OPS on oikeassa!

Viime viikkoina on taasen näkynyt paljon uutisia siitä, miten uusi opetussuunnitelma on huono. (Linkki HS uutiseen) Se kuulemma vaatii ihan liikaa, eikä varsinkaan murrosikäinen osaa ottaa vastuuta toimistaan. Ja on ihan väärin, että opsin mukaan toimittaessa oppilaat jäävät oman onnensa nojaan.- Huokaus! Puhe kuulostaa lasten ja nuorten aliarvioinnilta, ainakin kasvatuspessimismiltä. Ja siltä että OPSia ei taaskaan lueta... Siten on vielä tutkijapainoitteista porukkaa, joka arvioi koulujen pedagogiaa vailla kokemusta, siitä paljonkaan ymmärtämättä.

Ainahan meillä on ollut ongelmana koulumaailmassa se, että opetussuunnitelmia luetaan vähän tai vain selaten. (Eikä tämä mitenkään pahalla, selvitykset kertovat näin) Sitten on vielä vahvistusvinouma, joka opettajien keskuudesta toimii, koska opettaja on koulutettu asiantuntija. Helposti tuetaan silloin käsityksiä, jotka tukevat omia. Varmaan nytkin on esitetty monia "asiantuntijalausuntoja" opetussuunnitelman huonoudesta, sitä juurikaan lukematta.

Mutta kun opetussuunnitelman keskiössä on aktiivinen ja sanoisinko innostunut oppilas. Ja se on täsmälleen oikein. Oppilaittemme motivaatio on herätettävä ja oppimisesta pitää tulla heidän omaansa.

Tänään oivalsin, että osaamisen puutteista on tehty opillinen ongelma. Väitellään siitä minkä ikäinen osaa tai ei osaa opiskella itseohjautuvasti. Sen sijaan pitäisi jakaa kokemuksia siitä miten eri ikävaiheissa tuetaan vastuunottoa ja opetetaan yhteisötaitoja, sillä yhdessä oppii sekä vaativat työtavat että vaativaa tietostrategiaa. Kaikki on mahdollista oikeilla ratkaisuilla.

Uusi opetussuunnitelma jatkaa  koko 2000-luvun alun suuntaa koulujen pedagogian kehittämisessä. Traditioon nojaavan kouluistituution ei ole helppo kääntää suuntaa yksittäisten oppilaiden ulkoaoppimisesta yhteiseen, aktiiviseen tiedonkäsittelyyn  ja -jakoon. Ei varsinkaan kun opettajien täydennyskoulutus on järjestelmänä kovin vuotava, eikä läheskään tarpeeksi resurssoitu. Samat, innokkaat opettajat käyttävät vuodesta toiseen niukkoja koulutusmäärärahoja, eikä muita ehkä kiinnosta.  Ammatillisen tiedon, saati osaamisen jako on vasta kehittyvää kulttuuria kouluissa.

Koulu ei koskaan saavuta kaikkia tavoitteitaan. Opetussuunnitelman pitääkin pyytää aina vähän enemmän kuin on todennäköistä. Tavoitteet ovat tavoiteltavia, harvoin täysin toteutuvia kasvatuksen ja oppimisen saralla. Opetussuunnitelman tavoitteet kurottavat tulevaan, etsivät parempaa ihmistä ja edustavat kasvatusoptimismia.

Tiivistän vielä: Jos opetussuunnitelma nähdään tavoitteeltaan liian kovana tai metodeiltaan vääränä, niin vika voi olla tulkinnassa ja/tai toteuttamisessa. Kriitikoilta unohtuu helposti, että kasvatus ja opettaminen ammattityönä  vaatii paljon käytännön osaamista. Mitään ei tapahdu opetustilanteessa vain sillä, että opetussuunnitelmassa lukee jotain. Koulutyö ei ole teoriaa, vaan  käytäntöön panemista. Siinä taidossa opettajat kehittyvät koko uransa ajan. Voidakseen toteuttaa entistä kehittyneempää pedagogiaa, opettajat tarvitsevat aiempaa enemmän tukea: enemmän koulutusta ja yhteistyötä. Lapset ja nuoret osaavat paljon, yleensä enemmän kuin osaamme kuvitella, kun vain olosuhteet ovat kohdallaan.

Olen harjoittanut oppilaita aktivoivaa, yhteistoiminnallista ja oppilaita vastuuntottoon kasvattavaa pedagogiaa ainakin parikymmentä vuotta. Kokemukset ovat olleet pelkästään hyviä, kun toiminnan ohjaus on ollut suunnitelmallista ja ryhmän tarpeet huomioivaa. Mutta kyllähän meni yli kymmenen vuotta, että siitä alkoi jotain ymmärtämään. Enpä usko että nykyinenkään opettajien koulutus antaa kovin paljon eväitä yhteisöllisen pedagogian toteutukseen. (jolla pyritään antamaan jokaiselle osaamista siihen, miten olla osana  oppivaa yhteisöä) Voi olla että semmoista osaamista ei yliopistolta löydy?

Etukäteen valittu totuus

Tiedon aikakautena voi valita itselleen sopivaa tietoa yhä helpommin, koska tietoa on niin monenlaista. Vahvístusharha ohjaa salakavalasti valintojamme, koska se on tiedostamaton. Yleensä valitsemme siten mukavalta tuntuvan, ennakkokäsityksiämme vastaavan tiedon. Etenkin näin tutkitusti tekevät korkeasti koulutetut. Kun tietopääomaa on kerätty, on myös enemmän menetettävää.

Opettajat ovat aina jakaantuneet erilaisiin pedagogisiin suuntauksiin, joiden välillä ei välttämättä ole paljonkaan dialogia. Uusi opetussuunnitelma ja siihen liittyen lisääntyvä vaatimus tieto- ja viestintätekniikan käytöstä oppimisen tukena ovat saaneet monet opettajat hermostumaan. Jos mukavuusalueelta pitää poistua ilman omaa motivaatiota, niin onhan se väärin... Siltä ainakin tuntuu.
Tuntuu myös, että monet ovat ahdistuneet "uuden " opetustavan edessä. Uuttahan  ei toki ole, että halutaan häivyttää ainerajoja ja aktivoida oppilaita. Digilaitteet saavat myös osan opettajakuntaa hermostumaan, vieläkin. Ne ovat silloin oppimisen esteenä, väitetään. Muutosvastarinta on myös useimpien ihmisten perusvire ja luontevaa on vastustaa muutoksia, varsinkin kun ne rajoittavat omaa toimintavapautta.

Koulujen uudet menetelmät heikentävät oppimista merkittävästi (linkki) kuulutti Hesari eilen. Uutiseen tarttui nälkäisinä se pieni, mutta somessa äänekäs opettajakunta, joka toivoo menneen tulevan takaisin. Mutta se ei tule. Tähän menneisyyteen nojaavaan liikkeeseen näyttävät liittyneen arvostetut professorit (ainakin ennen) Kari Uusikylä ja Liisa Keltikangas-Järvinen. Harmi. Kukaan ei vielä voi tietää miten uuden opetussuunnitelman tavoitteet saadaan yleensä toteutumaan, saati miten ne sitten vaikuttavat oppimistuloksiin muutaman vuoden päästä.

Minusta juuri mikään ei ole sen pahempaa perusopetuksen eteenpäin menolle kuin selkään puukottaminen hetkellä, jolloin koulun suuntaa pitää ehdottomasti kääntää tulevaan. Koko 2000-luvun alkuvuosina ovat kattavat tutkimukset osoittaneet, että kouluissamme on kehittymässä kyynisten ja heikosti motivoitunteiden oppilaiden kasvava joukko, joille koulu ei ole enää merkityksellinen. (Tämä koskee etenkin poikia) Heidät saadaan mukaan vain innostavilla menetelmillä ja tulevaisuuden tietovälineillä, joilla on heille merkitystä. En  voi uskoa, että hiljaa oleminen ja yksin tekeminen ovat tulevaisuudessa tärkeimpiä vahvuuksia. Tulosten lievästi heikkenevä käyrä ei johdu uusista, vaan vanhoista menetelmistä.

Uutinen oli osin aivan ankka ja raskaasti tarkoitushakuinen. Se tyydyttää varmaan konservatiivisia ja hiukan tietämättömiä. Opetushallituksen pääjohtaja Olli-Pekka Heinonen sai sentään  tilaa (linkki) tämän päivän lehdessä, tosin jutussa toimittaja laittoi Heinosen altavastaajaksi. Oikaisu jäi hiukan puolitiehen.

Kyseessä on siis tutkimus, jota ei ole vielä julkaistu, mutta siitä on poimittu osia julkisuuteen. Digitalisaatio ja ilmiöoppiminen on nähty oppimisen heikentäjinä, kun käytii läpi vuosien 2012 ja 2015 PISA-tuloksia. Silloinhan kyselyt on tehty noin pari vuotta aikaisemmin. Uusi opetussuunnitelma ei ole ollut tuolloin olemassakaan, joten sitä ei nyt ainakaan voine syyttää?

Digitalisaatiosta on todettava, että maat, jotka panostavat paljon siihen, ovat menestyneet todella hyvin, vaikkapa naapurimme Viro.

Liisa Keltikangas-Järvinen oli saatu kommentoimaan ilmiöoppimista (mitä sillä sitten tarkoitetaankin) ja oppimisen eriarvoistumista. Hän otti esimerkiksi kehnosti ohjatun tapauksen ja epäili oppilaita vastuuttavien menetelmien lisäävän eriarvoisuutta, koska oppilailla on erilaiset valmiudet. No, näin voikin tapahtua, ellei toimita fiksusti.. Perusopetuksen tärkeä tehtävä on tasoittaa oppilaiden taustasta johtuvia erilaisia mahdollisuuksia. Kuitenkin koulutustausta periytyy edelleen hyvin voimakkaasti. Mitään uutta eriarvoisuus ei ole, työtä riittää.

Tärkeintä antia tutkimuksessa saattaa olla juuri tasavertaisuuden vaaliminen. Juuri siksi on koulussa käytettävä moderneja välineita ja opetettava haastavia oppimismenetelmiä. Opettaja ei ole enää tiedon siirtäjä, vaan enemmän oppilaidensa oppimivalmiuksia kehittävä ammattilainen. Se vaatii uutta osaamista, tietenkin. Pelkkä uuden opsin julkaiseminen  ei siinä riitä.

Kun tutkimuksen tekijä Aino Saarinen toteaa, että kaikilla 15-vuotiailla ei läheskään ole valmiuksia opiskella vaativilla tavoilla, itseohjaavasti ja ilman jatkuvaa auktoriteetin läsnäoloa, niin hän on aivan oikeassa. Hän peräänkuuluttaa oppilailta itsekontrollia, keskittymiskykyä, itsenäisyyttä, aloitteellisuutta ja joustavuutta. Tähän lisään yhteisötaidot, joita ilman ei voi työskennellä tuloksellisesti yhdessä. Näitä taitoja voi kuitenkin opettaa ja oppia. Pulmana on, että näiden korkeamman tason oppimissrategioiden opettamista ei ole opetettu opettajille. Olisi korkea aika uudistaa opettajien koulutusta ja tehostaa täydennyskoulusta. Muuten kunnianhimoiset tavoitteet olla edelleen oppimisen kärjessä eivät toteudu.

Houkuttelevin selitys ilmiöille ei ole läheskään aina totta.

 ''ps. Aina on joku joka sanoo asiat paljon paremmin kuin itse pystyn (harmi kyllä)
Lauri Järvilehto kirjoittaa: Koulu-uudistuksen uutisankka (linkki)

Voiko alistamalla opettaa?

Opettaja oppilas-suhteeseen sisältyy aina vallankäyttö. Vastuu vallan käytöstä on sillä, joka sitä käyttää. Viime päivien puheenaiheeksi on noussut yhden tunnetun voimisteluvalmentajan, Titta Heikkilän pöyristyttäviltä kuulostavat metodit. Urheilulehden artikkelin mukaan hän on kiroillut, haukkunut ja nöyryyttänyt valmennettaviaan vuosikausia. Silti asiaan ei ole puututtu riittävästi. Seuran vaihto auttoi kai vain jatkamaan vääristynyttä roolia.

Miten tämä liittyy kouluun? No, siten että valmentaja on myös kasvattaja joka opettaa, ja sitenkin että koulussa tuollainen kasvatusote on toivottavasti jo historiaa. Kyllähän itse olen koululaisena pelännyt opettajia ja yhden äidinkielen opettajan kiusaamisen kohteenakin olin, huonon käsialan vuoksi. Ja olen varmasti itsekin sanonut joskus oppilailleni jotain, mitä on pitänyt pyytää anteeksi. Pointti on tässä, että kasvatusilmapiiri ja arvot lasten oikeuksista ovat onneksi muuttuneet, ja koulussa toimitaan toisin kuin ennen. Luulenpa, että jos opettaja sanoisi oppilaalleen, että olet laiska eikä sinusta tule mitään, niin seurauksia tulisi.

On kuitenkin aloja, joissa lapsia ja nuoria saa edelleen kohdella huonosti. Joissain urheilulajeissa/seuroissa voi olla edelleen neuvostoaikaisia valmennustapoja, jolloin yksilön etu ei ole tärkeä, vaan seuran, valmentajan tai ryhmän etu ohittaa sen. Myös muissa harrasteissa voi näin olla. Esimerkiksi soitonopetus, klassinen baletti, jopa näytteleminen voivat olla harrastemuotoja, joissa voi joutua opettajan/ohjaajan silmätikuksi, tai jopa hyväksikäytön uhriksi. Jos valta on lähes rajaton, on suuri kiusaus käyttää sitä väärin. Ajatellaanko vieläkin, että itsetunnon murentamisella saadaan jotain positiivista aikaan? Pelon kautta johtaminen  ja auktoriteettien pelko yleensä ei kuulu kehittyneeseen demokratiaan, eikä tuota yleensäkään mitään hyvää tai uutta. Vähän kuin meetoo kamppanja, on tämäkin asia nyt otettava valaisuun. Taiteen tai urheilun varjolla ei voi hyväksyä vastuuasemassa olevilta narsistista käytöstä tai nöyryyttömistä. Jos se on koulussa saatu loppumaan, niin se on saatava kitkettyä muualtakin.

Toivoa sopii, että asiaa ei nyt lakaista maton alle, vaan ohjeistetaan selvästi, millä ehdoilla saa valmentaa. Asia koskee muitakin tahoja kuin vain Voimisteluliittoa. Vanhemmilta tarvitaan myös rohkeutta ottaa asia esille ja tuoda julkisuuteen epäkohdat jos ei muu auta. Ongelmien piilottaminen sisäpiiriin on  yleensä vääränlaista suojelua.

Tässä vielä linkki Ylen Uutisluokan juttuun .

Asia olisi ansainnut enemmänkin huomiota, mutta ehkä sitä vielä tulee. Aika vähän ainakin oma sosiaalisen median jako tästä sai tykkäyksiä. Varmasti on monia, jotka hyssyttelevät, kun kyse on menestyneestä lajista. Korostan, että kyse on laajemminkin kasvatuksen menetelmistä ja auktoriteetin terveestä käytöstä, ihan missä vain.  On hyvin tärkeää miten lapsia ja nuoria kohdellaan, varsinkin heidän esikuviensa taholta. Auktoriteetteja (ihanteita) lapset ja nuoret tietenkin tarvitsevat, mutta sellaisia, joilta voi saada kestäviä rakennusaineita omaan elämään

Merkitystä etsimässä

Tänään kokoontuu opettajien Topelius-kahvila kodissamme. Pian parikymmentä vuotta jo ollaan istuttu muutaman kerran vuodessa erilaisten pedagogisten kysymysten äärellä. Porukka hieman vaihtelee, mutta muutamasta lähikoulusta ja vähän kauempaakin on meitä mukana., jopa on muutama meistä ehtinyt eläkkeellekkin. Topelius-nimi valikoitui historiallisista syistä, koska olemme hänen vanhuuden kotinsa lähimaisemissa täällä Sipoossa ja Helsingin ryöstämällä alueella. Lisäksi Topelius oli aikaansa edellä monessa asiassa ja lapsilähtöisen pedagogian puolustaja. Hän ajoi myös koulutusta tytöille. 



 Kollegiaaliset keskustelut ovat kivoja ja ehkä hyödyllisiäkin. Opettajilla on tarvetta jutella työhön liittyvistä asioista. Sen huomaa, kun kaksi tai kolme opettajaa tapaa. Aika pian puhe kääntyy kouluasioihin ja muut paikalla olijat saavat luvan liittyä mukaan. Miksei siis ihan järjestettäisi mahdollisuuksia keskusteluun teekupposen äärellä?

Tänään on tarkoitus puhua koulun merkityksellisyydestä ja sen mahdollisesta muuttumisesta. Ollaan mielestäni koulukeskustelujen ytimessä. Olen aiheesta kirjoittanut täällä aiemminkin : Koulun merkitys kadoksissa , mutta nyt voi ihmetellä sitä, miten hitaasti korjausliikkeitä tehdään.  Tutkijat ovat löytäneet ongelman ja jopa kertoneet miten sitä hoidetaan. Kouluissa pitää ottaa tieto vastaan ja  ohjata toimintaa parempaan suuntaan. Se vaatii ohjausta ja yhteisöllisiä rakenteita. No, ei kovin helppoa tietenkään. Katariina Salmela-Aron tutkimusryhmän löytö oli silloin ja nytkin seisauttava: 

"Lähes puolet 12-vuotiaista suhtautuu kyynisesti koulunkäyntiin. He kokevat merkityskatoa suhteessa kouluun ja koulunkäyntiin. Nämä nuoret myös kokevat, että heidän tapansa hyödyntää digitalisaatiota ja uutta tekniikkaa ei vastaa koulujen käytäntöjä. Näin on syntymässä merkityskuilu koulun ja nuorten välille. Kun merkitys hämärtyy, nuoret suuntaavat koulun sijaan energiansa muualle.  Tämä käy ilmi Suomen Akatemian rahoittamasta tutkimuksesta." Linkki Suomen Akatemian uutiseen 9.11. 2015
Sama asia on esillä myös OPH:n sivuilla 

Ajattelin tuolloin kun tutkimus julkaistiin, että nyt kyllä on tapahduttava muutos. Uusi Ops siihen pyrkiikin. Oppilaat pitää saada aktiivisiksi ja osallistumaan omaan oppimiseensa. Oppimisen merkitystä ja kiinnostavuutta yritetään lisätä. Mutta paljon luen ja kuulen sitä, että oppilaat eivät osaa keskittyä, ryhmät ovat liian suuria ja tukitoimia tarvitaan yhä lisää. Silloin kun oppilaat ovat vääränlaisia tai nähdään, että ongelmat juontuvat ainakin vain heistä, ei päästä korjaamaan merkityksellisyyden puutetta.  Koulun pitää olla lasten ja nuorten (tietenkin opettajienkin)  mielestä tärkeä muutenkin kuin kavereiden tapaamispaikkana. Heidän pitää kokea oppiminen omakseen ja kiinnostavaksi. Kun koululaiset saavat oivalluksen siitä, että he rakentavat koulussa omaa elämäänsä, omilla valinnoillaan ja teoillaan, ollaan jo pitkällä sisäisen motivaation hyödyntämisessä. Iso uhkakuva on, että koulun koettu merkityksen puute seuraa näitä nuoria suhteessa yhteiskuntaankin myöhemmin.

Koulun merkityksellisyys oli ennen Suomessakin selvempi: Koulu oli tie parempaan elämään. Koulutus antoi mahdollisuudet sosiaalisen aseman paranemiseen ja poisti köyhyyttä. Nyt on muitakin mahdollisuuksia kuin pitkä koulutus. Koulutuksen rinnalle nousee osaaminen kun työpaikkoja etsitään. Sitä paitsi toimeentulo turvataan, vaikka töitä ei olisikaan. Koulutustaso ja sosiaalinen asema ovat meillä ihmeen vahvasti periytyviä. Koulussa voidaan ja pitää murtaa tätä ketjua.

Lähivuosien suurin haaste koulutusjärjestelmissä on tämä merkityksellisyyden palauttaminen ja vahvistaminen kaikille oppijoille (ja miksei opettajille myös, jos se on vähän kadoksissa.) Tarvitsemme kaikki lahjakkuudet toteuttamaan itseään myös työelämässä, ja yhteiskunnassa yleensäkin. Millä keinoilla siihen päästään? Tätä pitää opettajayhteisöissä pohtia kun yhteistä toimintakulttuuria luodaan. Yksittäisten opettajien toimet eivät riitä. Monissa kouluissa ollaan jo lähdetty liikkeelle yhdessä ja hyvä niin.

Mihin lomaa tarvitaan?

Syyslomat ovat hyvinkin jo muisto, mutta loman dilemma on aina olemassa. Sitä kun ei ole koskaan tarpeeksi.  Syyslomasta etenkin saadaan aikaan aina kauhea haloo. Pitääkö sen olla kaksi, kolme, neljä vai viisi päivää pitkä? Aika monet opettajat haluavat syysloman olevan viikon mittainen. Perusteena on usein, että syyslukukausi on raskas. (Tosin samaa perustetta käytetään kun halutaan pääsiäislomaa pitemmaksi.) Syksyn  pimenevät päivät ovat varmaan monille hankalia, vaikka olemme Suomessa kasvaneet valoisuuden vaihteluun.

Syysloman oikeasta pituudesta voidaan kiistellä loputtomasti, koska kiistaan ei ole olemassa yhtä, oikeaa ratkaisua. Itse olen aina kannattanut lyhyempää syyslomaa, jos se on pitemmän joululoman ehto. Oppilaille syysloma on myös hiukan hankala. Suomessa on yleensä syysloman aikaan melko kehnot ulkoilusäät ja sisällä vietetty ja valvottu viikko ei varmasti piristä. Eivät kaikki perheet suinkaan voi matkustaa syyslomalla etelään.

Jos vähän kerettiläiseksi heittäydyn, niin mietin joskus, miten koulutyö on niin erityisen raskasta, että pitkän kesäloman jälkeen on kahden kuukauden päästä  pakko päästä lomalle? On paljon muitakin vaativia työaloja, joissa loma olisi varmasti tarpeen, ajattelen vaikka sairaanhoitajia ja muitakin vuorotyössä olevia. Ammattikunnat käyttävät työn vaativuutta työehtojen parantamisen välineenä ja välillä tuntuu, että opettajienkin kohdalla marttyyrin sädekehää kiilloitetaan ammattiyhdistyksemme voimallakin. No, ei ehkä lähdetä tähän... Työn pitää olla myös antoisaa ja hauskaa, jos se ei sitä lainkaan ole, on väärällä alalla.

Mutta ovathan lomat mukavia. Ne eivät voi kuitenkaan korjata tilannetta, jossa työntekijä kuormittuu työstään jatkuvasti liikaa. Uupumusta loma  vähentää vain hetkellisesti. Omien havaintojen mukaan pitempiä lomia vaativat usein juuri he, joilla on vaikeuksia jaksaa töissä. Ratkaisua pitää kuitenkin etsiä muualta.

Miten lomia voisi yleensä perustella? Niitähän ei aina ole ollut. Vapaa-aikamme on huikeasti suurempi kuin vain muutama sukupolvi sitten oli. Japanissa on maailman pitkäikäisin kansa ja hyvin lyhyet lomat- ja pitkät työpäivät. Miten siellä jaksetaan?  Ehkä meillä liikaa jaetaan elämä työhön ja vapaa-aikaan, jota halutaan aina vain lisää. Tämä johtaa helposti arvomaailmaan, jossa työntekö on välttämätön paha, jota on kestettävä, jotta voi elää "oikeaa" elämää vapaa-ajalla. Opettajan työssä on minusta ollut aina hauskaa, että selkeitä raja-aitoja ei tässä ole. Työ ja vapaa-aika ovat kuitenkin samaa, omaa elämääni.

Palaan loman tarkoitukseen. Varmasti jokainen täyttää loma-aikaa omalla tavallaan. Aikaa perheelle, tilaisuus kokea uusia asioita, voi oppia jotain uutta, harrastaa ja levätä. Varmaan monilla on ajatus, että lomalta, etenkin kesälomalta, palaa virkistyneenä ja ehkä uudistuneena. Ammatillisesti hyvä loma voi mahdollistaa oman työn arviointia ja mahdollista uudistumista. Itse olen ainakin kokenut muutaman ahaa-elämyksen juuri lomalta palaneena. Työantaja maksaa lomamme. Ehkäpä juuri parantunut työteho on maksajan näkökulmasta hyvä loman peruste.

Loman pituus ei aina takaa sitä, että loma tekee hyvää. Loma-aika on hyvä käyttää itselleen mahdollisimman hyvin. Jo siksikin että töihin on sitten taas hauska mennä. Ehkä koulussa voisi olla tarpeen puhua yhdessä hyvästä lomasta ja samalla työssä viihtymisestakin? Opettaja on aikuisen tärkeä malli. On minusta varottava sellaisen mallin antoa, jossa työ koetaan vain lomien väliseksi pakolliseksi sietämiseksi. Ja kyllähän monet opettajat ovat innoissaan töissä. Ehkä on mahdollista luoda kouluun yhteisöllinen toimintakulttuuri, jossa työstä iloitaan ja tsempataan kaikkia yhdessä?
Työilmapiiri ei ole vain sattuman kauppaa, siihen voi vaikuttaa yhteisin toimin.