielä Pekka Räihän kommenttin siitä, että luokanopettajien tutkijakoulutus ei näy koulutyössä.
Viimeinen lukuvuoteni alkoi elokuussa. Taas kerran olen yhtä hämmästynyt kuin ennenkin työmme intensiteetin imusta. Ajatuksia ei päivän mittaan juuri synny...
On todella vaikea olla tutkija, jos koko ajan suorittaa useita asioita arvaamattomassa järjestyksessä. Oman työn tai työyhteisön kehittäminen tutkimisen kautta tarvitsee prosessin. Siihen kuuluu tavoitteet, suunnitelma, toteutus ja arviointi. Ja siten taas alusta. Näyttää siltä että useinmiten opettajat vain toteuttavat. Opettajksi ei edes hakeudu ihmisiä jotka haluavat olla tutkijoita. Miksi meillä on tutkijakoulutus?
Toinen tutkimuksen este on yksin toimiminen. Nykyään tehdään tutkijaryhmiä. Sellaisia pitäisi kouluunkin saada. Silloin yksi voi suorittaa ja toinen tarkkailla, saadaan aineistoa.
Itse toimin niin, että minulla päivittäin on tuokioita, jolloin voin asettua tapahtumien keskiön reunalle ja tutkailla mitä luokassani tapahtuu. Se antaa paitsi minulle mahdollisuuden tarkkailla luokan dynamiikkaa, niin myös enemmän tilaa oppilaitteni itseohajutuvalle, vuorovaikutteiselle oppimiselle.
Opettajien tutkijakoulutus tuntuu menevän lähinnä hukkaan. Useimmat opettajana toimivat luokanopettajat eivät ole pätkääkään kiinnotuneita kasvatustieteistä. Harmi sinänsä.
Yhteisöllisyyteen tämä liittyy siten, että sitä ei synny spontaanisti, ainakaan koulun kaltaisessa yhteisössä. Yhteisöllisyyden rakentaminen on prosessi, jota tulee ohjata. Se tarkoittaa että joku/jotkut käynnistävät prosessin, seuraavat edistymistä ja tekevät prosessiin korjausliikkeitä tarvittaessa.
Kaasvatusyhteisöissä tulisikin olla yhteisöllisyyden tutkijatiimi. Ehkäpä sellainen voitaisiin muodostaa alueellisesti ja tiimi hoitaisi muutaman koulun yhteisöllisyyden kuntoon. Kun kulttuuri on luotu, se voi hyvinkin jatkaa elämäänsä onnellisissa merkeissä.
Viimeinen lukuvuoteni alkoi elokuussa. Taas kerran olen yhtä hämmästynyt kuin ennenkin työmme intensiteetin imusta. Ajatuksia ei päivän mittaan juuri synny...
On todella vaikea olla tutkija, jos koko ajan suorittaa useita asioita arvaamattomassa järjestyksessä. Oman työn tai työyhteisön kehittäminen tutkimisen kautta tarvitsee prosessin. Siihen kuuluu tavoitteet, suunnitelma, toteutus ja arviointi. Ja siten taas alusta. Näyttää siltä että useinmiten opettajat vain toteuttavat. Opettajksi ei edes hakeudu ihmisiä jotka haluavat olla tutkijoita. Miksi meillä on tutkijakoulutus?
Toinen tutkimuksen este on yksin toimiminen. Nykyään tehdään tutkijaryhmiä. Sellaisia pitäisi kouluunkin saada. Silloin yksi voi suorittaa ja toinen tarkkailla, saadaan aineistoa.
Itse toimin niin, että minulla päivittäin on tuokioita, jolloin voin asettua tapahtumien keskiön reunalle ja tutkailla mitä luokassani tapahtuu. Se antaa paitsi minulle mahdollisuuden tarkkailla luokan dynamiikkaa, niin myös enemmän tilaa oppilaitteni itseohajutuvalle, vuorovaikutteiselle oppimiselle.
Opettajien tutkijakoulutus tuntuu menevän lähinnä hukkaan. Useimmat opettajana toimivat luokanopettajat eivät ole pätkääkään kiinnotuneita kasvatustieteistä. Harmi sinänsä.
Yhteisöllisyyteen tämä liittyy siten, että sitä ei synny spontaanisti, ainakaan koulun kaltaisessa yhteisössä. Yhteisöllisyyden rakentaminen on prosessi, jota tulee ohjata. Se tarkoittaa että joku/jotkut käynnistävät prosessin, seuraavat edistymistä ja tekevät prosessiin korjausliikkeitä tarvittaessa.
Kaasvatusyhteisöissä tulisikin olla yhteisöllisyyden tutkijatiimi. Ehkäpä sellainen voitaisiin muodostaa alueellisesti ja tiimi hoitaisi muutaman koulun yhteisöllisyyden kuntoon. Kun kulttuuri on luotu, se voi hyvinkin jatkaa elämäänsä onnellisissa merkeissä.
torstai 12. elokuuta 2010
Oppiminen palasina
Tutkja Pekka Räihän kirjoitus tänään Hesarissa oli mielestäni hyvä ja perusteltu. "On selvää että ainejakoinen opetus on tullut tiensä päähän".
Osuvasti hän viittasi myös opettajienkoulutuksessa ja kouluissa oleviin eturistiriitoihin, jotka estävät yhtenäisemmän kasvatus- ja opetustoiminnan koulussa. Hän vaati myös että kun Suomessa opettajien koulutus on poikkeuksellisesti tutkijakoulutusta, pitäsi sen näkyä koulun tasolla kehittämisenä. Sattuva huomio.
Yhteisöllisyyteen tämä liittyy kahdesta näkökulmasta:
Oppijan kannalta olisi hyvä jos oppimista ei tarpeettomasti pirstaloida ja että oppimisprosessi tukee myöhempää tarvetta toimia opiskelussa ja työelämässä. Kasvavan kannalta olisi myös parempi jos koulussa ei muodosteta suurta aikuisten asiantuntiaverkostoa yksittäisen oppijan ympärille.
Henkilökohtaisuus katoaa silloin helposti. Kasvatukselliset tavoitteen voidaan saavutaa paremmin luottamuksellisten suhteiden kautta.
Koulun kasvatusyhteisön kannalta olisi parempi synnyttää tiivistä yhteistoimintaa omien etujen valvomisen tilalle. Koulujen henkilöstön tulee muodostaa oppiva yhteisö ja siirtää tämä malli eteenpäin.
sunnuntai 18. heinäkuuta 2010
Kasvatusyhteisön tietoisuus tehtävästään
Luin kesälomalla Juhani Hytösen kirjaa Lapsikeskeinen kasvatus vuodelta 1992. Kirja on nykymittapuun mukaan vanha (ostin poistettuna Muonion kirjastosta. Poistetaanko kirjoja vain siksi ettää uusille annetaan tilaa?). Sen ajatukset eivät ole kuitenkaan yhtään vanhentuneita. Koska kirjoittaja on tunnettu opettajien koulutuksen vastuuhenkilö, ajatukseni harhailivat opettajien koulutukseen.
Kun opettajia koulutetaan, ovat hekin kasvatusjärjestelmän sisällä, heitä kasvatetaan. Ilman kasvatustahan ei voi olla opetusta tai oppimista.
Pointti on tämä: Opettajat toteuttavat yhteiskunnan antamaa kasvatus- ja opetustehtävää. Se on määritelty sekä Perusopetuslaissa ja opetussuunnitelman perusteissa. Kun yliopistot ovat (lähes) täysin itsenäisiä, niiden ei ole pakko ottaa huomioon opettajien työnantajan määräämää tehtävää tai siihen valmistamista. Aika huonosti ne opetusta ohjaavat asiakirjat kai nykyäänkin käsitellään opettajien koulutuksessa? Ainakin on todettu, että opettajat eivät tunne opetussuunnitelmia kovinkaan hyvin. Opettajiksi ryhtyvien oma oppimispolku ei välttämättä ole yhtenäinen.
Jotta kouluyhteisö olisi vahva ja toimiva, pitäisi yhteisöä ohjaavien eli opettajien olla tietoisia tehtävästään ja vielä samalla, sovitulla tavalla. Koulutus on tässä avainasemassa. Valmistavan koulutuksen lisäksi tarvitaan täydennuskoulustua aina uuden opetussuunnitelman tullessa voimaan. Opetussuunnitelmat toeutuvat vain, jos huolehditaan että mahdollisten uudistusten edellyttämä osaaminen on riittävää.
Ei ole suotavaa eikä ammatillista, jos opettajat tulevat työpaikalleen keksimään tehtävänsä ja kasvatuksen tavoitteet itse. Se on tietenkin mitä suurinta autonomiaa, mutta johtaa eriarvoisuuteen koulutuksessa.
tiistai 22. kesäkuuta 2010
Suomalainen pedagogia, mitä se on tai voisi olla?
Suomalainen pedagogia - nyt
Ystäväni Martti Hellström julkaisi blogissaan http://pedagogiikkaa.blogspot.com/2010/06/suomalainen-pedagogiikka-yhteenvetoa.html
50 teesiä suomaisesta pedagogiasta.
Ne virittivät paljon ajatuksia sillä 50 teesiä on aika paljon...
Suomalaisessa pedagogiassa on vaikea erottaa käsitettä opetus ja kasvatus. Toisinaan se voisi olla tarpeen. Suomalaisessa koulussa on historian jatkumossa syntynyt erikoislaatuisia piirteitä. Meillä kehittyi varhain tasa-arvon ja kansansivistyksen ihanne. Opettajista tuli kansan sivistäjiä ja ympäristönsä "kyläpäälliköitä". Tästä johtuen meillä edelleen pyrkii opettajiksi nuorison parhaimmistoa. Opettajisto on kylläkin kaupungistumisen ja muiden syiden takia menettänyt otettaan tästä sivistyksen eturintaman kulkijan roolista. Opettajan arvostus on perustunut kuitenkin paljolti siihen.
Opetussuunnitelma antaa tehtäväksi kulttuurin edelleen siirtämisen ja kasvattamisen yhteiskunnan jäsenyyteen. Tiedonjakajana koululaitos ei voikaan enää ainakaan monopoliasemasta toimia. Lapset oppivat ympäröivästä yhteiskunnasta enemmän kuin koulusta. Olisi tärkeää käyttää tätä kertyvää tietoa ja auttaa jäsentämään sitä.
Yhteiskunta ja työelämä etunenässä odottaa koulun tuottavan tulevaisuuden työntekijöitä. Aivotutkimus paljastaa yhä enemmän oppimisen ja kasvun todellista luonnetta. Miten opettajien koulutus reagoi tähän? On hyvin vaikeaa nähdä nyt tulevaisuuden osaamisen ja taitojen luonne. Yritettävä on ja kyllä sitä tehdäänkin.
Oppiaineis-käsite on hankala. Koulun tärkein tehtävä ei ole oppiaine eikä siihen ole materiaalia. Se saattaa joskus unohtua...
Meillä on opettajuudessa erikoisen vahva yksin toimimisen kulttuuri. Se hidastaa pedagogian uudistumista. Tämä kulttuuri, kuten kulttuurit yleensä, pyrkii siirtymän uusille opettajasukupolville. Sen uudistaminen vaatii tietoista työtä, jota jo jossain tehdäänkin.
Opettajien koulutus ei anna oikeastaan lainkaan tietoa ryhmästä ja sen dynamiikasta tai yksilöllisten eroavuuksien ja siitä johtuvan erilaisen oppimisen syistä. Olemmeko Pisan vankeja? Mitä se mittaa?
On kuitenkin hyvä että olemme pedagogisen toiminnan kehittämisessä yhteiskunnan, ryhmien ja yksilöiden tarpeiden puristuksessa. Ilman tätä ristipainetta painetta ei kouluinstituutio kykene kehittymään riittävän rivakasti. On jo kiire.
Miten tämä liittyy yhteisöllisyyteen?
No siten että yhteisöllä tulee olla yhteinen, tietoinen ja toimintaa ohjaava tavoite. Kasvatusyhteisöissä täytyisi siksi aina joskus miettiä tehtävänkuvaa oikein tarkasti ja yhdessä.
torstai 13. toukokuuta 2010
Yhteisöllisyys ja oikeudenmukaisuus
Kasvatuksen arvot
Oikeudenmukaisuus ja kasvatus- seminaarissa esitin seuraavaa:
Kasvattajien tehtäväksi on annettu kulttuuriin siirtäminen eteenpäin. Vaikka esim. Perusopetuslaissa ei mainita sanaa oikeudenmukaisuus, voi siitä lukea että arvona sitä tulee edistää.
Ihminen ei ole luonnostaan oikeudenmukainen (ellei sellaisena pidetä oman ryhmän etujen valvomista) Sitä pitää opettaa.
Oikeudenmukaisuutta voi parhaiten kasvattaa antamalla esimerkin ja antamalla mahdollisuus harjoitella oikeudenmukaisuutta käytännössä.
Päiväkodit ja koulut ovat epädemokraattisia. Lapsia ja nuoria koskevat päätökset tehdään useimmiten heitä kuulematta. Koulut ovat järjestäytyneet aikuisten työpaikoiksi (lainaus Lea Pulkkiselta)
Kuinka sitten opitaan oikeudenmukaisiksi? Kulttuurimme tulee kohtaamaan yhä enemmän vaikeita kysymyksiä esim. luonnon ja ympäristön sekä vanhusten asioissa.
Entä miten oikeudenmukaisuus liittyy yhteisöllisyyteen?
No siten, että oikeudenmukaisuutta tai sen puutetta ilmenee vain suhteessa muihin. Yhteisöllisyys voi huonosti epäoikeudenmukaisessa ryhmässä tai kulttuurissa.
Aiemman määritelmämme mukaan yhteisöllisyyden keskeisiä piirteitä on, että kaikki yhteisön jäsenet tuntevat olevansa tasa-arvoisia vaikuttajia, vaikka vastuu ja osaamien jaettaisiinkin. Yhteisöllä tulee olla myös vahva yhteinen arvomaailma ja yhteiset tavoitteet.
Näillä ehdoilla yhteisöllisyys voi olla huonoakin (ja usein onkin) Oikeudenmukaisuus yhteisön sisällä ja yhteisön ulkopuolisia kohtaan on siten hyvän yhteisöllisyyden kulmakivi.
sunnuntai 25. huhtikuuta 2010
Työn ilo
Sain olla syksyllä mukana Opettaja-tv:n dokumentissa. Suhtauduin hankkeeseen ja omaan osallistumiseen niin, että olin kiitollinen kuin sain olla mukana. Kaikista opettajista voitaisiin tehdä dokumentti ja meistä vanhoista vielä testamentti... Ihan tottakin kouluissa voitaisiin dokumentoida työntekijöiden osaamista ja ajatuksia. Siitäkin voisi syntyä yhteistä muistia ja osaamista. Tärkeä osa yhteisöllisyyttä.
Linki ohjelmaan: http://areena.yle.fi/tv/1674952
Linki ohjelmaan: http://areena.yle.fi/tv/1674952
sunnuntai 4. huhtikuuta 2010
Yhteisölisyys ja: Miksei mitään tapahdu?
Ystäväni Martti Hellström on keränyt vimmaisesti ja valtavan ansiokkasti yhteen kasvatuksen traditiota. http://pedagogiikkaa.blogspot.com/
Kun kasvatuksen historiaa pöyhitään, nähdään pian että Topelius, Johannes Käis ja monet muut ovat hahmottaneet jo kauan sitten "uuden" koulun periaatteita. Tärkeimpiä periaateita on se että oppilaan/oppilaiden tulee olla aktiivinen oppijana, opettajan välttämättä ei.
Mutta kun vieläkin luokka on hyvä kun se osaa olla hiljaa...
Mistä tämä johtuu?
En kuvittele tietäväni koko totuutta, mutta heitän muutaman siemenen.
- Peruskoulun tullessa katkesi Suomesta kasvatuksen traditio ja tietoisuus siitä. Kaikki entinen oli vanhanaikaista ja noloa. (vrt. kultuurivallankumous)
- Opettajat koulutettiin entistä paremmin. Vain he ymmärsivät miten tulee toimia, kodit ja oppilaat eivät.
-Kun traditio katkesi ja koulutus uudistui, loppui se vähäinenkin kokemuksen merkitys koulujen kehitysprosessin ohjaajana.
- Kouluyksikköien kasvaessa ei kouluihin ole kehittynyt työyhteisön keskustelevia rakenteita.
- Opettajat näkevät itsensä yksittäisinä toimijoina. Heillä on täysin yksilölliset menetelmät ja usein vain oma aineensa hoidettavan.
- Jostain syystä, jota en ymmärrä, lapset nähdään tässäkin ajassa vajaina aikuisina, joiden omaehtoinen leikkiminen ei ole hyödyllistä. Koulutettujen opettajien tulisi tietää miten asiat ovat. Miksi leikkivä lapsi on koulussa ongelma?
- Kun koulut eivät ole yhteisöjä, ei kehitystä tapahdu. Prosessi ei tapahdu ilman syötettä. Tilanne on sama kuin raudan valmistuksen alkuaikoina. Ainakin tuhat vuotta kului ennenkuin päästiin kehittämään yleisesti raudan valmistuksen prosessia. Kukaan ei paljastanut kellekään taitojaan. - Nykykoulussa on vielä se huono puoli, että usein ei olla pätkääkään kiinnostuneita kollegojen ajatuksista tai osaamisesta. Oppiva yhteisö olisi jo löytänyt vanhat tai uudet ajatukset opettajan ja oppilaan roolituksen uusjaosta. Jossain näin varmaan on käynytkin.
Tarvitaan siis yhteisölisyyttä kasvatusyhteisöihin, ei vain oppimisen tehostamisen ja hyvinvoinnin lisäämiseksi, vaan myös jotta ne kehittyisivät.
Kun kasvatuksen historiaa pöyhitään, nähdään pian että Topelius, Johannes Käis ja monet muut ovat hahmottaneet jo kauan sitten "uuden" koulun periaatteita. Tärkeimpiä periaateita on se että oppilaan/oppilaiden tulee olla aktiivinen oppijana, opettajan välttämättä ei.
Mutta kun vieläkin luokka on hyvä kun se osaa olla hiljaa...
Mistä tämä johtuu?
En kuvittele tietäväni koko totuutta, mutta heitän muutaman siemenen.
- Peruskoulun tullessa katkesi Suomesta kasvatuksen traditio ja tietoisuus siitä. Kaikki entinen oli vanhanaikaista ja noloa. (vrt. kultuurivallankumous)
- Opettajat koulutettiin entistä paremmin. Vain he ymmärsivät miten tulee toimia, kodit ja oppilaat eivät.
-Kun traditio katkesi ja koulutus uudistui, loppui se vähäinenkin kokemuksen merkitys koulujen kehitysprosessin ohjaajana.
- Kouluyksikköien kasvaessa ei kouluihin ole kehittynyt työyhteisön keskustelevia rakenteita.
- Opettajat näkevät itsensä yksittäisinä toimijoina. Heillä on täysin yksilölliset menetelmät ja usein vain oma aineensa hoidettavan.
- Jostain syystä, jota en ymmärrä, lapset nähdään tässäkin ajassa vajaina aikuisina, joiden omaehtoinen leikkiminen ei ole hyödyllistä. Koulutettujen opettajien tulisi tietää miten asiat ovat. Miksi leikkivä lapsi on koulussa ongelma?
- Kun koulut eivät ole yhteisöjä, ei kehitystä tapahdu. Prosessi ei tapahdu ilman syötettä. Tilanne on sama kuin raudan valmistuksen alkuaikoina. Ainakin tuhat vuotta kului ennenkuin päästiin kehittämään yleisesti raudan valmistuksen prosessia. Kukaan ei paljastanut kellekään taitojaan. - Nykykoulussa on vielä se huono puoli, että usein ei olla pätkääkään kiinnostuneita kollegojen ajatuksista tai osaamisesta. Oppiva yhteisö olisi jo löytänyt vanhat tai uudet ajatukset opettajan ja oppilaan roolituksen uusjaosta. Jossain näin varmaan on käynytkin.
Tarvitaan siis yhteisölisyyttä kasvatusyhteisöihin, ei vain oppimisen tehostamisen ja hyvinvoinnin lisäämiseksi, vaan myös jotta ne kehittyisivät.
Arvot kasvatuksessa: oikeudenmukaisuus
Lauantaina 10.4. jatkuu Kriittisen Korkeakoulun Arvot kasvatuksessa seminaarisarja.
Nyt on tarkoitus pureutua teemaan Oikeudenmukaisuus. Sitähän kaikki kannattavat. Miten sitä voidaan vahvistaa?
Ohjelma:
Arvot kasvatuksessa:
Oikeudenmukaisuus – haaveko vain?
Kriittinen korkeakoulu järjestää oikeudenmukaisuusseminaarin.
Tieteidentalolla os. Kirkkokatu 6 lauantaina 10.4. 2010 klo 12-15
Ohjelmassa:
Pekka Haavisto: Oikeudenmukaisuuden maailma, alustus
kysymyksiä ja kommentteja
Elina Vuola: Kulttuurinen oikeudenmukaisuus, alustus
kysymyksiä ja kommentteja
Lyhyt kahvitauko
Valmistellut puheenvuorot:
Rauno Haapaniemi: Kasvattavatko kasvatusjärjestelmämme
oikeudenmukaisuuteen?
Robert Sundman: Nuoren näkökulma
Yleiskeskustelu ja mahdollisesti paneeli
Tilaisuus on maksuton,
Tervetuloa!
Nyt on tarkoitus pureutua teemaan Oikeudenmukaisuus. Sitähän kaikki kannattavat. Miten sitä voidaan vahvistaa?
Ohjelma:
Arvot kasvatuksessa:
Oikeudenmukaisuus – haaveko vain?
Kriittinen korkeakoulu järjestää oikeudenmukaisuusseminaarin.
Tieteidentalolla os. Kirkkokatu 6 lauantaina 10.4. 2010 klo 12-15
Ohjelmassa:
Pekka Haavisto: Oikeudenmukaisuuden maailma, alustus
kysymyksiä ja kommentteja
Elina Vuola: Kulttuurinen oikeudenmukaisuus, alustus
kysymyksiä ja kommentteja
Lyhyt kahvitauko
Valmistellut puheenvuorot:
Rauno Haapaniemi: Kasvattavatko kasvatusjärjestelmämme
oikeudenmukaisuuteen?
Robert Sundman: Nuoren näkökulma
Yleiskeskustelu ja mahdollisesti paneeli
Tilaisuus on maksuton,
Tervetuloa!
tiistai 23. maaliskuuta 2010
Kasvatustiede yhteisöllisyyden esteenä?
Taas eräänä iltana suihkussa tuli ajatuksia...
Käyttäytymisen tutkiminen on kovin pirstaloitunut kuppikuntiin ja suuntauksiin. Kokonaiskuvaa ihmisestä ja hänen kasvustaan ei synny. Ehkäpä siksi (tai jostain muusta syystä) opettajille on valittu kasvatustiede koulutuksensa keskeiseksi tai ainakin tärkeäksi elementiksi. Tästä voi seurata että opettajien kyky johdattaa ryhmäänsä tai työyhteisöään yhteisölliseen suuntaa ei ole kovin hyvä.
Yleensäkin koulutuksen aikana opettaja nähdään toimijana, joka suorittaa toimenpiteitä opetettavaan ryhmään. Focus on osittain väärä.
Kasvattaja/opettaja ei voi koskaan täysin hallita ryhmässään tapahtuvia tilanteita vaikka suunnittelisi kuinka hyvin toimintansa. Sen sijaan hän voi korjata OMAA toimintaansa, mikäli havannoi sitä. Opetuksessa olisi erittäin hyödyllistä kääntää katse toiminnan kohteesta itseensä. Vain siten voi kehittyä. Parasta olisi olla kollega, jonka kanssa voi reflektoida. Yksin ei näe omaa toimintaansa kovin hyvin. Kasvatettavien ryhmä on lauma, jota kasvattajan tulisi johtaa ryhmäksi. Siihen tarvitaan johtajuutta. Miten opettajasta voi tulla laumansa johtaja ja sen jälkeen ryhmän ohjaaja?
Tässä pari hyvää linkkia:
http://sokl.joensuu.fi/juhlakirja/23MikkoR.htm
http://www.joensuu.fi/lehdisto_2007/msg00123.html
Pitäisikö opettajan olla itsekasvatuksen ja ihanteiden asiantuntija?
Auttaisivatko filosofia ja sosiaalipsykologia opettajaa ohjaamaan laumansa yhteisöllisyyteen?
Käyttäytymisen tutkiminen on kovin pirstaloitunut kuppikuntiin ja suuntauksiin. Kokonaiskuvaa ihmisestä ja hänen kasvustaan ei synny. Ehkäpä siksi (tai jostain muusta syystä) opettajille on valittu kasvatustiede koulutuksensa keskeiseksi tai ainakin tärkeäksi elementiksi. Tästä voi seurata että opettajien kyky johdattaa ryhmäänsä tai työyhteisöään yhteisölliseen suuntaa ei ole kovin hyvä.
Yleensäkin koulutuksen aikana opettaja nähdään toimijana, joka suorittaa toimenpiteitä opetettavaan ryhmään. Focus on osittain väärä.
Kasvattaja/opettaja ei voi koskaan täysin hallita ryhmässään tapahtuvia tilanteita vaikka suunnittelisi kuinka hyvin toimintansa. Sen sijaan hän voi korjata OMAA toimintaansa, mikäli havannoi sitä. Opetuksessa olisi erittäin hyödyllistä kääntää katse toiminnan kohteesta itseensä. Vain siten voi kehittyä. Parasta olisi olla kollega, jonka kanssa voi reflektoida. Yksin ei näe omaa toimintaansa kovin hyvin. Kasvatettavien ryhmä on lauma, jota kasvattajan tulisi johtaa ryhmäksi. Siihen tarvitaan johtajuutta. Miten opettajasta voi tulla laumansa johtaja ja sen jälkeen ryhmän ohjaaja?
Tässä pari hyvää linkkia:
http://sokl.joensuu.fi/juhlakirja/23MikkoR.htm
http://www.joensuu.fi/lehdisto_2007/msg00123.html
Pitäisikö opettajan olla itsekasvatuksen ja ihanteiden asiantuntija?
Auttaisivatko filosofia ja sosiaalipsykologia opettajaa ohjaamaan laumansa yhteisöllisyyteen?
tiistai 23. helmikuuta 2010
Kuorosota ja päätelmä
Katsoin tosielämää televisiosta. Siihen kuului muun muuassa Kuorosota-ohjelma. Aluksi ajattelin että eikö ole epäreilua laittaa Helsinki ja Vantaa kilpailemaan pienten paikkakuntien välillä. Että isoista kaupungeista tulee ilman muuta ääniä niin paljon että muilla ei ole mahdollisuuksia. Ymmärrän myös että kisassa mitataan lisäksi johtajiensa kansansuosiota.
Mutta, mutta. Ei voi olla ihan kokonaan sattumaa että isoimmat paikakunnat ovat ensimmäisinä putoamassa.
Tämä liittyy yhteisöllisyyteen siten, että helsinkiläiset (tai ehkä myös vantaalaiset) eivät ajattele että nyt äänestetään meidän kuoroa jatkoon. Mittakaava on liian iso. Pienemmillä paikkakunnilla syntyy kansanliikkeitä ja ollaan ylpeitä ihan terveesti. Se myös näkyy ja tarttuu.
Taas ollaan siinä että yhteiseen sitoutumiseen tarvitaan sopivan kokoinen ryhmä. Työryhmässä se on hyvinkin pieni (alle 10). Urheilussa se voi vähän aikaa olla aika suuri osa kansasta, mutta siinäkin yhteisölisyyden tunne on harhaa, vaikka tuntuu hyvältä. Jatkuvuutta ei ole.
Televisio opettaa...
lauantai 6. helmikuuta 2010
Mitä jos koulu olisikin yhteisö?!
http://suomenkuvalehti.fi/blogit/megafoni/mita-jos-koulu-olisikin-yhteiso
Hesan Nuorten ääni toimituksessa kannuksensa hankkinut Ina Mikkola haastaa tässä linkissä ajattelemaan tärkeää asiaa, eikä ole yksin.
http://www.duodecim.fi/konsensus/
Suomen Akatemia ja lääkäriseura Duodecim järjestävät lähes vuosittain Konsensuskokouksen. Aiheena oli tänä vuonna Nuorten hyvin- ja pahoinvointi. Ja kas, yhtenä asiana nousee esiin koulujen mahdollisuus edistää pysyvyyttä ihmissuhteissa. Pysyvyyden edistäminen on yhteydessä myöhempään hyvinvointiin. Lainaus lausunnosta:
"Koululuokka on perheen jälkeen tärkein kasvuyhteisö. Koululuokka on koko ikäluokalle yhteinen asia ja sen toimintaan ja toiminnan sisältöön voidaan vaikuttaa päätöksillä. Näiden päätösten tulisi pohjautua ensisijaisesti tutkimustietoon nuorten kehityksen edellytyksistä ja tarpeista. Lisäksi koulua koskevien ratkaisujen taustalla oleva arvopohjan tulisi olla läpinäkyvä ja keskustelun kohteena. Tutkimusten mukaan oppimistulokset suomalaisissa kouluissa ovat erittäin korkealla tasolla, mutta kouluissa viihdytään huonosti.
Koulun taholta ryhmän koko ja pysyvyys ovat avainasemassa nuorten psykososiaalisen hyvinvoinnin ja kehityksen tukemisessa. Erityisesti nuoruusikäisillä pojilla itsetunto on suuresti riippuvainen ryhmästatuksesta. Jo päiväkoti-iässä on todettu, että ryhmäkoko korreloi itsenäisesti aggressiivisuuteen, levottomuuteen ja kiusaamiseen. Ryhmän pysyvyyden sekä minäkuvan, koulumotivaation ja koulumenestyksen välillä on tutkimuksissa todettu merkitsevä yhteys."
Ollaan täsmälleen samaa mieltä. Ehkä asia etenee taas vähän. Hämmästyttävän niukasti on kasvatus- ja koulutussektorilla tietoa ryhmän merkityksestä ja sen ohjaamisesta positiivisen kasvun tukena. Tietoa tarvitaan kipeästi jotta voidaan edistää turvallisuutta ja hyvinvointia.
Että ei kenenkään tarvitsisi olla yksin...
perjantai 22. tammikuuta 2010
Heikkoja signaaleja
Uusimmassa Opettaja-lehdessä oli aiheina vertaisoppiminen ja se että hyvä fiilis parantaa oppimista. Kyllä, näin on.
On hienoa että ammattilehtemme on ryhtynyt jo muutaman vuoden haistelemaan muutoksia, joita tarvitaan. Ennen aina häpesin ammattilehtemme välillä täydellistä asiantuntemattomuutta pedagogisissa kysymyksissä. Kuitenkin lausuntoja annettiin, yleensä ei-hengessä.
http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2010_03/143031.htm
http://www.opettaja.fi/pls/portal/docs/PAGE/OPETTAJALEHTI_EPAPER_PG/2010_03/138643.htm
Näissä molemmissa artikkeleissa nähtiin opettajat pääasiallisina toimijoina. Yhteisöllinen näkökulma puuttuu. Tämä ei varmaan ole tahalista. Se kertoo että a) Oppilaita ei nähdä yhteistyökumppaneina vaan toiminnan kohteina ja b) Ei osata/tunneta yhteisöllisen rakenteen ja prosessin aineksia.
Luin myös oman kuntani Koulujen hyvinvointisuunnitelman luonnoksen. Lasten ja vanhempien osallisuus puuttui lähes täysin. "Vanhemmat voivat osallistua koulun kehittämiseen" oli lause joka viittasi jotenkin yhteisölliseen toimintapaan. Mutta siis voivat. Oppilaiden osallistaminen koulun toiminnan kehittämiseen puuttui kokonaan, ei myöskään puhuttu oppilaskunnista tms. välineistä. Vertaistoiminta syrjäytymisen ehkäisymenetelmänä loistaa myös poissaolollaan.
Koulujen tulisi ensi sijassa järjestää ettei kukaan ole yksin. Aikuiset eivät voi sitä mitenkään taata, vaan tarvitaan ne osallistavat rakenteet
No. onneksi kyseessä on luonnos...
Otetaan nyt marinan päälle loistava esimerkki nuorten osallistamisesta ja yhteisön rakentamisesta monella tasolla nuorten ehdoilla. Täällä tehdään yhdessä!
http://nk.hel.fi/nuortenaanitoimitus/
lauantai 2. tammikuuta 2010
Taas halutaan sitä yhteisölisyyttä
Sellon jälkeen puhutaan - taas- yhteisölisyydestä tai sen puutteesta. Taas, toistonkin uhalla, täytyy todeta että paljon enemmän on toiveita kuin reseptejä.
Jos tiivimmällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan sitä, että ihmiset tuntevat toisensa ja ottavat vastuuta kanssaihmisten hyvinvoinnista, niin hyvä. Kyllä Suomi on varmaan käynyt niitä rankimpia rakennemuutoksia läpi muutamassa vuosikymmenessä. Maaseutu on tyhjennetty, suvut ja muut turvaverkot levinneet pitkin maailmaa. Oman edun tavoittelu on tulut jopa ihailtavaksi sodan jälkeisen Suomen yhteisen rakentamisen ihanteen tilalle. Meillä ei ole olemassa kehitynyttä kaupunkikulttuuria.
Nyt näyttää siltä että Suomea ravistaa vielä suuri rakennemuutos elinkeinoissa. Perinteisten vahvojen teollisuusalojemme sulaminen on lähes yhtä suuri muutos sivuvaikutuksineen kuin maaseudun autioituminen.
Lisää vaikeuksia on tulossa.
On pakko kasvattaa päivähoidon ja koulujen kasvatustyön tulosvastuuta. Se tarkoitaa myös että annetaan työhön hyviä välineitä. Uudet yhteisölliset taidot tulee oppia ja opettaa kaikille. Ne yhteisötaidot jotka maaseutu-Suomi opetti eivät välttämättä auta tässä ajassa. Koulut ottavat hämmästytävän vähän huomioon tulevaisuuden. No toisaalta tulevaisuutta on kovin vaikeaa ennustaa...
Koulun ja kasvatuksen yleensä tulisi ensiksi ajatella hyvinvointia ja vasta toiseksi tuloksia. Se olisi meidän aikuisten maailmasta viesti siitä että välitämme, muutenkin kuin kriisien kohdatessa tai juhlapuheissa.
Jos tiivimmällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan sitä, että ihmiset tuntevat toisensa ja ottavat vastuuta kanssaihmisten hyvinvoinnista, niin hyvä. Kyllä Suomi on varmaan käynyt niitä rankimpia rakennemuutoksia läpi muutamassa vuosikymmenessä. Maaseutu on tyhjennetty, suvut ja muut turvaverkot levinneet pitkin maailmaa. Oman edun tavoittelu on tulut jopa ihailtavaksi sodan jälkeisen Suomen yhteisen rakentamisen ihanteen tilalle. Meillä ei ole olemassa kehitynyttä kaupunkikulttuuria.
Nyt näyttää siltä että Suomea ravistaa vielä suuri rakennemuutos elinkeinoissa. Perinteisten vahvojen teollisuusalojemme sulaminen on lähes yhtä suuri muutos sivuvaikutuksineen kuin maaseudun autioituminen.
Lisää vaikeuksia on tulossa.
On pakko kasvattaa päivähoidon ja koulujen kasvatustyön tulosvastuuta. Se tarkoitaa myös että annetaan työhön hyviä välineitä. Uudet yhteisölliset taidot tulee oppia ja opettaa kaikille. Ne yhteisötaidot jotka maaseutu-Suomi opetti eivät välttämättä auta tässä ajassa. Koulut ottavat hämmästytävän vähän huomioon tulevaisuuden. No toisaalta tulevaisuutta on kovin vaikeaa ennustaa...
Koulun ja kasvatuksen yleensä tulisi ensiksi ajatella hyvinvointia ja vasta toiseksi tuloksia. Se olisi meidän aikuisten maailmasta viesti siitä että välitämme, muutenkin kuin kriisien kohdatessa tai juhlapuheissa.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)