Kiinnostavaa!
Luin Nuorisotutkimus-lehden uusimmasta numerosta (1/2018) Antti Maunun artikkelin Arjen rytmit ja yhteisöt - ammattiin opiskelivien hyvä elämä ja haalistuva individualismi. Artikkeli pohjautuu nuorten kanssa käytyihin ryhmäkeskusteluihin sekä alan tutkimusten seurantaan. Päätelmät ovat todella huomionarvoisia kuvatessaan nykytilaa ja ehkä ennustavat tulevaa suuntausta. Ne jakautuvat tavallaan kahteen osaan, arvojen muutokseen ja yhteiskunnan jakaantumiseen koulutustaustan mukaan.
Maunun haastattelemat ammattiin opiskelevat nuoret eivät tuo juuri lainkaan esiin yksilöllisyyden tai henkilökohtaisten valintojen tärkeyttä hyvän elämän perusteena. Sen sijaan he pitivät tärkeinä toimivia ihmissuhteita, arjen sujuvuutta ja yleensä paikan löytämistä sosiaalisessa ympäristössä. He myös pitävät ihanteenaan heitä, jotka sitoutuvat vuorovaikutustilanteisiin ja tulevat toimeen monenlaisten ihmisten kanssa, eivätkä arvosta välttämättä heitä, jotka ilmaisevat itseään vapaimmin. Maunu toteaakin, että perinteiset agraariyhteiskuntaan perustuvat yhteisöt ovat pääosin kadonneet. Niitä on pidetty myös yksilöllisyyttä rajoittavina. Olisiko nyt tullut aika nähdä pysyvät yhteisöt haluttuina, turvaa ja jatkuvuutta tarjoavina järjestelminä? Siltä ainakin vaikuttaa.
Kiintoisaa ja huolestuttavaakin on, että yksilöllisyyden ja yhteisöllisyyden tarpeet ovat ilmeisen jakaantuneita sosiaalisiin tautaryhmiin. Onko Suomeen kehittynyt kaksi rinnakkaista sosiaalista kulttuuria? Maunu toteaa, että nuorisotutkimus on havainnut itsetoteutuksen ja valinnanmahdollisuuden olevan eniten arvostettua ylempien sosiaaliluokkien nuorilla ja yliopisto-opiskelijoiden kesken. Toisaalla ammattiin opiskelevat ja työväenluokkataustaiset pitävät tärkeämpänä elämässä oman paikkansa löytämistä perhe- ja työelmässä, hyvää arkea ihmissuhteineen. Toisaalta Maunu muistuttaa, että Nuorisobarometri 2016 antoi viitteitä siitä, että sosioekonomisesta taustasta riippumatta 15-29 vuotiaiden tärkeimmät toiveet kuitenkin liittyvät oman paikan löytämiseen työ- ja perhe-elämässä sekä toimintakyvyn säilyttöämiseen. Individualistisia toiveita ei juuri esiintynyt.
Oma päätelmäni on, että hyvä sosiaalinen asema ja taloudellinen riippumattomuus saattaa synnyttää harhan autonomiasta yhteisön sisällä. Tarpeen tullen voi vaihtaa ammattia, työpaikkaa, harrasteita tai perhettä. He, jotka kokevat tarvitsevansa pysyvyyttä, myös pitävät parempaa huolta yhteisöön kuulumisesta ja sitoutumisesta. Kysymys kuuluu: Mistä rakentuu hyvä elämä?
Yhteisöllisyyden näkökulmasta olisi mielestäni nykyistä enemmän mietittävä, millaisia arvoja koulutusjärjestemämme opettaa rakenteissaan. Kun korostamme yksilöllisiä opinpolkuja, niin onko yhteisötaitojen oppiminen uhattuna? Jos ryhmät ja niiden johtaja eli opettaja vaihtuvat usein, niin viestitäänkö samalla, että sitoutuminen ei ole tärkeää, jokainen tekee valintansa itse?
Artikkelissa kysytään olisko individualismi haalistumassa. Nykynuoret ovat kasvaneet muutoksen yhteiskuntaan, jossa täytyy tehdä valintoja lähes kaikissa: opiskelussa, sosiaalisissa ryhmissä, ihmissuhteissa ja työpaikoissa. Tämä on kyllä yksilöllinen mahdollisuus, mutta mahdollistaa myös yksin jäämisen ja väärät valinnat. "Tällaisessa ympäristössä kasvaneelle yksilöllisyys ja valinnanmahdollisuudet eivät ilmene mitenkään erityisinä ihanteina, värikkään ja voimaannuttavan juhlan lähteinä, vaan yhä enemmän myös yksinäisyyden, ongelmien ja eriarvoisuuden lähteinä. Vastaavasti pysyvistä ja turvallisista rutiineista, ryhmistä ja muista elämän puitteista on tullut tavoiteltua ja harvinaista herkkua" (Maunu 2014b 112-114;Häkkinen & Salasuo 2017) Aikamoinen päätelmä, mutta tuntuu loogiselta.
Maunu esittää, että indvidualismi on saavuttanut kulttuurisen lakipisteensä, eikä tarjoa enää välttämättä hyvinvointia. "Pikemminkin se voi syventää yhteiskunnalista eriarvoisuutta jakaessaan yhä enemmän niille, joilla on runsaasti sosiaalista pääomaa ja muita resursseja ja asettaessaan vähäisen sosiaalisen pääoman kasvatit yhä haavoituvampaan asemaan" Tämän asian kanssa tavallaan painitaan koulussa päivittäin. Kuinka voi esimerkiksi tukea heitä, joille koulunkäynti on vaikeaa sosiaalisen turvattomuuden takia?
Kulttuurimme jatkaa yhteisöllisyyden ja yksilöllisyyden samanaikaista kehittämistä. Se on vaikeaa. Kaupunkimaista asumista pidetään yksilöllisen elämän kannalta mahdollisuuksien parhaana vaihtoehtona, mutta taitaa olla niin että kaupungeissa asuvat myös eniten yksinäisyydestä kärsivät.
Uskon, että ihminen tarvitsee pysyviä ihmissuhteita ja turvallisen ryhmän. Yhteisötaitoja on opetettava, sillä vain yksilöllisyyttä arvostava yksilö ei osaa kiinnittyä yhteisöön- ja jää yksin viimeistään kun rahat loppuvat. Yhteisöllisellä pedagogialla on tilausta koulun toimintatapana kun yhteisöihin ei enää kasveta, vaan niihin pitää hakeutua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti