Ystävyys on voimavara, vai?

Nyt ollaan jännän äärellä. Opiskelija Oulun yliopistosta otti yhteyttä. Hän on tekemässä tutkielmaa ystävyyssuhteiden merkityksestä koulun aloitusvaiheessa. Kimmokkeena on ollut pitkälti omat kokemukset siitä, miten hänen lapsensa ovat aloittaneet koulun. Joko eskariystävyydet on otettu huomioon/pidetty tärkeinä tai sitten ei. Koulunaloituskokemukset ovat olleet kovin erilaisia. Miksi on näin? Yhä suuremmissa kouluissa, jotka aiheuttavat sosiaalisesti hyvin haastavan ympäristön lapsille, on kysymyksen käsittely tärkeää.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi ystävyyssuhde on koulun aikuisille toisinaan jopa häiritsevä tekijä, ainakin jos se on tiivis ja pitkäaikainen. Uusiin ihmisiinhän on kuitenkin aina helpompi tutustua, kun itsellä on sosiaalisesti turvallinen tilanne. Hyvä ystävä on sosiaalista pääomaa, joka antaa tukea verkoston rakentamiseen. Kouluihin on ilmeisesti joskus pesiytynyt ajatus, että on olemassa "liian" tiivistä ystävyyttä, joka ei ole suotavaa. On  myös lapsia ja nuoria, jotka eivät ole kovin ulospäinsuuntautuneita ja häiriintyvät uusista kontakteista. Heidän temperamenttiaan ei voi muuttaa, vaan sitä tulee ymmärtää. Kaikilla ei ole samat tarpeet.

Koulu on kodin jälkeen lapsen tärkein kasvuympäristö. Hyvä ystävä on kasvunkumppani. Ystävyyden edellytys on pysyvyys. Ihmisellä ei voi olla kovin montaa parasta ystävää. Parhaassa tapauksessa ystävyys on elinikäistä. Siksi koulussa pitää tukea myös näitä avainsuhteita. Olemattomat välitunnit eivät riitä ystävyyden ylläpitoon. 

Luokkien muodostamisessa vallitsee ilmeisesti kaksi käytäntöä, kuten oululainen  opiskelijakin jo oli huomannut. Toisten mielestä pitää  huomioida ystävyyssuhteet ja toisten mielestä tekee hyvää, kun sekoitetaan pakka ja aloitetaan tyhjästä. Oppilashuoltoryhmätkin jakautuvat tässä kysymyksessä. Miksi niin ajatellaan? Lapsi tuo sosiaalisen pääomansa kouluun ja ystävät ovat tärkeä osa sitä. Koulun tehtävä on kerryttää sosiaalista päomaa, eikä köyhdyttää sitä. Eikö ole parempi, että on vaikka yksikin hyvä ystävä johon on luottamussuhde, kuin että on kaksikymmentä hiukan tuttua? Tutustuminen ja yhteistoimintataitojen kartuttaminen lähtee perusteista, turvallisuudesta. 

Koulussa on kyllä paljon tukitoimia niille, jotka jäävät yksin tai kiusatuksi tai joilla on vääränlaisia kavereita. Eikö olisi tuettava myös hyvää ja turvallista kaveruutta, ja toimittava ennaltaehkäisevästi?

Joskus näyttää, että etenkin nivelvaiheissa halutaan erottaa ystävyyssuhteita tai hajottaa pitkään yhdessä toimivat ryhmät. On syntynyt myytti tiiviin ystävyyden sosiaalisesta haitasta. Sille ei taida olla tutkimuksellista perustetta, vaan se kertoo lapsilähtöisyyden puutteesta ja pahimmssa tapauksessa hiljaisuuden pedagogian tarpeiden täyttämistä. Oppilaat saadaan ainakin aluksi hiljaiseksi kun ei tunneta toisia.

Mutta toki on myös toisin. On kouluja ja opettajia, joille oppilaiden ystävyys on hyvinvoinnin voimavara. Ajattelen, että ystävyys on voimavara yleensäkin ja se voi hyvin tukea koulunkäyntiä. Pienryhmässäkin voi olla ja kannattaa olla ystävyyttä. Samaan aikaan voidaan oppia hyvin yhdessä ja hoitaa keskinäisiä suhteita. Sehän on ryhmän kaksoistehtävä joka tapauksessa.

Aihe on tärkeä. Se, voiko kouluun tullessa säilyttää hyvän ystävänsä lähellään, on lapselle tärkeää ja voi vaikuttaa kouluun suhtautumiseen paljon. Ei voi olla, niin että ryhmien muodostamisen periaate on vain aikuisten mielipidekysymys. Toivottavaa todella on että asiaan saadaan tutkimustietoa, ehkä jossain jo onkin?  

Oppia vai tietoa?

Joskus tosielämän sattumukset johtavat oivalluksiin. Kotona Liisan kanssa olemme käytännössä huomanneet sisäisen motivaation merkityksen silloinkin kun kysyy itse jotain. Tajusimme oman elämämme esimerkistä, että on suuri ero siinä kysynkö neuvoa asiaan, joka minua kiinnostaa vai onko kyseessä tarve tietää/osata jotain mikä ei muuten kiinnosta.

Kun ei kiinnosta mutta täytyy tietää...Olen ajanut usein Liisan kanssa kotoamme Tikkurilaan. Aina kyselen että oliko se tästä kun käännyn? Kunnes eräänä päivänä ajoin yksin ja huomasin että nyt minun pitää oppia reitti, eikä vain kysyä käännöstä. Samoin on Liisan kanssa. Olen aika usein näyttänyt missä Googlen palveluvalikko on. - Ja joskus sanonutkin sen. Aika tuttua on varmasti se, että vastaajaa vähän harmittaa toistella samoja asioita. Ikäänkuin omalle toiminnalle ei tule positiivista palautetta. Opettajiltakin olen kuullut monta kertaa lauseen: "Juurihan minä sanoin". Se on moitteen tapainen lause.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että vaikka kysynkin jotain asiaa, minulla saattaa olla vain tarve tietää asia jonka voin mielestäni kohta unohtaa. Jotta oppisin asian pysyvästi, pitää olla motivaatio painaa asia mieleen. Se syntuu usein kiinnostuksesta.

Koulussa tämä palautuu ainakin löyhästi pienryhmiin, joissa omatoimisuus pääsee kehittymään paremmin kuin opettajajohtoisessa, yksilöihin keskittyvässä opetustyylissä. Sillä jos oppija tottuu kysymään opettajalta jonkun itselle hankalan asian ja hän saa valmiin vastauksen, ei oppimismoodi ole välttämättä lainkaan käytössä. Opettajalla kun on harvoin aikaa johdatella asian aktiiviseen ratkaisuun ja kiusaus selvittää kysymys nopeasti on suuri. Saati että opettaja tietäisi jokaisen oppilaansa kiinnostuksen kohteet ja voisiko uutta tietoa liittää oppilalle merkitykselliseen tietoon. Pienryhmässä voidaan asioista keskustella ja etsiä yhdessä vastauksia. Aktiivinen toiminta jättää enemmän muistijälkiä pitkäkestoiseen muistiin.

Ehkä oppilailta voi kysyä: "Haluatko vain tietää vastauksen vai oppia oikeasti?" Erona näillä vaihtoehdoilla on, että kun on oppinut asian, ei tarvitse kysyä uudestaan. Aika paljon aikaa säästyisi koulussakin kun pyritään toimimaan asioiden oppimisen tavoitteen mukaan. Valmis maailma, jossa kaikkea voi kysyä kännykällä, voi johtaa juuri tähän ilmiöön että vain katson tiedon, mutta unohdan sen heti. Koska aina voi katsoa uudelleen... Toisaalta ei kaikkea tarvitse ja voi muistaa, mutta joku perussivistys on hyvä olla ihan omana pääomana.

Kerava on edelläkävijä

Vuoden loppuun sopii itseäni kovasti lämmittävä aihe. Kun joskus kotona mietimme, onko kouluihin jäänyt elämään kehitystyömme suuntaisia jälkiä, niin löytyy ainakin yksi kohde johon voimme kiinnittyä: Keravan perusopetus. Perusopetusjohtaja Terhi Nissinen on tehnyt sinnikkäästi ja tavoitteellisesti työtä, jotta Keravan kaupungin kaikissa peruskouluissa ohjataan nyt luokkien sosiaalista rakennetta pitkäkestoisten kotiryhmien avulla. Rehtorit ja opettajat ovat lähteneet hienosti mukaan, vaikka joitain asioita pitää miettiä uudella tavalla- sekä hankkia perustietoja ryhmien dynamiikasta. Ensi vuosi on jo kolmas toimintavuosi. (linkki uutiskirjeeseen) Enpä ole kuullut että missään muualla oltaisiin näin pitkällä.

Tämmöinen iso kokonaisuus ei todellakaan ole helppoa juurruttaa käytännöksi. Siksi tavoite kotiryhmistä on saatu Keravan budjettiin sitovaksi tavoitteeksi: "Koulujen yhteisöllisyyttä sekä oppilaiden välistä vuorovaikutusta ja luottamusta toisiinsa edistetään jokaisessa koulussa pitkäkestoisilla kotiryhmillä sekä tiivistyvällä yhteistyöllä nuorisopalveluiden kanssa". Koulut ovat sitten kirjanneet tämän tavoitteen omaan toimintasuunnitelmaansa ja -kertomukseensa. Esimerkki Kalevan koulun sivuilta: "Kalevan koulussa on ollut käytössä kotiryhmät. Oppilaat ovat toimineet 3-5 oppilaan ryhmissä. Kaikkiin syväoppimisen taitoihin on tutustuttu ja esimerkiksi tiimitaidoissa on harjoiteltu vuorovaikutustaitoja toisten kanssa."

Mikä parasta ja tärkeää, toiminnan kehittymistä ja tuloksellisuutta seurataan säännöllisillä kyselyillä. Sillä kun kehitystyötä tehdään, pitää siitä seurata jotain havaittavaa hyvää. Tällä hetkellä oppilaat vastaavat kyselyissä pääsääntöisesti oppineensa lisää yhteistyötaitoja kotiryhmissään. Myös vanhemmilta ja opettajilta on saatu hyvää palautetta. Voidaan olettaa, että sosiaalinen pääoma kasvaa, kun edellytykset siihen ovat pitkäkestoisissa kotiryhmissä olemassa. Toiminnnan täysi hyöty näkyy silti vasta vuosien päästä, kun yläluokilla on oppilaita jotka ovat alusta lähtien tottuneet kotiryhmätoimintaan. Varmasti tämän kasvatuspolun läpikäyneet oppilaat hyötyvät myös aikuisuudessaan sosiaalisista valmiuksistaan. 

Kotiryhmällä voi olla muitakin nimiä, esimerkiksi oppiva ryhmä tai yksinkertaisesti tiimi. Kun halutaan että ryhmä on oppiva (tuottava) ja turvallinen, pitää sen olla riittävän pysyvä, jotta ryhmän dynaamiset kehitysvaiheet voidaan käydä läpi, ryhmäroolit löytyvät ja saavutetaan turvallinen ja kannustava yhteinen pedagogisen viihtymisen tila. Ryhmän muodostamisen periaatteet voivat olla monenlaisia, mutta on tärkeää että oppilaat saadaan sitoutumaan ryhmäänsä. Parasta silloin on, jos he voivat kokea osallisuutta ryhmien muodostamisen prosessiin. Ryhmän pitkäkestoisuus on hiukan väljä käsite. Itselläni oli periaatteena että ryhmä toimi ainakin lukukauden ja että niissä ylläpidettiin myös ystävyyssuhteita. Yleensä kaikki ryhmät pääsivät tilanteeseen jossa ryhmä toimi ja oli jo haikeaa luopua ryhmästä. Kun tavoiteena on yhteistoimintataitojen lisääminen, niin kyllähän lyhyempikin aika toimii. Keravalla ryhmät ovat ymmärtääkseni olleet toiminnassa noin pari, kolme kuukautta kerrallaan.

Joku voi kysyä, että miksi tämä vaiva? Löytyy ainakin kaksi syytä: Koulun kasvatustehtävän toteuttaminen ja turvallisuuden takaaminen. Koulun tehtävänä on kasvattaa kansalaisuuteen ja se onnistuu vain, kun oppilaat saavat keskenään harjoitella yhteistoimintaa. Turvallisuus on taasen oppimisen edellytys. Yhä suuremmissa kouluissa on valitettavasti yhä vähemmän pysyvyyttä. Se on sinänsä jo monille haastavaa ja aiheuttaa opetettavissa ryhmissä turvattomuutta, levottomuutta. Liian harvoin koulu nähdään oppilaiden silmin ja sen toiminta organisoituu helposti aikuisten työpaikan ehdoilla. Suuresti arvostamani yhteistyökumppani, kesällä edesmennyt dosentti ja terveystieteiden professori Matti Rimpelä sanoi asian suoraan: Kun oppilaat jätetään organisoitumaan ryhmissä keskenään ilman aikuisten ohjausta, on se heitteillejättöä.

Koulussa on viime vuosina vahvistunut yksilöllisyyden korostaminen, ihan opetussuunnitelmatasollakin. Samalla on voinut jäädä vähemmälle huomiolle se tosiasia, että opetus koulussa on ryhmämuotoista. Yksilöllinen tuki on usein avuksi, mutta se mitä ryhmän sisällä tapahtuu, vaikuttaa suuresti koko opetusryhmän (jokaisen) oppimisen ja kasvun edellytyksiin. Siksi ryhmien rakenteeseen ja dynamiikkaan tarvitaan osaavan kasvattajan ohjausta.

Seuraamme siis taustalta suurella mielenkiinnolla Keravan edelläkävijähanketta. Toivoa sopii, että muuallakin olisi rohkeutta ottaa askel, joka on kovasti tarpeen. Kouluun kiinnittyminen vahvistuu ja sitä kautta oppimistulokset tasoittuvat ja lähtevät nousuun vain oppilaiden turvallisuutta, yhteistyötaitoja ja pedagogista viihtymistä lisäämällä. Viittaan tässä kirjoihimme, joita ei nyt tässä kannata alkaa referoimaan tämän enempää: Luokan suurryhmän sosiaalisen rakenteen rauhoittaminen ja oppilaiden yhteistoimintaitojen kasvattaminen on mahdollista pitkäkestoisissa pienryhmissä.