Elokuussa alkaa vanhasta tottumuksesta tuntua, että pitäisi ajatella jotain...
Koulujen aloitus lähenee, ja opettaja suuntautuu uuteen lukuvuoteen. On aina hyvä ja kiva jos voi kokea tuovansa lukuvuoteen uusia ajatuksia ja sitä myöten käytäntöjä. Opettaminen on viime kädessä kuitenkin tekemistä.
Heinäkuussa luin oikein hyvän kirjoituksen Hesarista. Filosofian tohtori Perttu Salovaara kirjoitti Pomottomia yhteisöjä on aina ollut, hierarkia ei sovi kaikille (HS 23.7.)
Kirjoitus oli minusta riemastuttavan selkeä. Yksinkertainen ajatus oli, että autonomian tarvetta on aina ollut yhteisöissä, itseohjautuvuus ei ole uutta tai jotain ihmeellistä. Näin ajattelen itsekin. Ilman kykyä toimia sekä yhteisön jäsenenä että yksin itsenäisesti, olisimme lajina jo kadonneet. Kyse onkin tässä ajassa siitä, missä olosuhteissa kyky toimia itsenäisesti kehittyy parhaiten ja miten sen oppimisen herkkyyskausia osataan hyödyntää. Koulukeskusteluissa kuulee usein, että oppilaat eivät ole kypsiä itseohjautuvuuteen. Näen asian niin, että silloin ei harjoitusohjelma ole toiminut. Itse asiassa on kai niin, että lasten ja nuorten mahdollisuudet harjoitella yhteisötaitoja, kuten itseohjautuvuutta, ovat kaventuneet jatkuvasti. Ajattelen vaikka perheiden pientä kokoa, sukujen hajoamista, koulukokojen suurenemista ja aikuisten ohjaaman vapaa-ajan toiminnan jyrkkää lisääntymistä. Tämän seurauksena eri-ikäiset lapset on eristetty toisistaan ja spontaania harjoitusta itseohjautuvuudellekaan ei juuri saada.
Sen sijaan että nyt sanoisimme että lapset ja nuoret eivät ole kypsiä tai eivät osaa olla itseohjautuvia, pitäisi koulussa täyttää harjoitumahdollisuuksien vaje. Tämä edellyttää tosin monien rakenteiden ja käytänteiden muutosta.
Koulu on järjestetty hierarkkisesti. Jotenkin tämä organisaation rakenne on minusta vaikuttanut liikaa opetusjärjestelyihin, opettajan harjoittamaan pedagogiaan. Salovaara ihmettelee, miten viimeiset 100-150 vuotta on uskottu johtajiin, alfauroksiin, ilman vaihtoehtoja. Koulussakin opettaja on johtajan kuva. Käsitys johtajuudesta heijastuu opettajan toimintaan. Olisko mahdollista muuttaa kuvaa johtajuudesta? Niinhän useissa menestyvissä yrityksissä on tehty.
Pidätkö pomottamisen kohteena olemisesta? Ehkä sitä voi kysyä itseltään lukuvuoden alkaessa. Sitten voi asettua oppilaan asemaan. Hänellä lienee sama kokemus opettajan "pomottamisesta". Itseohjautuvuus kehittyy parhaiten luottamuksen ilmapiirissä, askel kerrallaan. Itseohajutuvuutta voi kokemukseni mukaan parhaiten harjoitella oppivassa ryhmässä, joka kehittyy vähitellen. Ryhmä voi korjata yksilöidensä puutteita itseohjautuvuudessa, yksilö ei kovin helposti korjaa toimintaansa itsenäisesti.
Olen kesän kuluessa pohtinut koulun tehtävää pienessä työryhmässä siitä näkökulmasta, mihin kannattaisi koulutuksen kehittämisessä nyt kiinnittää huomiota. Huomasimme että opetussuunitelma antaa tehtäväksi kerryttää ihmillistä (osaaminen) ja sosiaalista pääomaa. Taitaa olla niin, että koulussa toiminta on suunnattu enimmäkseen tuohon imhimillisen pääoman kerryttämiseen. Onhan niiden tavoitteiden arviointiin melko selkeät mittaritkin. Sosiaalinen pääoma kuvataan opisssa tiivisti : "sosiaalinen pääoma muodostuu ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta". (ops luku 3.1)
Sosiaalisen pääoman kertymiseksi tarvitaan selkeämmät tavoitteet vuosiluokittain. Sosiaalisen pääoman riittävä kertyminen ratkaisee hyvän elämän mahdollisuudet ja torjuu esim. syrjäytymistä. Väitän, että sosiaalisen pääoman kerryttäminen on tässä ajassa koulun tärkein tehtävä.
Itseohjautuvuus lienee eräs tärkein yhteistyön ja oman elämänhallinnan väline. Sitä pitää harjoitella, kuten muitakin yhdessä toimimisen taitoja. Minusta on tarpeen muuttaa opetuksen painopistettä tähän suuntaan. Muuta osaamistaan yksilö voi aina täydentää, mutta puutteet vuorovaikutustaidoissa rajoittavat yksilön mahdollisuuksia löytää paikkansa yhteisössä. Jotta painopistettä opetuksessa ja kasvatuksessa voidaan siirtää yksittäisten aineiden sisällön opettamisesta sosiaalisen pääoman kertymisen ohjaamiseen, tarvitaan opettajilta entistä enemmän yhteistyötaitoja ja usein uusien ajatusten ja menetelmien omaksumista. Sehän on usein mukavaa.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti