Ei enää niin tasa-arvoinen koulu

Sosiaaliset erot palasivat kouluihin- näin otsikoi Hesari tänään. Suomessa on tapahtunut melko lyhyessä ajassa jotain, mikä heikentää tasa-arvoa luovaa peruskoulua. Ehkä tässä on tapahtunut muutokseen johtavaa kehitystä melko huomaamatta pitkään ja nyt muutokset vain tulevat äkisti näkyviin. Näin näyttää monen yhteiskunnallisen muutoksen analysointi.

Emeritusprofessori, THL:n entinen tutkijaprofessori Matti Rimpelä kirjoittaa aiheesta ennakkoluulottomasti tai sanotaanko vaikeita päätelmiä pelkäämättä kirjoituksessaan: Ohjaako peruskoulun kehittämistä outo tulkinta lasten kehittymisestä aikuiseksi? Olen hyvin paljon kirjoituksen kanssa samoilla poluilla.

Vai mitä pitäisi ajatella tästä : 

"Taatan nojatuolissa Näsijärven rannalla ihmetelen etenkin peruskoulun nykyisen rakenteen ja toiminnan vakiinnuttaneiden käsitystä lapsen kehityksestä aikuiseksi. Varhaislapsuudessa puhutaan kiintymissuhteesta, keskilapsuudessa  oppilaat tarvitsevat koulussa turvallisen aikuisen, luokanopettajan.

Mutta 12-13 -vuotiaana lapset kehittyvät ja itsenäistyvät hyppäyksenomaisesti – yleensä yhden kesäloman aikana –  itsenäisiksi ’oppimisyrittäjiksi’, joka eivät koulussaan tarvitse turvallista aikuista eivätkä omaa lähiyhteisöä. Tämä vaihe ihmisen kehityksessä jatkuu työelämään saakka. Siihen siirtyessään nämä itsenäiset oppimisyrittäjät taantuvat ja tarvitsevat uudelleen lähijohtamista ja työyhteisöä. Poikkeuksena ovat koulutusjärjestelmän tehtäviin  sijoittuvat aikuiset. Heidät tulkitaan myös aikuisina  itsenäisiksi opetustuottajiksi, jotka eivät tarvitse lähijohtamista eikä työyhteisöä samalla tavalla kuin muualla yhteiskunnassa työtehtävissä toimivat aikuiset. 

Tämän tulkinnan mukaan ihmisen elämänkulussa yksilöiden itsenäisyys on  vahvimmillaan 12-13 ikävuodesta noin 20-24 ikävuoteen saakka, eivätkä he tarvitse koulutuksen instituutioiden oppilaina/opiskelijoina tuekseen lähiyhteisöä eikä lähijohtamista. Näin olen ymmärtänyt koulutusjärjestelmän rakentumista hallinneen tulkinnan lapsen kehityksestä aikuiseksi."

Kirjoitus käsittelee aihetta laajemminkin, se kannattaa lukea kokonaan. Yhtenäiskoulujen yleistymisestä huolimatta ajatus on ajankohtainen. Yhtenäiskoulujen kulttuuri näyttää monesti muuttuneen enemmän opetus-kuin kasvatuspainotteiseksi. Mutta siis, näin minustakin pitkälti on. Ajattelen myös, että maailma on nopeasti globalisoitunut ja muutos on uusi normi. Tässä maailmassa sosiaalinen pääoma ratkaisee menestyksen. Sosioekonominen tausta vaikuttaa myös sosiaaliseen pääomaan, sen riittävyyteen tai riittämättömyyteen.

Peruskoulu on rakennettu ajatukselle, että kaikilla tulee olla, taustastaan riippumatta, samat mahdollisuudet kehittyä ja osallistua yhteiskunnan toimintaan. Perusopetuksen tehtävänä on Opetussuunnitelman mukaan turvata jokaiselle riittävä inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Nyt näyttää minusta siltä, että opetus keskittyy liiaksi inhimilliseen pääoman eli tiedon ja osaamisen opettamiseen. Kasvatustehtävä tarjotaan koteihin, tai jos ongelmia koulussa on, oppilashuollolle.  Sosiaalisen pääoma kertyy koulussa  osaavan aikuisen johdolla vuorovaikutuksessa, turvallisessa ryhmässä. Yhteistoimintataitoja ei voi oppia jatkuvasti vaihtuvissa ryhmissä, oman viiteryhmän ulkopuolella tai silloin jos koti ei tarjoa riittävästi tukea.

Kun on tapahtunut nopea, ei-toivottava muutos, tarvitaan käytäntöjen kriittistä tarkastelua. Miten saadaan sosiaalisen pääoman turvaamisen tehtävä perusopetuksessa toteutumaan? Siinä on merkittävä tasa-arvokysymys, joka tulee ratkoa. Muutoin meillä on edessämme yhä jyrkemmin eriarvoistuva ja epävakaa yhteiskunta. Heikkoja signaaleja on jo näkyvissä. Uskon etä ratkaisu on niinkin yksinkertainen kuin painopisteen muutos. Opetussuunnitelman on tarpeen ohjeistaan annettu sosiaalisen pääoman kerryttämisen tehtävä tarkemmin, kouluissa tulisi ottaa tämä tehtävä tärkeimmäksi tavoitteeksi. Kyllä kouluissa varmasti kehitetään sitten ratkaisuja, joista voidaan kerätä hyvän toimintakulttuurin malli.

Koulun muutos on hyvä tai paha

Uusin Perusopetuksen opetussuunnitelma puhuttaa. Monet pitävät sen vaatimia muutoksia huonoina ja monet hyvinä. Hyvää tässä on, että opetussuunnitelma herättää kiinnostusta laajasti. Keskusteluissa huomaa, että opetussuunnitelmaa ei aina ole luettu tai sitä on ymmärretty väärin. Ehkä on unohtunut myös se tosiasia, että opetussuunnitelmien ohjausvaikutus on ollut  pienempi kuin mitä tarkoitus on ollut. Kunnat, koulut ja opettajat tekevät omia ratkaisujaan, koska meillä ei ole valtakunnallista valvontaa opetussuunnitelman toteuttamisesta. Ohjeistusta kylläkin on.

Opetussuunnitelman löydät tästä

Hesarissa oli tänään taas iso artikkeli suurista ryhmistä ja tiloista. Opetussuunnitelma ei mitenkään edellytä niitä, mutta kun käsitys oppimisesta ja työnteosta on muuttunut, ollaan koulujen suunnittelussa reagoitu. Jotta uudenlaiset, juostavammat tilat toimivat, on ne alunperin suunniteltava ja rakennettava pedagogisen asiantuntemuksen avulla. Jokin vanha opetuksen väistötilana toimiva teollinen tila ei ole esimerkki modernista oppimisympäristöstä. Tosin sekin voidaan saada toimimaan. Vuosisatoja vanhaa konseptia uudistetaan. On ihan varmaa että  kaikki ei heti onnistu. Koulussa on silti ollut aina huonoja tiloja ja monet oppilaat ovat kärsineet väärästä arvioinnista tai opetustavasta. Kun tulee monimuotoisuutta, on yhä useammalla mahdollisuus löytää oma opinpolku.

Uudenlainen työskentely edellyttää uudenlaisen osaamisen ja tiedon omaksumista opettajilta. Vanhana digiohjaajana näen tilanteessa yhteneväisyyttä uuden tekniikan käyttöönottoon. Usein kouluun vain ilmestyi tietokoneita tai luokan seinälle joku ruuvasi älytaulun ja näytti miten se käynnistetään. Opettajat saivat sitten itse keksiä tai olla keksimättä luovia käyttötapoja. Hyvää on, että yhteisopettajuus ja/tai opettajatiimit ovat yleistymässä. Avoimemmat opetustilat lisäävät väistämättä vuorovaikutusta, jolloin vuorovaikutuksen ohjaaminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Ryhmien dynamiikka ja vuorovaikutustaitojen tuntemista tarvitaan. Koulun tehtävä on kerryttää kaikille riittävä sosiaalinen pääoma. Se on mahdollista vain ohjatussa vuorovaikutuksessa. Olen aika varma siitä, että uudenlaisia tiloja osataan käyttää hyvin siellä, missä opettajilla on mahdollisuus saada oppia ja aikaa suunnitella.

Toivon, että opetussuunnitelmaa ei nähdä vain opettajien toiminnan teknisenä ohjaajana. Oppilaan näkökulma on kuitenkin tärkeintä. Opetussuunnitelma on rakennettu periaatteelle, että oppilas on aktiivinen. Tällöin opettajan pitää antaa aktiivisuudelle tilaa ja ohjata tilanteita. Laajentuneessa vuorovaikutustilanteessa on turvallisuus tärkeintä. Sen takaaminen merkitsee, että opettaja pitää huolta siitä, että jokaisella oppilaalla on hyvät kaverit joiden kanssa kasvetaan koulussa ja oma opettaja, johon on luottamussuhde. Voi olla, että tätä ei aina ajatella tarpeeksi. Opettajatiimit ovat yleensä melko pieniä ja pitkäkestoisia. Samalla mallilla pitää uudessa toimintaympäristössä muodostaa oppilastiimitkin.

Huonoja toimintamalleja on kouluissa aina ollut, kuten loistaviakin. Koulun opetuksen kehittymistä on ohjannut tutkimus sekä työelämästä tulleet vaatimukset, osin myös poliittinen ilmapiiri. Tosin koulutus on edustanut perinteitä ja ottanut hitaasti uusia virtauksia vastaan. Nyt on sadan vuoden aikana tapahtunut työelämässä varmasti valtava muutos. Ei riitä, että kerran oppii asioita tai omaa paljon muistietoa, joka on hankittu hiljaa istuen tai yksin lukemalla. Ihmisten pitäisi pystyä oppimaan koko elämän ajan ja vielä osata arvoida lukuisten tietolähteiden oikeellisuus. Oppimisen tutkimus on kertonut paljon siitä, miten ihminen motivoituu ja oppii parhaiten. Kun luovuuttakin nyt tarvitaan, on sen ilmaantuminen jonkin muun kuin passiivisen ohjeiden noudattamisen tulos.

On kovasti toivottavaa, että taloudelliset syyt eli rahan vähyys ei olisi este koulutuksen päivitykselle. Aktiivinen oppilas, jolla on hyvät yhteistyötaidot, oppii elämässä tarvittavia taitoja. Opettajille lisääntyvä yhteistyö parantaa työssäviihtymistä ja antaa entistä paremman ammattiosaamisen. Tarvitaan aikaa ja varojakin suunnitteluun ja koulutukseen, etenkin uuden alussa. Sehän kai on ihan selvää.

Peruskoulu, hyvä vai huono?

Koulutusta ja etenkin perusopetusta käsitellään mediassa paljon elo/syyskuun vaihteessa kun lukuvuosi alkaa. Usein myös joulun aika ja toukokuun loppu ovat havaintojeni mukaan koulu-uutisten aikaa. Nyt on taas ollut paljon koulua kielteisesti käsitteleviä uutisia tai juttuja liikkeellä, toki myös hyviä uutisia.

Onko peruskoululla huonompi maine kuin ennen? Tähän osasisi varmaan vastata joku tutkija, jos asiaa on tutkittu. En nyt tähän hätään löytänyt vertailevaa tietoa pitkältä ajalta, ehkä sitä jossain on?

Omat kommentit asiaan:

Kielteinen uutinen herättää enemmän reaktioita kuin myönteinen. Täten toimittajien kannalta huono uutinen on parempi kuin hyvä uutinen. Sitä paitsi näyttää siltä, että jos opettaja menettää malttinsa työssään on se paljon suurempi uutinen kuin se, että kirjastonhoitaja, bussikuski tai vahtimestari hermostuu. Kuitenkin kaikilla on samanlainen ammatillinen vastuu kohdatessaan ihmisiä työssään, opettajilla tietysti vielä kasvattajan vastuu. Toimittajien vastuulla on minusta osaltaan se, että voimme olla ylpeitä saavutuksistamme koulutuksen alalla. Epäkohdista kertominen on tietenkin myös tärkeää.

Koulut ovat  melko sisäänpäinkääntyneitä, ehkä enemmän kuin ennen? Arvostelu tulee yleensä ulkopuolelta eli heiltä, jotka eivät ymmärrä työn todellisia haasteita, sanoo kouluväki usein. Opettajan työ on kuitenkin aina ollut julkista, ehkä nykyään vain vähemmän yhteisöllistä, jolloin kontaktipinta koteihin on liian ohut. Vai kuinka moni opettaja käy kodeissa, kuten ennen  oli usein tapana?Negatiivinen uutisointi tuntuu vääryydeltä ja yleiseltä, mikäli koulun suhteet ympäristöön eivät ole kiinteät. Hyvät suhteet koteihin ja muihin kasvatuskumppaneihin lisäävät itseluottamusta ja myöskin kykyä ottaa palaute rakentavasti vastaan.

Koulu on historian aikana ollut hyvin arvostettu ja opettaja on kuulunut sivistyneistöön. Koulu on siirtänyt kulttuuria eteenpäin ja pitänyt perinteitä yllä. Nopean muutoksen aikana ollaan tilanteessa, jossa kulttuuria pitää myös uudistaa. Voi olla (tai minusta onkin niin), että koulut eivät ole reagoineet muutos- tai uudistustarpeisiin riittävän nopeasti. Muutos säilyttäjästä uudistajaan ei ole kouluinstituutiolle helppo. Koulun ulkopuoliset toimijat näkevät nämä muutostarpeet ehkä paremmin kuin koulussa sisältäpäin nähdään. Koulun auktoriteetti ja merkityksellisyys sen mukana ovat ehkä pienentyneet.

Hyvinvointivaltiossa ollaan vaiheessa, jossa useimmat palvelujen käyttäjät ovat hyvin koulutettuja, eivätkä koe opettajaa asemansa takia auktoriteetiksi. Kun oppilaatkaan eivät enää suostu tekemään parastaan vain siksi, että opettaja käskee, niin eivät vanhemmatkaan välttämättä hyväksy koulun kaikkia toimia kyselemättä. Koulun pitää alkaa hoitamaan yhdyskuntasuhteitaan. Opin tämän itse kantapään kautta jo kauan sitten, kun aloin uudistamaan näkyvästi opetusjärjestelyjäni. Kun vanhemmat olivat aluksi epäluuloisia, loukkaannuin. Sitten onneksi älysin, että vanhemmilla on oikeus kysyä ja kyseenalaistaa ja minulla velvollisuus ansaita luottamus "myymällä" tavoitteeni ja menetelmäni. Tavoitteiden ja menetelmien avoimuus ja perustelut rauhoittivat vanhempia ja sain kotien tuen. Opin tästä paljon. Vanhemmat edustavat myös työnantajaa suhteessaan opettajiin, heiltähän se palkkakin lopulta tulee. Koulu ei ole opettajia varten.

Kaikkiaan hiukan ihmettelen, että peruskoulun hallinto ei ole reagoinut tarpeeksi muuttuneeseen tilanteeseen. Hallinnon kaikilla tasoilla pitää tehdä enemmän töitä peruskoulun hyvien puolien esiin nostamisessa. Onhan niitä paljon. Ehkä suurissa kunnissa ja valtion tason hallinnossa pitäisi miettiä suhdetoiminnan ammattilaisten palkkaamista? Olen varma, että jos oppilaat, vanhemmat ja koulun henkilöstö ovat ylpeitä koulun työstä ja tuloksista, niin siitä syntyy motivaatiota ja tuloksia parantava myönteinen noste.

Laitanpa lopuksi linkin Peruskoulufoorumin sivuille. Sieltä löytyy paljon positiivista kouluasiaa.

Sosiaalinen pääoma on hyvinvoinnin perusta ja koulun tehtävä

Olen kevään ja kesän aikana ollut mukana miettimässä pienellä porukalla, miten uusi hallitus voisi suunnata koulutukseen lisäpanostustaan. Olemme liikkeellä ihan omin valtuutuksin, mutta jo kaksi ministeriötapaamista on takana. Jatkamme lobbausta mielestämme tärkeän asian hyväksi.

Työmme alkoi oikeastaan syrjäytymisen ja kiusaamisen ehkäisyyn liittyvillä ajatuksilla, mutta onneksi siirryimme pian siihen, miksi näitä ilmiöitä ei saada merkittävästi vähennettyä, vaikka voimavaroja on lisätty. Ei auta vaikka ryhmäkokoja pienennetään ja kouluun tuodaan aina vain lisää erityisosaamista, kurattooreita ja psykologeja.

Opetussuunnitelmasta "löysimme" tekstin, johon tukeutua:

OPS, luku 3.1 Perusopetuksen tehtävä:
"Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa.  Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta.”

Mitä tämä tarkoittaa?
Peruskoululla on tehtävänä tuottaa hyvinvointia yksilön sekä yhteiskunnan tasolla. Silloin pitää antaa yksilöille osaamista, jonka avulla voi opiskella ja sijoittua tuottavasti työelämään mutta myös antaa riittävä sosiaalinen kompetenssi, kyky toimia muiden kanssa. Tämä on tärkeää etenkin heille, joiden luontainen sosiaalinen pääoma on riittämätön. Peruskoululla on siis, moniarvoisesta yhteiskunnastamme huolimatta, tärkeä yleinen kasvatustehtävä. Ilman riittävää sosiaalista pääomaa ei myönteinen kiinnittyminen yhteisöihin onnistu, eikä oman elämän tavoitteellinen ohjaaminenkaan. Syrjäytymikierre uhkaa kaikkia, joiden sosiaalinen pääoma on jäänyt vajaaksi.

Koulun uudistumista on arvosteltu osin ymmärtämättömästi juuri tämän asian tiimoilta. Tarvitsemme esimerkiksi uudenlaisia opetusjärjestelyjä ja -tiloja kipeästi, jotta sosiaalinen pääoma pääsee kertymään. Yhdessä toimimista voi harjoitella suunnitelmallisesti, mutta se onnistuu vain toimilla yhdessä, vuorovaikutuksessa. Opettajienkin pitää osata sitä, mitä opettavat. Opettajilla pitää olla hyvät yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot. Työtä ei pidä enää nähdä yksin tekemisenä.

Pienoinen ongelma on, että kun Opetussuunnitelma selkeästi antaa ison vastuun ja tehtävän sosiaalisen pääoman kerryttämiseen, niin tarkempi kuvaus tai ohjeistus tavoitteeseen pääsemiseksi puuttuu. Mitkä ovat tavoitteet eri luokka-asteilla? Miten opetus etenee? Miten arvioidaan tuloksia? Näihin koulut tarvitsevat konkreettista ohjeistusta, muutoin tuon keskeinen tehtävä toteutuu vain satunnaisesti.

Sosiaalista pääomaa voidaan kerryttää suunnitelmallisesti. Sosiaalista pääomaa hankittaessa tärkein työakalu lienee sosiaaliset taidot eli yhdessä toimisen kyky. Jotta taitoja voi harjoitella koulussa vaaditaan joitakin rakenteellisia muutoksia. Esimerkiksi koululaisillamme on yleensä aivan liikaa ihmissuhteita hoidettavanaan. Yhteistoimintaosaamista on parasta harjoitella turvallisissa tilanteissa. Turvallisuus rakentuu luottamuksesta, joka taasen saavutetaan ajan kanssa. Suosittelen kiinteitä koti- tai pienryhmiä (2-4 oppilasta) sekä ryhmässä vierailevien aikuisten määrän rajoittamista. Lapsilla tai nuorilla ei ole enää kovinkaan hyviä mahdollisuuksia harjoitella yhteistoimintaa spontaanisti. Itseohjautuvat kimppaleikit ovat lähes loppuneet, perheet pienentyneet ja monilla vapaa-aika aikuisen ohjaamaa, ikäluokat on eristetty toisistaan. Samalla maailma on kehittynyt niin, että laaja sosiaalinen pääoma on entistä tärkeämpää, jotta selviää muuttuvissa ja yhä monimuotoisemmissa oloissa. Parhaiten yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kouluissa. Toivottavasti voimme omalla pienellä osuudellamme saada sosiaalisen pääoman tuottamisen agendaa eteenpäin. Opetuksen painopisteen muutoksesta on kyse, ei mistään lisätehtävästä. Olisi tehtävä sitä, mikä on tärkeää. Koulut voivat kasvaa kehitysyhteisöiksi, joissa tuotetaan hyvää sosiaalista pääomaa sekä aikuiselle että lapsille. Siihen tarvitaan suunnitelma, pitkäjänteinen toteutus ja korjaavaa arviointia, ei sen kummempaa. Hyviä malleja on jo, muuallakin kuin kirjoissamme.