Liika vapaus ahdistaa

 Joulukuun alkuun sopinee lainata Liisa Keltikangas-Järvistä: "Ihminen on sosiaalinen eläin. Ylenmääräinen yksilöllisyys muuttuu yksinäisyydeksi ja tuottaa ahdistusta." (Nykyihminen on liian vapaa; Tiede-lehti 13/2025)

Liisa Keltikangas-Järvisellä on aina ollut kyky ottaa esille ajankohtaisia aiheita. Nyt hän osaltaa haluaa tuoda esiin eräänm länsimaissa kasvavan ahdistuksen juurisyyn. Ihminen on sosiaalinen eläin, tarvitsemme oman lauman suojaa, eli turvaverkkoa. Päästäkseen ryhmän suojaavaan jäsenyyteen pitää olla valmis sopeutumaan ja tekemään kompromisseja. Muita ei voi nähdä vain omien, itsekkäiden mielihalujensa toteuttajana.

Haastattelussa psykologian professori suomii psykologeja, jotka hänen mukaansa usein ovat lähteneet vastoin tiedealansa konsensusta mukaan ajanmukaiseen yksilöllisyyspuheeseen. Kaikkia ihmisten ongelmia ei voi kuitenkaan nähdä yksilön tasolta tai edes ratkaista yksilöön keskittymällä. "Muiden kanssa sopuun pyrkimällä ahdistus helpottuu". Myöskin kasvatustiede saa moitteita itseriittoisuudestaan.

Liika vapaus. Tässä Keltikangas viittaa siihen, että lapsilla saattaa olla pienestä pitäen kasvuympäristö, jossa häneltä koko ajan kysytään: Mitä haluat? Mitä ruokaa haluat syödä? Mitkä vaatteet haluat laittaa? Joko haluat mennä nukkumaan?  Saatetaan antaa lapselle valtaa asioissa, joita hän ei vielä ymmärrä riittävästi osatakseen päättää. Kuitenkin elämässä pitää myös sietää pettymyksiä ja sopeutua vallitseviin olosuhteisiin. Elämä ei ole valintamyymälä. Koulussa tämä tausta saattaa ilmetä siinä, että oppilaiden on vaikeaa noudattaa sääntöjä, ponnistella oppimisen eteen tai on vaikeuksia sopeutua ryhmään rakentavalla tavalla.

Puhuessaan taas kerran itseohjautuvuudesta on Keltikangas-Järvinen provosoiva tai ymmärtänyt asiat toisin kuin minä. Hänen mukaansa peruskoulua ollaan uudistettu kohti itseohjautuvuutta. "Sen sijaan että opettaja opettaa, pienetkin lapset laitettiin itse hakemaan tietoa ja hallitsemaan omaa opiskelutahtiaan." - Tätä en ihan tunnista. Opetussuunnitelma ei edellytä itseohjautuvuutta lainkaan. Oppimiskäsitys nojaa aktiiviseen oppijaan, jolloin itseohjautuvuuteen kyllä kannustetaan ja ohjataan. Itseohjautuvuus on tärkeä aikuisuuteen ja kansalaisuuteen liittyvä tavoite, ei joku asia jota koulussa edellytetään.

Yhteisöllisyyteen ja pienryhmäpedagogiikkaan liiallinen, yksilökeskeinen vapaus liittyy selkeästi. Kouluihin tulee paljon lapsia, joiden sosiaalinen pääoma on heikko ja kyky sopeutua ryhmään sen myötä puutteellinen. Koulun kasvatustehtävä on yhä tärkeämpi, koska oppilaiden taustat ovat hyvin moninaisia. Kansalaiseksi kasvu edellyttää kykyä ymmärtää muita ja sopeutua erilaisiin ympäristöihin. Koulussa voidaan paitsi oppia ainesisältöjä, niin myös kasvaa yhteistoimintataidoissa. Kokemukseni mukaan näiden tavoitteiden yhdistäminen on paitsi mahdollista, niin se tuottaa positiivista energiaa koulupäiviin. Pitkäkestoinen pienryhmä on ymmärrykseni mukaan erinomainen alusta kasvulle ja oppimiselle. Kun vastuu ja vapaus ovat sopivassa tasapainossa, niin ahdistusta ilmenee vähemmän. Turvaverkko ja tunne, että olen omassa ryhmässäni tärkeä, tuottavat hyvinvointia.

Viihtyisä koulu

 Luinpa taas kivaa kirjaa: Ars longa;  Kallion yhteiskoulu/Kallion lukio 1902-1992 eli vanhan kouluni 90-vuotishistoriikkia. Onhan jo saavutettu seuraaviakin merkkipaaluja. 

Mutta viihtyisyys-teema nousi tällä kertaa esiin. Koulun pitkäaikainen opettaja ja rehtori, myöhemmin professori ja Helsingin yliopiston Opettajakoulutuslaitoksen ensimmäinen esimies Martti Ruutu kirjoittaa keskusteluistaan koulun vanhemman osan suunnitelleen arkkitehti Väinö Vähäkallion kanssa. Vähäkallio kertoo: "Me ajattelimme, että koulutalo on pyrittävä tekemään sellaiseksi, että oppilaat voivat tuntea olon siellä tosiaan viihtyisänä, ihan kuin työteon aikaisena kotina." Lisäksi hän mainitsee että viihtyvyys ei ole vielä tarpeeksi, vaan on tarjottava esteettistä tajua rikastuttavia herätteitä. Ruutu summaa että tuossa ajattellussa oli läsnä koko ihmisen kavattaminen koulun tehtävänä. 

Niinpä! Tuskin tuota voi paremmin sanoa. Omalta opettajauralta muistan, kun koulukohtaista opetussuunnitelmaa tehdessä asetimme ykköstavoitteeksi kodinomaisuuden. Sehän on turvallisuutta ja viihtyisyyttä. Kun tämä toteutuu, on oppiminen helpompaa ja kouluun on aina hyvä tulla. 

Nykyisin rakennetaan monenlaisia kouluja. Jotkin ottavat huomioon viihtyisyyden tarpeen paremmin kuin toiset. Suuret koulut ja  nyt suositut rakennusmateriaalit ovat haasteellisia viihtyisyyteen nähden. Olen käynyt monissa uusissa kouluissa ja usein ne kyllä ovat vähemmän viihtyisiä, saati kodikkaita. Betoni, lasi, metalli ovat usein suosittuja, tosin tiiltä ja puutakin näkee. Värimaailma on usein ollut harmaan eri sävyjä. Aika usein tuntuu että koulut heijastavat julkisten tilojen arkkitehtuuria, vaikka ne ovat ensisijassa lasten ja nuorten kasvuympäristöjä. 

Viihtyisyydestä kiistellään ja joskus sanotaan jopa että koulussa ei tarvitse viihtyä. Kyllä tarvitsee, sillä se tuo turvallisuutta ja auttaa keskittymään, ei suinkaan häiritse. Kodikkuus on hyvä tavoite kouluille, silloin kaikilla on hyvä olla ilman häiriötekijöitä. Se, miten siihen päästään on tietenkin monella tapaa toteuttettavissa. Tärkeintä on, että se on koulussa kaikille yhteisenä tavoitteena. Olenpa nähnyt myös paljon hyviä onnistumisia, kouluja joihin on mukava tulla vieraankin. Silloin on jopa vähän kateellinen :) 

Taidetestaajat testasivat

 Kasiluokkalaisia oli Taidetestaajat ohjelmassa päässyt katsomaan Kansallisoopperaan nykytanssia, COW-esitystä. Tiedämme tästä koska noin tuhannen oppilaan joukossa oli uutisten mukaan kymmeniä häiriköitä:
Kasiluokkalaiset häiriköivät baletissa-tanssija järkyttyi  (YLEn uutinen 6.11.)

Tämä oli tietenkin uutinen, vaikka siis lähes tuhat osasikin ilmeisesti kokea jotain uutta. Seurasin keskustelua mediassa. Mielipiteitä oli laidasta laitaan. Hiukan masentavaa oli lukea erään opettajan mielipide, jonka mukaan ei isolta kasiluokkalaisten porukalta voi missään olosuhteissa odottaa, että he jaksavat seurata hiljaa esitystä. Miten sitten koulussa, jos näin olisi? Kyllä voi odottaa ja asiahan on järjestelykysymys. On valmistauduttava hyvin ja puututtava esim. istumapaikkoihin. Kyllähän me vanhat opettajat tiedämme, että mahdolliset häiriköt haluavat istua vierekkäin. Voi olla että kasiluokkalaisten luokanvalvojilla ei ole aina tarpeeksi oppilaiden tuntemusta tai riittävän vahvaa auktoriteettiasemaa oppilaisiinsa- helpompaa on luokanopettajilla kun on riittävästi aikaa tutustua ohjattavaan ryhmäänsä. Tärkeää on muistuttaa nuoria siitä että he edustavat ryhmäänsä ja ovat osaltaan vastuussa kaikkien viihtymisestä. Kun oppilaille sitten osoittaa luottamusta, niin he yleensä vastaavat siihen hyvin. Myöskin monilla säännöillä on tekemistä turvallisuuden kanssa. No.

Aina on ollut huonoa käytöstä, joka johtuu paljolti heikosta sosiaalisesta pääomasta. Hyvällä valmistelulla ja ohjauksella voi tehdä paljon. Siihen pitää varata aikaa, etenkin jos voi olettaa että ryhmässä on haastavia oppilaita. Koulu kasvattaa.

Mutta, eniten ihmetytti tässä uutisessa se, että esitys jatkui häiriköinnistä huolimatta, ikään kuin mitään ei tapahdu. Koulaisten näytöksessä pitää olla ihan samat käytännöt kuin muissakin näytöksissä. On välinpitämättömyyttä todeta että jotkut nuoret nyt on tämmöisiä. Koululaisnäytös ei saa olla sellainen että siellä ei anneta taiteilijoille rauhaa tehdä työtään. MIKSI NÄYTÖSTÄ EI KESKEYTETTY?

Nyt tapahtui kasvatuksellisesti suuri virhe kun häiriköijät saivat jatkaa ilman seurauksia ja he saivat sabotoida suurelta enemmistöltä katselurauhan. Kouluun osa ehkä palasi suurenakin "sankarina". Kasvatuksellisesti on erittäin tärkeää osoittaa että huonoilla valinnoilla on seurauksia.Toivottavasti voidaan jatkossa varautua paremmin ja sopia että esitys keskeytetään pienellä kynnyksellä, koska muuten menetetään tärkeä tilaisuus kasvattaa ja kasvaa.