Voi pojat!

Poikien asia on taas esillä.

Ylellä oli ohjelma poikien ongelmista koulussa. Vanha kamuni Martti Hellström ja Kirsi Ihalainen olivat toimittaja Sari Helinin haastateltavina. Linkki kuunteluun.

Asia ei taaskaan jää tähän. Ja kyllä, pojat saavat selvästi huonompia numeroita (jopa silloin kun osaavat), heitä on erityisopetuksessa  tyttöjä enemmän, koulupudokkaista suurin osa on poikia ja syrjäytyneistä edelleen suurin osa miehiä. Miehet tekevät paljon enemmän rikoksia.  Miehet myös elävät lyhemmän elämän ja ovat onnettomampia...

Silti miehen euro on edelleen naisen euroa suurempi, tiedän, mutta mikä on tässä tärkeää elämän laadun kannalta?

Pojat eivät voi olla vääränlaisia oppijoita tullessaan kouluun. Tiedossa on, että asenteet kouluun ja käsitys itsestä oppijana syntyvät , melko pysyvinä, kahden ensimmäisen vuoden aikana. Koulun toimintakulttuurin ja opetuksen tulee kehittyä pojille sopivammaksi, varsinkin tuohon alkuun.  Väitän, että se tapahtuu aikuisten asennemaailmaa säätämällä. Jospa poikien usein häiritseväksi koettu toiminnallisuus ei olisikaan häiriöksi vaan voimavara oppimiseen? Kurikoulun aika on ohi, otsikoi Marjukka Liiten sattuvasti viimeisimmästä kirjastamme. Asia oli ehkä itseni hiukan kärjistämä, mutta lopulta on kyse tästä. Kun kehittelimme kirjaa varten pedagogisen viihtymisen käsitettä, ajattelimme myös paljon poikia.

Koulu syntyi ammoin kurikulttuuriin, aikaan jolloin kasvattaminen oli tahdon nujertamista maailmassa, missä usein piti totella. Koulujärjestelmä tuki sääty-yhteiskuntaa kasvattamalla nöyräksi. Tällaista oppimista vastustivat silloin pojat ja varmaan tytötkin olisivat viihtyneet huonosti. Heidän strategiansa on usein vain ollut poikia älykkäämpää, sopeutumalla selviää helpommalla. Nyt on meillä ihan toinen aika. Traditioon nojaava koulutusjärjestelmämme elättää ehkä nurkissaan turhan elävänä jo musoitavaakin ainesta.

Ja vielä. Kovin harvoin tämän aiheen ympärillä halutaan puhua epäoikeudenmukaisesta koulun aloituksesta. Kun samanikäiset lapset laitetaan kouluun, niin keskimäärin tytöt ovat kehittyneempiä ja ottavat heti kaulaa poikiin oppimisessa. Heille muodostuu parempi usko omaan suoriutumiseen koulussa. Ei reilua.

Olen kyllä nähnyt että pojat voivat innostua aivan yhtä hyvin oppimaan kuin tytötkin. On nähty että enemmistö pojista kuroo toisen aseteen koulutuksessa tyttöjen etumatkaa kiinni. Mutta sitten on niitä jotka luovuttavat, eivätkä jaksa enää uskoa itseensä, kun ovat olleet yhdeksän vuotta huonoja.

Uusi opetussuunnitelma on rakennettu sille pedagogiselle pohjalle että oppilas on aktiivinen toimija ja opettaja ohjaa oppilaita oppimaan itse. ISO muutos, jos se toteutuu.
Vanhassa opsissa oli muuten ensi kertaa maininta että tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida opetusjärjestelyissä. Sitä en ole enää nähnyt, harmi.

Pojat ovat heittäneet pedagogista haastetta kouluun jo pitkään, kuten kaikki joilla on keskiarvosta poikkeava tapa oppia ja olla. He kertovat että vanhat sukupuoliroolit joutavat romukoppaan, että olisi nähtävä tyttöjen ja poikien erilaisuus yhdessä yksilöiden erilaisuuden kanssa.

Uskon vankasti että jos oppija saadaan osallistumaan ja ottamaan vastuuta oppimisestaan, niin pojat ovat mukana. Koulun tärkein tehtävä on sytyttää into (yhdessä) oppimiseen ja osoittaa jokaisen vahvuus. Mikään muu ei saa olla tärkeämpää.

Tarvitaan koulun toimintakulttuurin päivitystä tähän aikaan ja tulevaan. Innostava haaste :)

Kalakoulun viisaudet

Joskus aamulehden lukeminen on tavallista mukavampaa. Tänä aamuna tuntui Hesarissa olevan monta kiinnostavaa artikkelia.

Tämän blogin aihealueeseen sopiva juttu löytyi Pomon 7 Sääntöä -artikkeli Ura ja työ osastolta. Työelämässä on samanlaiset ihmisiä koskevat ilmiöt voimassa kuin koulussakin, havaitsin. No eihän se ole ihme, samoja ihmisiä ollaan. Olen joskus hiukan valitellut sitä, että koulujen yhteisöllisyyden kehittymisen hidasteena saattaa olla se, että opettajien kokous on kuin johtajien kokous. Vaikka päätetään yhdessä jotain, varataan kuitenkin itselle oikeus omaan tulkintaan tai toimintatapaan. No, opettaja on johtaja ryhmässään, mutta ei työyhteisössään.  Monet artikkelin ohjeet sopivat kuin nenä päähän opettajillekin, silloin kun he ovat ryhmänsä kanssa. Ammatillinen rooli työyhteisön jäsenenä on aivan toisenlainen, enkä nyt puutu siihen.

Kokeillaan siis.
Yritysjohtaja Mårten Mickos kuvaili artikkelissaan nykyisen digiajan pomon sääntöjä ja vertasi työyhteisöjä kalaparveen, joka selviytyy parhaiten kun tärkeä tieto saavuttaan  kaikki ja korjausliikkeet ovat yhteisiä. Tuli ihan väistämättä mieleen uusimman kirjamme kansi, jossa hiukan toista kautta lähestyttiin samaa asiaa, itseohjautuvaan oppimiseen kasvamista.

Ne säännöt.

1. Opi johtamaan itseäsi
Mickoksen mukava määritelmä on, että johtaminen on sitä että ottaa ryhmässä omaa osuuttaan enemmän vastuuta. Koulussa ajattelemme, että oppilas olisi vaikka valmis auttamaan. Siinähän oppii parhaiten itsekin.

2. Kohtele kaikkia tasavertaisesti
Tämä johtaa koulussa ajatukset oppilaiden osallistamiseen ja sitä kautta sitouttamiseen koulun toimintaa myönteisellä tavalla. Opettajan eli johtajan esimerkki on tärkeä. Tärkeä havainto on tässä, että tasavertaisuus ei tarkoita, että kaikkia kohdellaan samalla tavalla. Sehän olisi tasapäistämistä, muistuttaa Mickos.
Kalaparvivertaus kuvaa mielestäni hyvin oppivan organisaation toimintaa, johon kouluryhmien kanssa tulisi pyrkiä:  "Johtamisen pitää perustua siihen, että olemme kalaparvi. Joitain kaloja pannaan eteen, joitain taakse, joitain sivulle. Jokainen ymmärtää, mikä on organisaation tarkoitus, ja tietää, mihin suuntaan pitää uida."  Luokassakin jokaisella on tehtävä myös ryhmänsä jäsenenä. Vastuuta kannetaan tasavertaisesti, mutta ehkä erilaisten roolien kautta. Opettaja opettaa ja ohjaa  ryhmää, ei niinkään yksilöitä.

3. Kun luottaa se alkaa tuottaa
Olen aina testannut omaa onnistumista samalla testillä kuin Mickos kuvaa hyvän johtajan onnistumista. Kun johtaja poistuu, organisaatio jatkaa työtää. Minusta on ollut hyvä merkki se, että luokka jatkaa työskentelyä vaikka olen poistunut luokasta. Oppilaathan eivät ole koulussa opettajaa varten, vaan itseään, omaa kasvuaan varten. Luottaminen on mielestäni tärkeimpiä palkitsemis- ja motivointikeinoja oppilaiden kanssa. Hyvin harvoin saa pettyä, jos luottamusta laitetaan peliin. Ja silloinkin voi yrittää uudestaan.

4. Aseta yhteinen tavoite
Oppilaat eivät useinkaan ole tietoisia edes omasta tavoitteestaan saati yhteisestä koulussa. Tavoitetta tarvitaan, jotta voi onnistua. Ihminen motivoituu, kun onnistuu tavoitteissaan ja saa hyväksyntää, vaikkapa kotona kehutaan oppilasta hyvästä esitelmästä.
Tässä kohdin mietin poikien heikompaa menestystä koulussa. Jos koulussa syntyy itselle epäedulliselta tuntuva kilpailuasetelma, on helpompi luopua ja asettaa muita tavoitteita- tai pahimmillaan ei juuri mitään tavoitteita. Varsinkin pojat tuntuvat altistuvan koulussa tälle virhepäätelmälle.

5. Palkitse ja anna palautetta
Tässä järjestyksessä onkin parasta toimia. Opettajan jouduin usein miettimään, miten paljon kielteistä palautetta voi samalla oppilaalle antaa, saman päivänä. Varmaan on niin että negatiivisen palautteen antoa pitää pehmentää muutamalla kehulla, varsinkin koulussa. Palkitseminen motivoi hurjasti, etenkin jos opettajan ja oppilaan välillä on luottamussuhde. (vrt. Kiintymysuhdeteoria)

6. Huonot uutiset ovat hyviä uutisia
Tällä Mickos tarkoittaa, että johtajan pitää kestää myös kritiikkiä. Opettajana ei voi olla luokassa keräämässä kehuja tai aina ei voi olla oikeassa (vaikka on opettaja..) Oppilaiden ja vanhempien arviointi on opettajan työssä väistämätöntä. Itselläni sen kanssa on ollut opettelemista. Opettajan työ on julkista työtä, jossa oppilaamme ovat muiden lapsia, heille tärkeimpiä olentoja. Palautteen kohtaaminen avoimesti on paras tapa toimia.

7. Kaikki riippuu viestinnästä
Tämä sääntö ei niinkaan koske koululuokkaa tai ryhmää. Tässä Mickos tarkoittaa digiajan globaalien organisaatioiden ongelmaa, jossa ei olla läsnä. Silloin korvaava viestintä pitää saada toimimaan. Opettaja on onneksi läsnä luokassaan. Voidaan kumminkin miettiä tässä kohdin sitä, miten monta johtajaa käy luokassa viikon aikana, lyhyissä pätkissä.
 Olemme joskus kotona miettineet, millaisessa tilassa olisi aikuisten työyhteisö, jos viikon ja päiviänkin aikana paikalla kävisi useita johtajia, joilla kaikilla on erilaiset työtavat ja ehkäpä tavoitteetkin... Viestintä olisi niin sekavaa, että organisaatio varmaan hajoaisi tuottamattomaan tilaan. Oppilaamme ovat hurjan joustavia. Mutta onko pakko olla noin?

Mutta siis kyllä. Aika monet ohjeet sopivat sopivasti tulkittuina opettajalle kun hän on luokkansa ohjaajana.

Miksi koulussa rangaistaan?

Rangaistukset joutavat koulussa  romukoppaan, ainakin perinteisessä mielessä.

Tämä ajatus nousi väjäämättä mieleen, kun tänään seurailin keskustelua sosiaalisessa mediassa asian tiimoilta. Laura Repo on saanut jo paljon julkisuutta tutkimuksestaan päiväkoti-ikäisten kiusaamisesta. On ollut hiukan hämmentävää huomata, että uutisarvoa on jo sillä, että pienet lapset eivät aina ole kilttejä toisilleen. Revon huomioita on, että päiväkodissa(kin) kiusaaminen liittyy ryhmäilmiöihin ja oman aseman vahvistamiseen. Rankaisu ei poista kiusaamista, on nyt esillä ollut tutkimustulos

Tämänhän me kasvattajat tiedämme. Koulussa jälki-istunnoissa istuvat usein samat oppilaat, vuodesta toiseen. Satunnaiselle rangaistavalle voi toki jälki-istunto olla ikävä kokemus, jota yritetään vältellä. Se tiedetään aikuistenkin maailmasta, että rangaistukset eivät poista saati juuri vähennä ei-toivottua käytöstä. Silti usein vaaditaan kovempia rangaistuksia, niin kouluihin kun aikuisille. Miksi?
Rangaistuksien funktio on varmaan alunperinkin ollut pelottavan esimerkin antamisessa muille: Näin teille käy jos toimitte väärin. Tuntuu, että rankaisuun liittyy myös helposti kostoa, tilien tasaamisen ajatus.

Facebookin keskustelussa nousi hyvin esiin rangaistusta parempi sana: seuraamus. Keskustelussa muistutettiin, että aikuisten maailmassa on sentään nykyään  Rikosseuraamuslaitos. Tämä laittoi ajattelemaan koulujen tilannetta ja tarkistin oikein Perusopetuslaista: Kirjallinen varoitus ja määräaikainen erottaminen ovat kurinpitorangaistuksia (Perusopetuslaki §36)
Mielenkiintoista kyllä, jälki-istunnon luonnetta ei ole määritelty mitenkään. Minusta olisi ihan hyvä jos siirryttäisiin koulussakin seuraamuksiin rangaistusten sijaan. Rangaistuksilla on helpommin sitäpaitsi saada statusta ryhmässään, seuraamuksilla ei ehkä niinkään. Seuraamus-sana korostaa tekijän valintaa teoistaan, rangaistus taas mahdollistaa mielikuvan, että tekijä (ja hänen ryhmänsä) ovat ulkopuolisen  mielivallan kohteena. 

Mutta palataan otsikon kysymykseen. Rangaistus on yhteisöllinen rituaali, silloin kun yhteisö sen määrää. Yhteisön jäsenet odottavat rangaistuksia merkkinä siitä, että yhteisö tarjoaa turvaa eikä suvaitse mielivaltaa. Yhteisön kannalta siis ihan järkevä juttu. Ongelmaksi jää että rankaistava kokee helposti tulevansa väärin kohdelluksi, sekä etenkin leimatuksi. Koulussa näkee usein, että rangaistukset ajavat rangaistavan (rankaisevan) yhteisön ulkopuolelle. Kasvattajalle jää vaikea dilemma; annetaanko rangaistuksia, jotta muu yhteisö on tyytyväinen vai yritetäänkö tosissaan saada yhteisön normeja rikkova yhteisön rakentavaksi jäseneksi? Aikuisten kohdalla kierrettä on vaikea katkaista, mutta sitä yritetään tosissaan. Kun lapsista ja nuorista on kyse, niin minusta on lähdettävä toiveikkuuden tielle. Kouluihin olisi siinä tapauksessa hyvä rakentaa joustava ja yksilöllinen seuraamusjärjestely. Ei kerätä enää esimerkiksi neljä kertaa myöhästyneitä perjantaisin jälki-istuntoon. Yritettäisin sen sijaan selvittää, mistä myöhästyminen johtuu ja voisiko joku auttaa tulemaan ajoissa.

Sitten on vielä tärkeää ottaa huomioon lempiaiheeni; yhteisöllisyys. Kouluissa on tarpeen huolehtia entistä paremmin siitä, että kaikilla on turvaverkko, kukaan ei jää yksin. Kasvatetaan luokista pysyvämpiä, kehittyviä ryhmiä, joissa on positiivista johtajuutta. Terve yhteisö vähentää jo itsessään paljon seuraamusten tarvetta.