Jaakko ja muutoksen tuulet

Huomasin muutama päivä sitten, että en ollutkaan ihan tarpeeksi ottanut huomioon koulutuksen muutospaineiden luonnetta. Ystäväni Vessi jakoi minulle hyvän videon, jossa Alibaba-verkkokaupan perustaja ja monessa muussakin menestynyt kiinalainen liikemies Jack Ma laittoi madonluvut nykyiselle koulutusjärjestelmälle:

LINKKI videoon


















Jaakon (jos sallitaan vapaa suomennos) viesti on, että digitalisaatio ja robotiikan kehittyminen korvaa ison osan ihmistyöstä ja monia vanhoja taitoja lähivuosina. Koulutusta pitää muuttaa niin, että opetamme lapsille ja nuorille taitoja, joissa ihminen (näillä tiedoilla) on parempi kuin kone. Muuten ihmistyöntekijöillä on huono kilpailuasetelma koneiden kanssa. Koneet ovat jo nyt parempia muistinvaraisen tiedon etsimisessä ja käsittelyssä. Perinteisesti olemme ajatelleet, että oppinut ihminen tietää paljon. Silloin tarkoitamme pitkälle sitä että hän muistaa paljon. Muistanpa hyvin oman lapsuuteni sankarin Esko "Kyllä" Kivikosken joka tuntui tietävän/muistavan ihan kaiken. Google tietää nyt paljon enemmän.

Mo sanoo, että kaikki mitä opetamme, pitää olla jotain jossa ihminen on parempi konetta. Hän haluaisi muuttaa opetusta taito- ja taideaineiden kautta tapahtuvaksi. Tärkeitä pehmeitä taitoja ovat hänen mielestään:
Values (arvot)
Believing (tulkitsen itsetunto)
Independent thinking (itsenäinen ajattelu, ehkä myös kriittinen ajattelu)
Teamwork ( yhteistyö, yhteisölliset taidot)
Caring (välittäminen, toisten huomioiminen, meillä usein sosiaaliset taidot)

Eivätköhän nämä kaikki ole jotenkin mukana jo nyt meidän opetussuunnitelmissa?

Vähän samaa esittää myös Sugata Mitra. Koulua tulisi uudistaa niin, että opiskelu perustuu uteliaisuuteen, omien vahvuuksien kehittämiseen. (Video löytyy linkkilistaltani)

Mutta palaan alkuun ja siihen, että en ollutkaan niin hyvä futurologi kuin luulin. Kun olen nyt viimeiset reilut kuusi vuotta kiertänyt kunnissa ja kouluissa aika laajalti, niin olen pyrkinyt korostamaan, että opetuksen tulisi muuttua oppilaita motivoivaksi ja kiinnostavammaksi. Siihen tarjoaa hyviä mahdollisuuksia digitekniikkaa monine laitteineen. Mielestäni opettajien pitäisi yhdessä miettiä miten opetusjärjestelyt, pedagogia, muuttuu kun opetus/oppimistilanteeseen tuodaan tietotekniikkaa.
Jos ei tapahdu paljonkaan muutoksia pedagogiassa, niin useinmiten vanhat "analogiset" välineet ovat parempia.

Nyt viimeistään ajattelen, että tässä pohdinnassa ollaan jo ajasta jäljessä. Nyt on alettava mietimään mitä yleensä opetetaan, jotta opitusta olisi hyötyä? Tähän yksityinen opettaja tai koulun työyhteisö ei voi vaikuttaa, mutta kannattaa toki asiaa miettiä. Pedagogian voi opettaja Suomessa valita, mutta opetuksen/kasvatuksen sisällön määrää opetussuunnitelma. Varmasti jo seuraavan opetussuunnitelman pohtijat ovat melko kuumissaan tästä koulutuksen uudesta, isosta ongelmasta. Aika moni asia tulee varmasti muuttumaan. Mitä pitää opettaa/osata, jotta digitalisaation mullistamilla tulevilla työmarkkinoilla tämänhetken koululaisilla/opiskelijoilla on osaamista, jota digitalisaatio ei korvaa?

Huh, on siinä mietittävää, mutta luulen että Jack Ma on oikeilla jäljillä. Onhan hän alkujaan englannin ope.

Epäilemisen tärkeä taito

Medialukutaidosta puhutaan ja vielä enemmän pitää tehdä. Yhä useammin olen havainnut nimittäin sen tosiasian, että internetistä ei tullutkaan vain tiedon levittäjää, vaan myös väärän tiedon levittäjä. Väärä tieto menestyy usein yllättävän hyvin.

Monet internetin pioneerit ovat kääntäneet kelkkansa, eivätkä ole tyytyväisiä siihen, mitä internetissä tapahtuu ja eivätkä varsinkaan siihen, mitä se tekee meille. No, tarkemmin ottaen internet ei tee itse mitään, mutta me ihmiset voimme tehdä siellä yleistä hyvää edistäviä asioita tai sitten aiheuttaa hämminkiä.

Internet rakennettiin tiedon välittämisen ja yleensäkin vuorovaikutuksen vahvistamiseksi, maailmanlaajuisesti. Suuri edistysaskel on edelleen se, että melkein kaikki maailman tieto on saatavilla, jos on vain laite joka on yhteydessä internettiin. (Kuitenkin kouluissa haemme edelleen tietoja myös kirjoista) Iso mutta tulee siitä, että internetissä voi myös eritäin helposti levittää väärää, vääristeltya tietoa- ja usein vaikuttaa siten asioihin. Puhutaan nyt vaikka siitä että Brexit ja Trump-vaalit olivat ainakin sellaiset, joissa internetin kautta vaikutettiin tuloksiin, miten paljon, emme tiedä.

Ihminen on laiska, ja hyvä niin. Muutoinhan emme keksisi elämäämme helpottavia asioita, kuten sähkön käyttöä. Laiskuus ei sovi tiedon hankkimiseen nykyaikana. Ennen se tavallaan toimi, koska esimerkiksi koulussa oppilas tiesi, että oppikirjassa on kaikki se, mitä hänen tulee tietää. Ja ehkä vähän opettajan omaa tietovarantoa lisäksi. Usein näyttää siltä, että somessa hyväksytään itselle sopiva tieto ilman tiedon kriittistä tarkastelua ja esitetään tieto kaikille totuutena. Onkohan koulusta opittua, että tietolähdettä ei tarvitse tarkastaa?  Ainakin iso osa kansasta, itse mukaan lukien, kävimme koulun aikana, jolloin tietoa ei juurikaan epäiltu, vaan sitä omaksuttiin.

Havahduin tähän taas kun luin eräästä isosta lehdestä että (Reutersin mukaan) näyttelijätär Catherene Deneuve tuomitsee metoo-kampanjan ja on sitä mieltä että pitää saada flirtata vaikka se olisi kiusaamista. Koska arvostan ko. näyttelijää suuresti, sanoin heti kotona, että nyt tarkastetaan tieto. Koko lausuntoa, jonka olivat sata ranskalaista julkisuuden naista allekirjoittaneet, ei millään löytynyt netistä, ainakaan kielellä, jota ymmärrän. Toimittajat käyttivät otteita ja omia ilmaisuja tulkinnoissaan. Lukijana huomasin, että olin toisen käden tiedon varassa. Lopulta löysin englanniksi tekstin, josta selvisi, että flirtin puolustuksena oli käytetty ilmaisua, jossa tarkoitettiin että epäonnistunut tai nolo flirtti ei ole rikos. No, ei niin. Tai jokainen nuori ja vanhempikin mies olisi sitten ollut kiusaaja. Kiusalliselta on kyllä tuntunut... Uutisia myydään ja vetävä otsikko on helppo myydä meille, jotka uskomme uutisten olevan totta. Ne voivat olla etenkin nykyään kyllä totta, mutta usein vain osittain totta tai sitten tahallisesti valetta.

Tieto on valtaa ja yhä useammat tahot käyttävät internettiä kybersotaan, häirintään, painostukseen ja itselle sopivan totuuden levittämiseen. Ennen riitti että oppi lukemaan. Nyt se ei riitä alkuunkaan sivistyksen rakentamiseksi. Tiedon arvioinnista on tullut ehkä tärkein sivistystä säilyttävä taito. Tässä on opettajille ja koululle iso haaste ja tehtävä. Jotta ihmiskunta ei tyhmistyisi internetin hallitsemattomassa informaatiotulvassa ja olisi altis populismin leviämiselle, pitää jokaisen osata arvioida ja epäillä tietolähteitä. Olisipa hyvä, jos tästä yhdessä puhutaan ja pidetään jatkuvasti esillä, että meidän koulusta kasvaa ihmisiä, joille ei voi syöttää valeita, juoruja ja propagandaa totuutena.

Kun olen viime vuodet kiertänyt paljon kouluilla eri puolilla Suomea, niin onhan tässä työtä. Lähteitä ei läheskään aina vaadita esille, saati että olisi tarpeeksi aikaa lähdekritiikkiin. Asia on yhteisöllinen sikäli, että valistunutta tiedonhankintaa ei voi jättää vain äidinkielen siiloon kuuluvaksi, vaan jokaisen opettajan on pidettävä asiaa esillä. Tietoyhteiskunnan taitojen tärkeyden tunnustaminen on arvo, jolla varmistetaan tasa-arvon säilyminen tulevaisuudessa.

 Ei uskota kaikkea!

Topelius oli futurologi

Hesarissa oli artikkeli 9.1. Zachris Topeliuksen vähemmän tunnetusta puolesta (linkki).  

"Kuka suomalainen ennusti 1860-luvulla lentoliikenteen, autoistumisen, biokaasun, kaukolämmityksen, sähkövalon, sähkökulkuneuvot ja pohjoisen viiniteollisuuden?

Kirjailija,  toimittaja ja historian professori Zachris Topelius oli myös tieteiskirjailija ja futurologi, Pohjolan Jules Verne, jonka syntymästä tulee 14. tammikuuta kuluneeksi 200 vuotta." HS 9.1.2017 /Kalevi Rantanen

Sivistykseemme monin tavoin vaikuttanut Topelius olikin kulttuurin todellinen moniottelija.  Hän osallitui aktiivisesti myös maamme koulukeskusteluihin ja hahmotti jo 150 vuotta sitten modernia pedagogiaa. Hän muun muassa ajoi tyttöjen mahdollisuuksia päästä kouluun ja arvosteli koulua makkarantäyttöpedagogiasta. Tämä tarkoitti sitä että passiivisille oppilaille ahdettiin tietoa päähän, ehkä myös merkityksentöntä tietoa.

Topeliuksen perintöä ja merkitystä ylläpitää aktiivinen Topelius-seura, jonka sivuilta tämä on oheinen kuva.

Mahdollinen lukijani voi ihmetellä, että miten tämä liittyy nykypäivän kouluun ja vieläpä yhteisölliseen pedagogiaan?
No siten, että Topelius oli tässäkin viisas mies. Kasvattajan ja opettajan on syytä harrastaa hieman futurologiaa, koska opettaja valmentaa tulevaisuuteen. Se, miten hyvin hän onnistui kasvattamaan ja opettamaan, selviää kun hänen oppilaansa jatkavat elämässä eteenpäin. Kun jo Topeliuksen aikana oli nähtävissä, että yhteiskunnalliset muutokset muuttavat koulutuksen tavoitteita, niin kyllähän tilanne on vielä haastavampi tämän ajan kouluille.

Mikäli halutaan luoda kouluun yhteisöllinen pedagogia toimintakulttuurin peruskiveksi, niin silloin tärkeää on sopia yhteisestä tavoitteesta. Jos koulun aikuisyhteisön jäsenillä on eri käsitys tavoitteesta, niin silloin ei ole yhteistä tehtävää. Yhteinen tehtävä rakentaa yhteisöllisyyden tarvetta ja myös ylläpitää sitä. Kun on hahmotettu yhteinen tehtävä, on jo helpompaa sopia yhteisistä opetus- ja kasvatusjärjestelyistä, eli toimintakulttuurista.

Siispa, koulussa olisi rakentavaa kaikkien miettiä lähitulevaisuudessa tarvittavia taitoja, niin sosiaalisia kuin tiedollisia. Henkilöstö, oppilaat ja vanhemmat saattavat helpostikin pystyä luomaan itselleen kuvan siitä, mitä lähitulevisuus ihmisiltä vaatii. Kyseessä on tietysti valistunut arvaus ja kaikki voi muuttua nopeasti. Johonkin on kuitenkin varauduttava. Koulu saa etenkin nykyään merkityksensä siitä, että se valmentaa tulevaan. Tulevasta olisi hyvä olla yhteinen kuva. Tähän antaa uusi opetussuunnitelma ainakin jotain eväitä.

Tulevaisuuden ennustaminen on aina ollut vaikeaa. Topelius halusi varmaankin luoda kuvaa tulevaisuuden Suomesta kansallisen heräämisenkin takia. Uskon, että hän halusi myös osoittaa kasvattajille, että maailma johon lapsia kasvatetaan, muuttuu radikaalisti. Rohkea visiointia tarvitaan tässäkin ajassa, jotta voimme kehittää opetusta kouluissa muutenkin kuin historian tai perinteiden kautta.

Topeliuksen syntymästä tulee kuluneeksi 200 vuotta 14.1. Monet hänen ajatuksensa ovat tuoreita, koska ihminen muuttuu paljon, paljon hitaammin kuin käyttämämme tekniikka.

Yhteinen vapaus, yhteinen vastuu

Edellisessä päivityksessä otin esiin opettajan autonomian. Se tarkoittaa käytännössä muun muassa sitä, että opettaja voi valita menetelmänsä, tosin nykyään opetussuunnitelma jo hiukan rajaa vapautta.

Martti aivan oikein kommentissaan muistutti, että vapaus on velvoite, vastuuta. Opettajalla on vastuu kehittyä työssään ja valita aina sopivimmat työtavat. Vapaus onkin tuottanut paljon innostavaa ja tuloksellista pedagogiaa, usein yksittäisten opettajien toimesta.

Voitaisiinko yksittäisen opettajan vapauden sijaan ryhtyä rakentamaan yhteistä, yhteisöllistä vapautta ja vastuuta?

Yhteisöllisyyttä kaivataa kovasti tässä yksilöiden ajassa. Ei kovin kaukaisessa menneisyydessä koulu oli osa yhteisöä, johon synnyttiin eikä sieltä juuri poistuttu. Käytännössä ei kenenkään tarvinnut poistua yhteisöstään työn, koulun tai harrasteiden takia. Toisin on nyt. Kouluun tulee ihmisiä töihin ja opiskelemaan ihan omista yhteisöistään, eikä yhteistä tavoitetta välttämättä nähdä. Opettajien pedagoginen vapaus koetaan tässä tilanteessa vahvasti yksilön oikeudeksi. Koulujen koon kasvaessa on jopa mahdollista, että samassa koulussa opettajilla on aivan erilaiset näkemykset hyvästä pedagogiasta. Yhteisöllisyyttä voitaisiin tiivistää opettajien yhteistyöllä. Jos koulussa saadaan aikaan yhtenäinen toimintakulttuuri, se edellyttää monien opettajien kohdalla hiukan tinkimistä omasta vapaudesta, mutta kyllä varmaan yhteinen voi antaa enemmän kuin yksityinen.

Koulu on nykyisin erikoinen paikka, sinne saapuu päivittäin erilaisten yhteisöjen kuplia. Opettajat ja muu henkilöstö voivat edustaa hyvin erilaisia näkemyksiä.  Oppilaat tulevat erilaisista kodeista ja saattavat olla uusia paikkakunnalla. Vanhempien läsnäolo on suurentuvissa kouluissa usein aiempaa heikompaa. Kun jokainen tuo tullessaan omaa taustayhteisöään, saatasiinko näistä aineksista yhteistä vahvuutta? Uudenlaisen yhteisöllisyyden rakentamiseen kannattaa panostaa, sillä moniarvoisuus ei ole automaattisesti vahvuus. Se voi myös jakaa yhteisöä omiin porukkoihinsa.

Miten olisi, jos opettajat ja henkilökunta rakentaisivat yhdessä kotien ja oppilaiden kanssa  vaikkapa unelmien oppimaiseman, meidän koulun? Siihen kuuluisi vahvasti pedagogiset valinnat. Miten oppilaat osallistetaan, miten heitä aktivoidaan ja innostetaan joka päivä? Miten koulun tilat järjestetään? Miten vanhemmat saadaa koulussa näkyviksi? Jos tämän tapaisiin kysymyksiin saadaan yhteisiä vastauksia ja sopimuksia, niin ollaan jo pitkällä. Aika monessa koulussa mietitäänkin juuri nyt näitä, jo uuden opsinkin kannustamana.

Yhteiset tavoitteet ovat eräs rakentavan yhteisöllisyyden kulmakivi. Kun tavoitteisiin pyritään sovitulla yhteisellä tavalla, on koulu jo vahvoilla. Ihan helppoa tämä ei ole, mutta mahdolista. Kun vain vapaus koetaan yhteiseksi.