Viime viikkoina on taasen näkynyt paljon uutisia siitä, miten uusi opetussuunnitelma on huono. (Linkki HS uutiseen) Se kuulemma vaatii ihan liikaa, eikä varsinkaan murrosikäinen osaa ottaa vastuuta toimistaan. Ja on ihan väärin, että opsin mukaan toimittaessa oppilaat jäävät oman onnensa nojaan.- Huokaus! Puhe kuulostaa lasten ja nuorten aliarvioinnilta, ainakin kasvatuspessimismiltä. Ja siltä että OPSia ei taaskaan lueta... Siten on vielä tutkijapainoitteista porukkaa, joka arvioi koulujen pedagogiaa vailla kokemusta, siitä paljonkaan ymmärtämättä.
Ainahan meillä on ollut ongelmana koulumaailmassa se, että opetussuunnitelmia luetaan vähän tai vain selaten. (Eikä tämä mitenkään pahalla, selvitykset kertovat näin) Sitten on vielä vahvistusvinouma, joka opettajien keskuudesta toimii, koska opettaja on koulutettu asiantuntija. Helposti tuetaan silloin käsityksiä, jotka tukevat omia. Varmaan nytkin on esitetty monia "asiantuntijalausuntoja" opetussuunnitelman huonoudesta, sitä juurikaan lukematta.
Mutta kun opetussuunnitelman keskiössä on aktiivinen ja sanoisinko innostunut oppilas. Ja se on täsmälleen oikein. Oppilaittemme motivaatio on herätettävä ja oppimisesta pitää tulla heidän omaansa.
Tänään oivalsin, että osaamisen puutteista on tehty opillinen ongelma. Väitellään siitä minkä ikäinen osaa tai ei osaa opiskella itseohjautuvasti. Sen sijaan pitäisi jakaa kokemuksia siitä miten eri ikävaiheissa tuetaan vastuunottoa ja opetetaan yhteisötaitoja, sillä yhdessä oppii sekä vaativat työtavat että vaativaa tietostrategiaa. Kaikki on mahdollista oikeilla ratkaisuilla.
Uusi opetussuunnitelma jatkaa koko 2000-luvun alun suuntaa koulujen pedagogian kehittämisessä. Traditioon nojaavan kouluistituution ei ole helppo kääntää suuntaa yksittäisten oppilaiden ulkoaoppimisesta yhteiseen, aktiiviseen tiedonkäsittelyyn ja -jakoon. Ei varsinkaan kun opettajien täydennyskoulutus on järjestelmänä kovin vuotava, eikä läheskään tarpeeksi resurssoitu. Samat, innokkaat opettajat käyttävät vuodesta toiseen niukkoja koulutusmäärärahoja, eikä muita ehkä kiinnosta. Ammatillisen tiedon, saati osaamisen jako on vasta kehittyvää kulttuuria kouluissa.
Koulu ei koskaan saavuta kaikkia tavoitteitaan. Opetussuunnitelman pitääkin pyytää aina vähän enemmän kuin on todennäköistä. Tavoitteet ovat tavoiteltavia, harvoin täysin toteutuvia kasvatuksen ja oppimisen saralla. Opetussuunnitelman tavoitteet kurottavat tulevaan, etsivät parempaa ihmistä ja edustavat kasvatusoptimismia.
Tiivistän vielä: Jos opetussuunnitelma nähdään tavoitteeltaan liian kovana tai metodeiltaan vääränä, niin vika voi olla tulkinnassa ja/tai toteuttamisessa. Kriitikoilta unohtuu helposti, että kasvatus ja opettaminen ammattityönä vaatii paljon käytännön osaamista. Mitään ei tapahdu opetustilanteessa vain sillä, että opetussuunnitelmassa lukee jotain. Koulutyö ei ole teoriaa, vaan käytäntöön panemista. Siinä taidossa opettajat kehittyvät koko uransa ajan. Voidakseen toteuttaa entistä kehittyneempää pedagogiaa, opettajat tarvitsevat aiempaa enemmän tukea: enemmän koulutusta ja yhteistyötä. Lapset ja nuoret osaavat paljon, yleensä enemmän kuin osaamme kuvitella, kun vain olosuhteet ovat kohdallaan.
Olen harjoittanut oppilaita aktivoivaa, yhteistoiminnallista ja oppilaita vastuuntottoon kasvattavaa pedagogiaa ainakin parikymmentä vuotta. Kokemukset ovat olleet pelkästään hyviä, kun toiminnan ohjaus on ollut suunnitelmallista ja ryhmän tarpeet huomioivaa. Mutta kyllähän meni yli kymmenen vuotta, että siitä alkoi jotain ymmärtämään. Enpä usko että nykyinenkään opettajien koulutus antaa kovin paljon eväitä yhteisöllisen pedagogian toteutukseen. (jolla pyritään antamaan jokaiselle osaamista siihen, miten olla osana oppivaa yhteisöä) Voi olla että semmoista osaamista ei yliopistolta löydy?
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti