Kesän lämmössä on hauska palata lätkän kultatunnelmiin. Oli todella kiinnostavaa kuunnella selitysten tulvaa siitä, että miksi joukkue, jonka ei pitänyt pärjätä ollenkaan, olikin menestystarina?
Useimmat asiantuntijat joutuivat ymmärtämään asiat toisin. Joukkue ilman supertähtiä olikin oikea joukkue, jossa sitoutuminen ja roolitus toimivat. Yhteisö onnistui tavalla jossa suoritus oli parempi kuin yksilöiden normisumma.
Kun luin artikkeleita, joissa analysoitiin joukkueen häkellyttävää menestystä, alkoi tuntua että ollaan kasvatuksen ytimessä. Ryhmän vaiheet ja dynamiikka, onnistunut roolitus, luottamussuhteet ja sitoutuminen tavoitteeseen, näitä termejä käytettiin toistuvasti. Alpo Suhonen kuvaili sattuvasti haastattelussa, että vanhan käskyttävän tyylin valmennus korvautui keskustelevalla valmennuksella. Joukkueen jäsenet kokivat että heistä välitetään ja heihin luotetaan. Siitä kokemuksesta nousi täysi sitoutuminen annettuun tehtävään. Kun vedän mutkia hiukan suoriksi, niin koulussa puhuisimme opettajajohtoisesta ja oppilaslähtösestä johtamisesta eli pedagogiasta.
Välillä vähän ärsyttää, kun koulun opetuskeskustelun keskiöön tuntuu nousseen yksilölliset opinpolut, yhteisöllisyys-termi ei ole enää niin muodikas kuin aiemmin. Ehkä se on kulunut. Jokaisella oppijalla on toki yksilöllinen opinpolkunsa, mutta koulu on yhteisen oppimisen paikka ja sosiaalinen näyttämö, jossa opitaan yhteisön jäsenyyttä, toivottavasti myönteisellä tuloksella. Opettaja ei voi olla jokaisen oppilaansa personal trainer, sen sijaan hän voi johdattaa opettamaansa ryhmää hyvään oppimisvireeseen.
Opettaja saattaa nähdä työnsä tuntien ja erilaisten jaksojen suorittamisena, mutta kokonaiskuvaa omasta työstä kannattaa kalibroida usein. Työ muodostuu mahdottoman raskaaksi, jos opettaja ajattelee olevansa koko ajan suhteessa luokan kaikkiin yksilöihin, Sehän on mission impossible. Tämä lähtökohta johtaa muutenkin yleensä opettajajohtoiseen toimintaan, jossa oppilaiden keskinäinen vuorovaikutus on hyvin rajoittunutta. Yksilöt eivät saa silloin harjoitusta ryhmän toiminnasta (eivät opit yhteistyötaitoja), eikä ryhmä kehity.
Palataan siis valmennukseen. Jos hyväksytään ajatus, että opettaja johtaa oppimista ryhmissä, niin silloin on johdateltava ryhmiä hyvään tulokseen. Oppiminen tehostuu vuorovaikutuksessa, mutta vuorovaikutusta pitää jalostaa opettajan toimin. Tässä roolissa opettaja on valmentajakin, opettaessaan miten yhdessä opitaan. Ainakin hän opettaa valmiuksia. Muuten yhteistoiminnallinen oppiminen on vain sekavaa touhua.
Kun oppilasryhmää ohjataan läpi ryhmän vaiheiden kohti hyvää lopputulosta, on Jalosen opeilla paljon käyttöä. Tarvittavan luontaisen auktoriteettiaseman saa vain ansaitusti, mutta ilman sitä ryhmä ei ole ohjattavissa. Lisäksi on tunnettava ja tunnistettava niitä lainalaisuuksia, jotka liittyvät ryhmän kehittymiseen. Yhdessä oppiminen on vaativampaa, kuin vanha opettaminen eli perinteinen käskyttäminen, mutta palkitsevaa, luovaa työtä. Niin, ja Jalonenkin korostaa että ansio on koko valmennustiimillä, ei hän yksin olisi menestynyt. Ammatillinen yhteistyö antaa paitsi esimerkin yhteistyön muodoista ja tavoista, niin sen ansiosta jokaisen ei tarvitse keksiä hyviä käytänteitä yhä uudestaan itse.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti