Valtaa oppimiseen!

Olinpa vaikuttunut ja iloinen. Entisen kouluni entinen oppilas Pauliina Rantavuori julkaisi väitökirjansa tärkeästä aiheesta. Minusta siinä ollaan vahvasti nykyisten kouluhaasteiden keskiössä:  Adolescents Gaining Power : A Change Laboratory in a School Setting (Pauliina Rantavuori 2025). (Linkki julkaisuun tässä) Hänellä on tausta koulussa erityisopettajana.

Väitöskirja käsittelee sitä "kuinka nuoret tuottavat ja saavuttavat valtaa kouluympäristössä. Tutkimus nojaa kulttuurihistorialliseen toiminnan teoriaan ja erityisesti sen käsitteellisiin jäsennyksiin vallasta, toimijuudesta ja koulusta vieraantumisesta. Tutkimuksessa korostetaan toiminnan kohdetta keskeisenä voimana, joka ohjaa toimintojen kehittymistä. Tarkastelun kohteena on, millainen merkitys toiminnan kohteella on nuorten mahdollisuuksille saada valtaa omaan oppimiseensa ja siten ennaltaehkäistä koulusta vieraantumista."

Rantavuori kertoo: "Halusin ymmärtää, mitä oppilaat itse pitävät tärkeänä ja mitä tapahtuu, kun he saavat mahdollisuuden toimia, johtaa ja muovata omaa oppimistaan." Ja: "Kun oppilaat eivät voi vaikuttaa koulun keskeiseen kohteeseen, opittavan tietoon, syntyy ristiriita, joka voi johtaa koulusta vieraantumiseen." (Linkki haastatteluun). Rantavuori toteaa myös, että kyse ei ole yksittäisten oppilaiden ongelmista, vaan koulun rakenteisiin liittyvistä ilmiöistä. Niinpä, oppiminen on sosiaalinen tapahtuma.

Tämä on ihmeen vähän tutkittu aihe. Törmäsin koulusta vieraantumisen ja laskevan motivaation haasteeseen muistaakseni kun kirjoitimme Rakenna oppiva ryhmä -kirjaa. Kun luin Pisa12-ensituloksia julkaisua (OKM 2013 Kupari &all.) niin tämä teksti hyppäsi silmille: "PISAn tulokset kertovat osaltaan siitä, että koulun arjen ja nuorten odostusten välillä on kasvava kitka. Ristiriita koulun pedagogisten ja kulttuuristen käytänteiden ja toisaalta nuorten koulun ulkopuolella kohtaaman todellisuuden välillä on lisääntymässä." - Kymmenen vuotta myöhemmin Rantavuori pyrkii minusta osaltaan vastaamaan tähän, koulun merkityksellisyyden ja kouluun kiinnittymisen isoon haasteeseen. 

Ainakin 20 vuotta on tiedetty että koulun merkityksellisyys ja oppijoiden sisäinen motivaatio ovat olleet meillä laskevalla käyrällä. Aika vähän on suurempia korjausliikkeitä pystytty tekemään. Kuten Rantavuori toteaakin, pitäisi muuttaa koulun rakenteita, ja se on vaikeaa. Minusta näyttää, että meidän yksilön vapautta suosiva kulttuurimme kohtaa nyt kouluissa yhteisöllisyyden haasteen. Miten vastataan lasten odotuksiin? Miten vastuun kantamista ja yhteistyötaitoja vahvistetaan? Miten kouluista tehdään oppivia yhteisöjä?

Rantavuori tutki mitä tapahtuu, kun kahdeksasluokkalaiset saavat toteuttaa pitkäkestoisen projektin, jossa heillä on valtaa aiheeseen ja toteutukseen. Sitoutuminen koheni tietenkin paljon. Haluan mainita tässä yhteydessä pedagogisen viihtymisen käsitteen, joka sopinee saavutettuihin tuloksiin. Tämähän ei tarkoita nyt sitä, että oppilaiden pitää saada päättää kaikesta. Kyse on vallan ja vastuun jakamisesta siten, että koulun nykyinen epätasapainoinen vallanjako vastaa paremmin lasten ja nuorten odotuksia ja osaamistakin.

Voin vielä ottaa omakohtaisen yksinkertaisen esimerkin. Annoin yleensä oppilaiden valita koepäivän ja osin koealueenkin. Ennen vai jälkeen loman tai viikonlopun? Mille päivälle koe sopii parhaiten? Kun oppilaat keskustelivat ja äänestivät sopivan päivän, huomasin että kokeeseen valmistautuminen tuntui olevan mukavampaa ja motivaatio siten parempi. Minulle päivästä päättäminen oli yleensä vähemmän tärkeää, koska samat työt olivat kuitenkin edessä. Oppiaille voi antaa mahdollisuuden omistaa oppijuuttaan  monin tavoin.

Valtaa on aina ilmeisesti vaikea jakaa. Koulussa opettajilla on asemaan perustuvaa vastuuta ja valtaa, mutta monia asioita voi jättää oppilaiden päätettäviksi. Se vaatii hiukan ajatustyötä ja koulun käytäntöjen yhteistä muokkaamista, mutta varmasti palkitsee.  Rantavuori toteaakin että vallan saavuttaminen on yhteisöllinen prosessi.

Lopuksi sopinee Pauliina Rantavuoren ajatus vallan merkityksestä kasvuun ja oppimiseen:  "Kohteeseen suuntautuvan vallan käsite on keskeinen, sillä se liittyy koulutuksen merkityksellisyyteen ja edistää oppimismahdollisuuksia, jotka ovat linjassa oppilaiden omien kiinnostuksen kohteiden kanssa. Tämä lähestymistapa tukee nuoria henkilökohtaisten ja yhteiskunnallisten haasteiden kohtaamisessa ja muuntaa koulun maailmaa tutkivaksi yhteisöksi, mikä voi ehkäistä vieraantumista koulusta ja tukea oppilaiden kykyä toimia myönteisen muutoksen ajureina."

Miten tämä tapahtuu, on kouluissa paikallisesti sovitettavissa. Tärkeää lienee ajatus, tavoite johon voi pyrkiä eri tavoin.

Liika vapaus ahdistaa

 Joulukuun alkuun sopinee lainata Liisa Keltikangas-Järvistä: "Ihminen on sosiaalinen eläin. Ylenmääräinen yksilöllisyys muuttuu yksinäisyydeksi ja tuottaa ahdistusta." (Nykyihminen on liian vapaa; Tiede-lehti 13/2025)

Liisa Keltikangas-Järvisellä on aina ollut kyky ottaa esille ajankohtaisia aiheita. Nyt hän osaltaa haluaa tuoda esiin eräänm länsimaissa kasvavan ahdistuksen juurisyyn. Ihminen on sosiaalinen eläin, tarvitsemme oman lauman suojaa, eli turvaverkkoa. Päästäkseen ryhmän suojaavaan jäsenyyteen pitää olla valmis sopeutumaan ja tekemään kompromisseja. Muita ei voi nähdä vain omien, itsekkäiden mielihalujensa toteuttajana.

Haastattelussa psykologian professori suomii psykologeja, jotka hänen mukaansa usein ovat lähteneet vastoin tiedealansa konsensusta mukaan ajanmukaiseen yksilöllisyyspuheeseen. Kaikkia ihmisten ongelmia ei voi kuitenkaan nähdä yksilön tasolta tai edes ratkaista yksilöön keskittymällä. "Muiden kanssa sopuun pyrkimällä ahdistus helpottuu". Myöskin kasvatustiede saa moitteita itseriittoisuudestaan.

Liika vapaus. Tässä Keltikangas viittaa siihen, että lapsilla saattaa olla pienestä pitäen kasvuympäristö, jossa häneltä koko ajan kysytään: Mitä haluat? Mitä ruokaa haluat syödä? Mitkä vaatteet haluat laittaa? Joko haluat mennä nukkumaan?  Saatetaan antaa lapselle valtaa asioissa, joita hän ei vielä ymmärrä riittävästi osatakseen päättää. Kuitenkin elämässä pitää myös sietää pettymyksiä ja sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Elämä ei ole valintamyymälä. Koulussa tämä tausta saattaa ilmetä siinä, että oppilaiden on vaikeaa noudattaa sääntöjä, ponnistella oppimisen eteen tai on vaikeuksia sopeutua ryhmään rakentavalla tavalla.

Puhuessaan taas kerran itseohjautuvuudesta on Keltikangas-Järvinen provosoiva tai ymmärtänyt asiat toisin kuin minä. Hänen mukaansa peruskoulua ollaan uudistettu kohti itseohjautuvuutta. "Sen sijaan että opettaja opettaa, pienetkin lapset laitettiin itse hakemaan tietoa ja hallitsemaan omaa opiskelutahtiaan." - Tätä en ihan tunnista. Opetussuunnitelma ei edellytä itseohjautuvuutta lainkaan. Oppimiskäsitys nojaa aktiiviseen oppijaan, jolloin itseohjautuvuuteen kyllä kannustetaan ja ohjataan. Itseohjautuvuus on tärkeä aikuisuuteen ja kansalaisuuteen liittyvä tavoite, ei joku asia jota koulussa edellytetään.

Yhteisöllisyyteen ja pienryhmäpedagogiikkaan liiallinen, yksilökeskeinen vapaus liittyy selkeästi. Kouluihin tulee paljon lapsia, joiden sosiaalinen pääoma on heikko ja kyky sopeutua ryhmään sen myötä puutteellinen. Koulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, koska oppilaiden taustat ovat hyvin moninaisia. Kansalaiseksi kasvu edellyttää kykyä ymmärtää muita ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Koulussa voidaan paitsi oppia ainesisältöjä, niin myös kasvaa yhteistoimintataidoissa. Kokemukseni mukaan näiden tavoitteiden yhdistäminen on paitsi mahdollista, niin se tuottaa positiivista energiaa koulupäiviin. Pitkäkestoinen pienryhmä on ymmärrykseni mukaan erinomainen alusta kasvulle ja oppimiselle. Kun vastuu ja vapaus ovat sopivassa tasapainossa, niin ahdistusta ilmenee vähemmän. Turvaverkko ja tunne, että olen omassa ryhmässäni tärkeä, tuottavat hyvinvointia.

Viihtyisä koulu

 Luinpa taas kivaa kirjaa: Ars longa;  Kallion yhteiskoulu/Kallion lukio 1902-1992 eli vanhan kouluni 90-vuotishistoriikkia. Onhan jo saavutettu seuraaviakin merkkipaaluja. 

Mutta viihtyisyys-teema nousi tällä kertaa esiin. Koulun pitkäaikainen opettaja ja rehtori, myöhemmin professori ja Helsingin yliopiston Opettajakoulutuslaitoksen ensimmäinen esimies Martti Ruutu kirjoittaa keskusteluistaan koulun vanhemman osan suunnitelleen arkkitehti Väinö Vähäkallion kanssa. Vähäkallio kertoo: "Me ajattelimme, että koulutalo on pyrittävä tekemään sellaiseksi, että oppilaat voivat tuntea olon siellä tosiaan viihtyisänä, ihan kuin työteon aikaisena kotina." Lisäksi hän mainitsee että viihtyvyys ei ole vielä tarpeeksi, vaan on tarjottava esteettistä tajua rikastuttavia herätteitä. Ruutu summaa että tuossa ajattellussa oli läsnä koko ihmisen kavattaminen koulun tehtävänä. 

Niinpä! Tuskin tuota voi paremmin sanoa. Omalta opettajauralta muistan, kun koulukohtaista opetussuunnitelmaa tehdessä asetimme ykköstavoitteeksi kodinomaisuuden. Sehän on turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Kun tämä toteutuu, on oppiminen helpompaa ja kouluun on aina hyvä tulla. 

Nykyisin rakennetaan monenlaisia kouluja. Jotkin ottavat huomioon viihtyisyyden tarpeen paremmin kuin toiset. Suuret koulut ja  nyt suositut rakennusmateriaalit ovat haasteellisia viihtyisyyteen nähden. Olen käynyt monissa uusissa kouluissa ja usein ne kyllä ovat vähemmän viihtyisiä, saati kodikkaita. Betoni, lasi, metalli ovat usein suosittuja, tosin tiiltä ja puutakin näkee. Värimaailma on usein ollut harmaan eri sävyjä. Aika usein tuntuu että koulut heijastavat julkisten tilojen arkkitehtuuria, vaikka ne ovat ensisijassa lasten ja nuorten kasvuympäristöjä. 

Viihtyisyydestä kiistellään ja joskus sanotaan jopa että koulussa ei tarvitse viihtyä. Kyllä tarvitsee, sillä se tuo turvallisuutta ja auttaa keskittymään, ei suinkaan häiritse. Kodikkuus on hyvä tavoite kouluille, silloin kaikilla on hyvä olla ilman häiriötekijöitä. Se, miten siihen päästään on tietenkin monella tapaa toteuttettavissa. Tärkeintä on, että se on koulussa kaikille yhteisenä tavoitteena. Olenpa nähnyt myös paljon hyviä onnistumisia, kouluja joihin on mukava tulla vieraankin. Silloin on jopa vähän kateellinen :)