Ollin opit

Jokin aika sitten iloitsin täällä Olli Luukkaisen uudesta roolista (linkki). OAJ:n pitkäaikainen ja ilmeisen pidetty puheenjohtaja, nykyinen opettajankoulutuksen työelämäprofessori oli saanut tehtäväkseen miettiä miten opettajien työn ja koulutuksen ohjaaminen pitäisi muuttaa. Rooli on nyt erilainen ja sallii enemmän vapaata ajattelua. Olen odottanut mitä Luukkainen haluaa sanoa, sillä ennen puheenjohtajuuttaan hän oli tunnettu uudistushenkisenä opettajana, tutkijana ja rehtorina.

Paljon olikin Ollilla sanottavaa mielipidekirjoituksessaan Hesarissa 29.9. Poimin noin 4+1 ajatusta.     

Luukkainen on huolissaan opetuksen tason vaihtelusta ja koulutuksen valtakunnallisen ohjaamisen tehottomuudesta. Tästä ei puhuttu OAJ:n toimistolla istuttaessa!

1. Luukkainen toteaaa että kansallisen tason päätöksenteon ja paikallisen tason todellisen toiminnan välillä on syvä ja leveä kuilu. Illuusio oppilaitosten itsearviointiin perustuvasta kehittämisestä on kupla. Tämä on aika kova toteamus sillä looginen lääke olisi keskusohjaamisen lisääminen. Sitähän ei olla haluttu aiemmin ollenkaan.

2. Kouluun ja luokkiin pitäisi mennä katsomaan sisään, mitä niissä tapahtuu oppilaiden kesken ja opetuksellisesti. Epäsopiva totuus on Luukkaisen toteamus että opettajien pedagogisilla työtavoilla on valtavia eroja. Sitäkin on tutkittava.

3. Luukkainen pitää opettajan  ja oppilaan vuorovaikutusta oppimisen kannalta kaikkein tärkeimpänä seikkana. Siksi oppilaat on otettava mukaan keskeisiksi informanteiksi tutkimuksissa. Oppilaat on ohitettu kokonaan koulun tilaa käsittelevissä tutkimuksissa.

4. Edellä mainituista syistä oppilaat eivät nyt saa yhdenvertaisia mahdollisuuksia opinnoissaan, Luukkainen toteaa. Se on kuitenkin peruskoulun tarkoitus.

Viidenneksi kokoan Ollin lääkkeet:
Lääkkeeksi esitettyihin haasteisiin Luukkainen tarjoaa kirjoituksessaan ensinnäkin koulun pedagogisen johtamisen uutta kulttuuria. Rehtorin pitää voida (ja osata) keskittyä siihen.

Suurin muutos on hänen mukaansa vaikein (tähän on helppo yhtyä). Tarvitaan kansallisen kulttuurin asenteellinen muutos oppimista ja opiskelua kohtaan. Päättäjien, julkisuuden henkilöiden ja vanhempien on alettava puhua koulutuksen merkityksellisyydestä kaikessa puheessaan. Kotien merkitys on tässä suurin. Huomaan että Virossa on koulutuksen arvostus suuri, ja tulokset suurelta osin juuri siksi hyviä.

Lisäksi Luukkainen haluaa, että tärkeitä tutkimustuloksia otetaan esiin koulukeskustelun pohjaksi satunnaisten mielipiteiden sijaan. Hyvä! Katse kohdistuu tässä paljolti mediaan.

Vaatimustason nostoa ja sen ylläpitämistä kuulutetaan kirjoituksen lopussa. Niin, kyllähän on paljon muuttunut ilman mitään valtakunnallisia päätöksiä. Otan itseni todisteeksi. Omana kouluaikana ei päässyt eteenpäin luokalta jos ei ollut hyväksyttyä arvosanaa joka aineessa, armovitosia ei ollut. Minäkin jäin pari kertaa luokalle ja neljä kertaa oli ehdot (nelonen) ruotsissa. Kesällä oli sitten aikaa lukea lukematta jääneet asiat ja suorittaa ehtolaiskuulustelu. Ja se oli ihan normaalia koulunkäyntiä. Omassa koulussani Kallion Yhteiskoulussa luokallejättöprosentti oli välillä lähempänä kymmentä ja ehtoja tuli joka vuosi monille. Minulle ainakin tämä sopi, koska loppusuoralla pärjäsin hyvin. Ehkäpä se tämä sopisi nytkin monille?

Hyvä Olli!

PISAan lääkettä: Kiinnostus vs. tylsyys?

PISA-keskustelu on osin jännittävää ja jännitteistä. Tämä koskee paitsi sitä mitä PISA-tulokset oikeastaan kertovat, niin myös sitä millä keinoin saadaan tulokset taas nousuun. Kun dialogi on vaikeaa, niin rintamalinja muodostuu esimerkiksi siihen, miten sitkeyttä lisätään. Mikä on parempi?

 

            Linkki                                                                             Linkki

Tässähän sitä on. Onko kyseessä uudistumisen ja perinteisen koulun jakolinja, vai mikä? Molemmilla näkökulmilla halutaan varmasti kehittää koulua ja toivotaan oppilaan parasta. 

Seppo Mentula on rehtori ja kirjailija. Otsikko on ilmeisen huomiohakuinen, sillä tylsyys ei kai liity aktiiviseen oppimiseen? Haasteet, sitkeys ja parhaansa yrittäminen ovat varmaan sisältöjä, joita haetaan. Kysymys kuuluukin, miten saadaan oppilaat motivoitumaan, ottamaan haasteista kiinni? Kun ei meillä enää voi pakottaa tai edes painostaa oppimaan. Uskonpa että oppilaiden mielestä koulussa on jo tylsyyttä normaalisti tarjolla aivan tarpeeksi. Tylsyyden vähäinen tarjonta ei kai ole ongelma?

Mentula tarjoaa PISA tulosten noston ratkaisuksi paluuta perinteiseen, ns. tylsään opiskeluun. On kuitenkin niin että opiskelu on muuttunut hyvin vähän koulussa. Laskevat tulokset alkoivat näkyä jo 2000-luvun alussa ensin motivaation ja koulun merkityksellisyyden vähenemisenä ja sitten vähitellen putoavina tuloksina. Silloin ei ollut vielä juurikaan puhetta uusista opetustiloista tai opetuksen digitalisaatiosta. Kyse onkin laajasta yhteiskunnallisesta ja kulttuurisesta ilmiöstä, jonka torjumiseen tarvitaan pedagogisia ponnisteluja. 

Ymmärrän toki, että oppimisessa tulee tilanteita jolloin tarvitaan sitkeyttä ja uskoa siihen että sitkeys palkitaan. Se ei kuitenkaan ole tylsyyttä siten kuin sen itse ymmärrän. Mutta toki, oppiminen ei voi aina olla hauskaa. Oppimisen tutkimuksesta tiedämme nykyään, että oppimisen pitäisi olla kuitenkin yleensä kiinnostavaa. Siihen minusta viittaa Kirsti Lonkan ja Lauri Hietajärven kirjoitus.

Otan muutaman uskomuksia korjaavan havainnon heiltä:

-Koulussa pitkästytään, koska osalle opiskelutavat ja -tilat eroavat liikaa ulkopuolisesta maailmasta

-Koulun pitäisi antaa kaikille yhtenevät taidot käyttää dogitaalisia laitteita tarkoituksenmukaisesti

-Ilmiöoppimista toteutetaan yleisesti vain yhden oppimiskokonaisuuden verran lukuvuodessa. Yleensä oppilaat ovat motivoituneita tähän lähestymistapaan

-Opetustilat ovat edelleen valtaosin sellaisia että ne on suunniteltu toimimaan yhden ihmisen puhumiseen kerrallaan (hiljaisuuden pedagogiaan sopivia)

Toivon että opettajat ja koulutuksen suunnittelijat eivät torju PISA-tutkimuksen signaaleja. Tarvitaan sellaisia pedagogisia ratkaisuja, jotka motivoivat oppilaita. Varsin tärkeää on myös yrittää ymmärtää kasvavan lapsen ja nuoren sosiaalisia tarpeita. Jatkuva muutos ryhmissä ja monet opettajat ovat suurissa kouluissa monille kuormittavaa, eikä edistä kouluun kiinnittymistä. Uskon että koulua pitää suunnitella yhä lapsilähtöisemmin, ei vain aikuisten tarpeista tai taloudellisin perustein. 

Eikä tässä mitään romahdusta ole tapahtunut. Valtaosa koululaisista voi ihan hyvin ja pärjäävät koulussa haluamallaan tasolla. Kasvava heikosti menestyvien joukko tarvitsee muuta kuin "paluuta vanhaan", sillä juuri sieltä heidän ongelmansa alkoivat. Uskon että ratkaisuja löydetäänkin.

Kuka puuttuu PISA-keskusteluista?

PISA25 keskustelun laineet ovat jo vaimenemassa, vaikka varsinainen analysointi vasta alkaa. On kiinnostavaa seurata, millaisia korjaussuosituksia tällä kertaa raportti meillä synnyttää. Ja, tapahtuuko jotain käytännössä.

Kun tässä olen seurannut keskustelua lähinnä mediassa, niin en ihan tarkaan tiedä mitä kouluissa tai kodeissa on PISAsta puhuttu. Arvaan että ei ihan kauhean paljon. Jos oikeasti haluaisi keskustella niin pitäisi lukea kokonaan raportti  tai edes lyhyt versio, eikä nojata median esiin nostamiin yksityiskohtiin. Ymmärrän hyvin, että monelle työssäkäyvälle kouluihmiselle tämä on iso haaste, ellei ole erityisen kiinnostunut tutkimusten lukija. Minullahan on toki aikaa...

Kouluissa olisi kyllä tarpeen olla jonkinlainen opettajien pedagoginen kahvila, jossa voidaan käsitellä ajankohtaisia asioita esim. juuri tutkimuksia, joilla on kuitenkin vaikutuksia arkeen. Kuten PISAlla on. Silloin on hyödyllistä olla kartalla siitä, mistä on kysymys.

Mutta aiheeni on oikeastaan nyt metsäkävely viime viikolla. Lähimetsässä tulee käveltyä koiran kanssa päivittäin. Silloin putkahtelee ajatuksia mieleen, ihan spontaanisti. Metsä rauhoittaa. No viime viikolla kävellessä yhtäkkiä tajusin, mikä PISA-keskusteluissa on tökkinyt. Siitä on julkisuudessa yleensä puuttunut lapsilähtöisyys. Aikuiset puhuvat siitä, mitä pitäisi tehdä, jotta tulokset koulussa paranevat. Vain muutama on kantanut huolta siitä, miltä koulussa tuntuu olla lapsi ja nuori. Kokemusasiantuntijoiden ääni on ollut hiljainen.

Olen kirjoittanut varmaan monta kertaa: Koulu on lapsen (ja nuoren) kasvuympäristö. Jotta kasvuympäristö tukisi kasvua, pitää lasten voida osallistua,voimautua ja ottaa omasta kasvustaan koppia. PISA-tulokset eivät ole selitys mihinkään, ne ovat vain osa prosessin tuloksia. Se prosessi on kasvu kansalaisuuteen. 
Opetusministeri Anders Adlercreutz kuvasi PISA-julkistamisen avauspuheessaan koulun tehtävää osana yhteiskuntaa hyvin:

"Oppiminen on paljon enemmän kuin tietojen ja taitojen omaksumista. Se on kykyä ymmärtää maailmaa, ratkaista ongelmia, tehdä yhteistyötä muiden kanssa ja löytää oma paikkansa muuttuvassa yhteiskunnassa. Oppiminen rakentaa itseluottamusta, osallisuutta ja tulevaisuudenuskoa. Se on tärkein perusta sille, että lapset ja nuoret voivat kasvaa aktiivisiksi kansalaisiksi, työelämän tekijöiksi ja vastuunkantajiksi....

Hyvinvoinnilla on vahva yhteys oppimistuloksiin. Hyvinvointi ei kuitenkaan synny pelkästään koulussa, vaan se on laajempi yhteiskunnallinen kysymys. Oppimistulokset eivät täten synny vain koulun tekemisestä. Kyse ei siis ole vain koulutuspolitiikasta.
Kyse on myös hyvinvoinnista, osallistumisesta ja sitoutumisesta.

Lapsi oppii paremmin, kun hän voi hyvin. Ja oppiminen puolestaan vahvistaa hyvinvointia, uskoa omiin kykyihin ja kokemusta siitä, että omalla tulevaisuudella on suunta. Siksi koulutuspolitiikka on samalla myös hyvinvointipolitiikkaa. Tässä meillä kaikilla on oma osuutemme tehtävänä. Niin oppilailla, vanhemmilla, opettajilla kuin päättäjillä."

Näinhän se on nähtävä. Miten nostetaan sitten pedagogista ja sosiaalista hyvinvointia koulussa, niin sehän on kiintoisa organisaation haaste. Hyviä onnistumisia ja malleja kyllä on jaettavaksi jo olemassa.