Sellon jälkeen puhutaan - taas- yhteisölisyydestä tai sen puutteesta. Taas, toistonkin uhalla, täytyy todeta että paljon enemmän on toiveita kuin reseptejä.
Jos tiivimmällä yhteisöllisyydellä tarkoitetaan sitä, että ihmiset tuntevat toisensa ja ottavat vastuuta kanssaihmisten hyvinvoinnista, niin hyvä. Kyllä Suomi on varmaan käynyt niitä rankimpia rakennemuutoksia läpi muutamassa vuosikymmenessä. Maaseutu on tyhjennetty, suvut ja muut turvaverkot levinneet pitkin maailmaa. Oman edun tavoittelu on tulut jopa ihailtavaksi sodan jälkeisen Suomen yhteisen rakentamisen ihanteen tilalle. Meillä ei ole olemassa kehitynyttä kaupunkikulttuuria.
Nyt näyttää siltä että Suomea ravistaa vielä suuri rakennemuutos elinkeinoissa. Perinteisten vahvojen teollisuusalojemme sulaminen on lähes yhtä suuri muutos sivuvaikutuksineen kuin maaseudun autioituminen.
Lisää vaikeuksia on tulossa.
On pakko kasvattaa päivähoidon ja koulujen kasvatustyön tulosvastuuta. Se tarkoitaa myös että annetaan työhön hyviä välineitä. Uudet yhteisölliset taidot tulee oppia ja opettaa kaikille. Ne yhteisötaidot jotka maaseutu-Suomi opetti eivät välttämättä auta tässä ajassa. Koulut ottavat hämmästytävän vähän huomioon tulevaisuuden. No toisaalta tulevaisuutta on kovin vaikeaa ennustaa...
Koulun ja kasvatuksen yleensä tulisi ensiksi ajatella hyvinvointia ja vasta toiseksi tuloksia. Se olisi meidän aikuisten maailmasta viesti siitä että välitämme, muutenkin kuin kriisien kohdatessa tai juhlapuheissa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti