Lapsen paras paikka kasvaa?

Opetus- ja kulttuuriministeriö tilasi selvityshenkilöiltä raportin varhaiskasvatuksen tulevaisuudesta (linkki Hesarin uutiseen).

Raportin pohjalta (ja kai muutenkin) ministeriö on lähettänyt lausuntokierrokselle esityksen varhaiskasvatusmaksujen alentamiseksi. (linkki)

Kuulostaa hyvältä vai? Maksujen alentamisella pyritään siihen, että kaikilla on yhtälaiset mahdollisuudet laittaa lapsensa varhaiskasvatuksen piiriin. Mutta tuossa raportissa on muitakin ulottuvuuksia.

Kun samaan aikaan sanotaan, että kannustetaan vanhempia (pääasiassa äitejä, vaikka sitä ei sanota) töihin ja lapsia varhaiskasvatuksen piiriin, tulemme ikuisuuskysmykseen siitä, että missä on lapsen paras paikka kasvaa?  Nämä kaksi tavoitetta eivät välttämättä ole ristiriidattomia. Toisaalta on uskottavaa, että monet näkevät varhaiskasvatuksen tasoittavan koulutuksellisia lähtökohtia, toisaalta paineet saada työvoimaa kodeista liikkeelle voivat olla vastoin lapsen etua.

Raportissa ehdotetaan esiopetuksen ulottamista viisivuotiaisiin. Toivottavasti tämä ajatus ei avaa (taas) keskustelua oppivelvollisuusiän laskemisesta viiteen vuoteen. Sellaisen hyödyllisyydestä ei kai ole hyvää näyttöä?

Raportissa ollaan huolestuneita varsinkin vähäosaisten perheiden lasten heikosta osallistumisesta varhaiskasvatukseen. Tässä suhteesssa vertailumaissa osallistutaan varhaiskasvatukseen runsaammin. Ovatko köyhät siis huonompia kasvattajia kuin varakkaat, jos juuri heidän lastensa paikka olisi ennemmin varhaiskasvatuksessa? Hiukan kärjistäen näinkin voi kysyä.  Lapset ovat vanhempiensa vastuulla ja koti pienen lapsen paras paikka kasvaa. Tämä lienee arvo, jonka kaikki hyväksyvät? Poikkeamia tietenkin on. Kaikilla lapsilla ei ole hyvä koti, mutta useimmilla on.

Se, että pienituloisten lapset ovat enemmän kotona kasvamassa, on luonnollista. Hyvätuloisilla on urapaineita ja varmaan usein halujakin käydä töissä enemmän kuin pienituloisilla. Veikkaanpa , että useilla hyvätuloisilla on vaikeuksia löytää aikaa riittävästi lapsilleen.

Keskustelu lasten edusta on usein kaksijakoinen. Toisaalta yhteiskunta asiantuntijoineen haluaa parantaa kaikkien olosuhteita, jolloin holhoukseltakin on vaikea välttyä. Toisaalta ainakin Suomessa on kotien asema ollut suvereeni ja lasten kasvatus perheiden oma asia. Vuoropuhelu on tarpeen ja se jatkuu. Toistaisesti olen ollut aidon valinnavapauden vankka kannattaja.

Raportissa halutaan ilmeisesti myös ottaa kantaa varhaiskasvatuksen nimikkeisiin. Sosionomeja ei enää nimitettäisi opettajiksi. Johtuuko tämä siitä, että työryhmää on vetänyt professori?  Rajanveto on ehkä koulutusyksiköiden ja ammattiliittojen välistä vallanjakoa. Mikäli nimikkeiden käyttöön ei liity arvostusasetelmaan, niin hyvä sitten.

Varhaiskasvatuksen työyhteisöissä on muutoinkin olemassa näkyviä tai näkymättömiä jännitteitä eri työntekijäryhminen arvoasetelmissa. Työyhteisö toimii, kun työntekijät tuovat oman vahvuutensa yhteiseen tehtävään. Arvostuksen ei tarvitse nousta ammattiasemasta käsin. Hyvin toimivat varhaiskasvatusyhteisöt toimivat varmaan juuri keskinäisen arvostuksen ja luottamuksen lämmössä.

Olen saanut olla kasvattaja töissäni ja kotona. Muiden lapsien kasvattaminen muistuttaa oman vanhemman roolin vastuullisuudesta. Kaikessa tässä hyvää tarkoittavassa kotien kasvatustehtävän täydentämisessä/auttamisessa minua joskus huolestuttaa, että miten se tuki saadaan kotiin saakka? Sinne missä sitä eniten tarvitaan.  Jos vanhemmat luovuttavat liian suuren osan kasvatustehtävästään yhteiskunnalle, seuraa siitä myös voimattomuutta omaan tärkeään rooliin kasvamisessa.