tiistai 4. kesäkuuta 2019

Opettajan arvokas työ ja mielikuvat

Lukuvuosi on päätöksessään ja opettajat arvioivat menneen lukuvuoden tapahtumia eri tavoin. Koulua koskevia uutisia on aina paljon mediassa  lukuvuoden päättyessä ja alkaessa.

Muutama päivä sitten Helsingin Sanomat (30.5.) oli ottanut esiin tilaston, jonka mukaan luokaopettajiksi hakevien määrä on romahtanut eli puoliintunut kuudessa vuodessa. Suomessa on ollut erittäin vaikea päästä tähän koulutukseen, johon on aina ollut kova tunku. Vieläkin hakijoita on runsaasti ja vain noin joka viides hakija hyväksytään, Helsingissä vain joka kymmenes. Asiaa selvitti artikkelissa muun muassa OKM:n opetusneuvos Armi Mikkola. Yhtä erillistä syytä ilmiöön ei ole.

Armi Mikkola nosti esiin yhden tärkeä asian hakijamäärien putoamiseen: ”Koulumaailmaa käsittelevä uutinen on yleensä aina negatiivinen. Totta kai se vaikuttaa siihen, kuinka kiinnostavana ala nähdään”. 
Muutkin haastateltavat ottivat esiin mielikuvan muutoksen. Mielikuvat ohjaavat tosiaan meidän paljon valintojamme, kaiken informaatiotulvan keskelläkin. Syyllistän vähän median toimijoita. Kun negatiivinen uutinen leviää positiivista paremmin, on suuri kiusaus levittää uutisia, joilla on huomioarvoa kovassa kilpailutilanteessa.  Mikäli opettaminen negatiivisen uutisoinnin seurauksena alkaa näyttäytyä vähemmän houkuttelevana ja arvostettavana, on median vaikuttajien syytä arvioida toimintaansa kriittisesti. Koulutus (ja sen hyvinvointi) on nimittäin sivistyksemme perusta.

Harmillista kyllä myös monet opettajat ovat lähteneet mukaan  oman työnsä negatiiviseen kuvailuun. Oppilaat eivät enää keskity, työ on paljon raskaampaa kuin ennen, on liian paljon tehtäviä, opettajat eivät jaksa, tämä kaikki on tullut tutuksi sosiaalisessa mediassa ja usein opettajien haastatteluissa julkisessa mediassa. Välillä tuntuu, että myös opettajien ammattijärjestö OAJ perustelee opettajien palkkauksen nostamista opettamisen erityisellä raskaudella. Opettaminen on minusta kyllä vaativaa asiantuntijatyötä, mutta myös kiintoisaa, merkityksellistä ja parhaimmillaan mahtavaa työtä.

Olisiko opettajan työn mielikuvan hallinta yhteisöllinen asia? Minusta on. Ihan koulun tasolla voidaan jo sopia, että ei moitita oppilaita tai valiteta jaksamisesta ihan kaikille. Turhautuminen ja väsyminen ovat ihan luonnollisia tunteita kaikissa töissä. Niitä hoidetaan työnohjauksen ja työpaikan johtamisen kautta. Opettaja on väistämättä esimerkki oppilailleen ja edustaa kotien suuntaan koulua. Ammattimainen toiminta edellyttää, että ongelmia käsitellään oikeissa paikoissa oikeilla tavoilla. Esimerkiksi vanhemmille ei kannata moittia heidän lapsiaan tai kertoa vanhempienillassa, että työ on raskasta. Opettajanhuone ei myöskään sovi oman kuorman purkamispaikaksi. Samoin on sosiaalisen median laita. Turhan helposti opettajat jakavat someen mielikuvaa työnsä raskaudesta ja viimeisillä voimilla lomalle lähteävästä opettajaparasta.  Näillä kaikilla viesteillä on nimittäin yhteissummana seurauksensa, vaikka yksilötasolla huolien laaja jakaminen helpottaisikin.

Tähän kirjoitukseen sain aihetta jo 2000-luvun alussa. Huomasin uuden ilmiön. Jos kerroin uusille tuttavuuksille että olen opettaja, sain osakseni säälivän ilmeen: " Voi, eikö se ole nykyään kauhean raskasta?" Kun sanoin että minusta opettaminen on tosi kivaa työtä ja viihdyn siinä ammatissa, sain osakseni epäileviä katseita. Ihmettelin jo silloin, että mitä on tapahtunut? Tottakai yhteiskunnan isot muutokset ovat tuoneet opettajan työhön paljon haasteita, mutta se on edelleen innostavaa, melko vapaata, vuorovaikutukseen nojaavaa tärkeää tulevaisuustyötä. Luulenpa, että työssä viihtymiseen vaikuttaa myös mielikuva, jonka työstä itselleen rakentaa. Sitä voi olla rakentamassa koko kouluyhteisö positiivisen toimintakulttuurin kautta. 


Voisiko ajatella, että ongelmia hoidetaan siellä missä ne ovat syntyneet ja koulutyön arvoa ja opettamisen merkityksellisyyttä saa mainostaa hyvällä omatunnolla?


ps. Muun muassa Pisa-tutkimukset ovat osoittaneet että koulun merkityksellisyys koululaisille on vähentynyt koko 2000-luvun. Tämä kehitys koskettaa väistämättä opettajiksi pyrkijöitäkin. Toivottavasti ei työssä olevia opettajia henkilökohtaisella tasolla.

Ei kommentteja: