Eilen 10.10. oli Maailman Mielenterveyspäivä (vai mitenköhän tuokin pitäisi kirjoittaa?) Hyvä sattumus on sekin, että meillä se on myös Aleksis Kiven päivä. Kansalliskirjailijamme ei saanut kaikkea tarvitsemaansa tukea.
Suomen mielenterveysseuralla, joka päivää järjestää, oli jälleen päivään hyvä teema: Mitä sinulle kuuluu? Sen parempaa kysymystä ei kasvattajalla olekaan.
Elämme aikaa, jolloin lasten ja nuorten elämässä on paljon vaihtuvia ihmissuhteita päivähoidossa, koulussa, ystäväpiirissä ja perheessäkin. Pysyvät ja vakaat ihmissuhteet tarjoavat turvallisen kasvualustan, varsinkin kehittyville lapsille ja nuorille. (Linkki MLL:n artikkeliin) Niitä ei ole yleensä ainakaan liikaa. Aika usein ihmettelen muuten sitä, että päivähoidossa ja koulussa ollaan huolissaan siitä, että jollain on liian tiiviit kaverisuhteet- tai että opettajan on tarpeen vaihtua. Kun asetutaan lapsen asemaan, on näkymä usein aivan toisenlainen.
Opettaja on monille koululaisille se aikuinen, jota tavataan eniten. Kouluissa, kuten päivähoidossakin, tehdään tärkeää mielenterveyden rakentumisen työtä. Oppilaat ovat kasvamassa aikuisiksi ja heidän kokemuksensä muovaavat minäkuvaa, jonka avulla elämää aikuisina eletään.
Tänä syksynä on opettajia puhututtanut uusi Ops ja on myös jatkunut näköjään loputon väittely digiloikan olemuksesta ja tarpeellisuudesta. Tärkeintä on kuitenkin ihmisten kohtaaminen. Koulun keskeinen tavoite on hyvinvoinnin edistäminen, nimittäin. Jonkin kirjaprojektin yhteydessä luimme jo vuosia sitten kotona Pertti V.J. Yliluoman kirjan Hyvä opettaja (2003). Oli mielenkiintoista lukea, miten kiintymys- ja luottamussuhde opettajaan vaikuttaa oppimistuloksiin ja arvatenkin paljon enemmän kouluviihtyvyyteen ja sitä kautta hyvinvointiin. Kouluviihtyvyyskeskustelussa unohdetaan toisinaan, että kyse on kasvavien elämästä ja hyvinvoinnin rakentamisesta.
Jokainen tarvitsee tunteen siitä, että minusta välitetään. Koulussa tästä vastaavat aikuiset. "Mitä sinulle kuuluu?" on tärkeä kysymys. Jos opettaja ei ehdikään ihan joka päivä kysymään sitä kaikilta, niin siihen voi opettaa oppilaansa. Varsinkin yläkouluissa on mahdollista jäädä syrjään myönteisestä huomiosta. Sen seuraukset voivat olla hyvin huonoja.
Kaiken ops ja digikeskustelun lomassa kasvattajien, opettajien on tarpeen ankkuroitua siihen, että opettaminen on ihmissuhdetyötä ja oppiminen on emotionaalinen kokemus. Turvallisuuden tunne antaa mahdollisuuden uteliaisuutta hyödyntävään oppimiseen. Ryhmässä on turvallista vain jos tietää, että ryhmä hyväksyy ja pitää huolen omistaan. On myös osoitettu että terveeseen ihmiseksi kasvuun tarvitaan vakaita ja luottamukseen perustuvia ihmissuhteita. Jos oppiva lapsi tai nuori ei luota ympäristöönsä tai häntä ohjaavaan aikuiseen, paraskin opetus valuu hukkaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti