Etäopetuksen tavalliset erikoiset

Kohta on kuukausi toteutettu opetusta etänä. Usein mediassa hoetaan, että ollaan ennenkokemattomassa tilanteessa. Ei olla. Johtunee siitä, että he jotka ovat kyllä käyneet kouluja erittäin poikkeuksellisissa oloissa eivät huutele, eikä heitä kovin paljon enää ole. Huomasin tämän, kun ajankuluksi ryhdyin viimeinkin kirjoittamaan puhtaaksi vanhempieni kirjeenvaihtoa vuosilta 1943-47. Opetus on ollut keskeytyksissä, oppilaitoksia siirretty ja opetusta toteutettu kirjeopistona (etänä), myöskin opintojen sisältöjä on muutettu poikkeusoloissa. Nyt on se ero, että siirtyminen normaalioloihin käynee helpommin.

Äitini kirje rintamalle maaliskuussa -44


Sitten tähän päivään. Etäopetus on kuukaudessa  ainakin jollain lailla normalisoitunut. Kuukausi on ilmeisesti aika pitkälle aika, jolloin voidaan siirtyä uuteen toimintakulttuuriin. Alussa  OAJ viestitti 16.3.

On käynyt kuten arvelin. Opetus on näkyvää ja kodeissa tehdään arvoita toiminnasta. Varmaan on myös kouluissa ja kunnissa päästy jo hiukan seuraamaan opetuksen toteutumista ja tasoittamaan olosuhteita. Työtä riittää. Digiloikka on nyt digisukellus, syvään päähän. Ehkäpä ihan hyvä niin. Etäläsnäoloa on harjoiteltu sekä kouluissa että seurakunnissa. Molemmat insituutioita, joissa digiajan mahdollisuuksia on käytetty hyvin epätasaisesti. Ehkäpä tilanne muuttuu pysyvästi. Tulee olemaan kiinnostavaa seurata, että mitä poikkeusjärjestelystä jää normiksi. Opetushallitus on seurannut tilannetta tarkoin ja esitti uudet täsmennetyt ohjeensa etäopetukseen 14.4. Hienoa että ollaan jo kehittämisvaiheessa.

Yhteisöllisen pedagogian näkökulmasta on ensinnäkin kiinnostavaa, että mediassa on ollut puheenvuoroja siitä, miten nyt loistavat oppilaat, joita opettaja ei niinkään koulussa huomaa. Tällöin puhutaan vetäytyvistä oppilaista. Sitten on ilmeisesti myös erityisherkkien tai muuten virikkeistä häiriytyvien joukko, jotka saattavat nyt jaksaa paremmin, kun ulkoiset ärsykkeet ovat säädeltävissä. Vielä ei tiedetä, kuinka moni jää opetuksesta jälkeen, mutta lienee selvää, että jatkuessaan etäkoulu lisää epätasa-arvoa. Kotien mahdollisuudet tukea lapsia ovat hyvin eritasoisia.

Yhteisöjen kehityksestä tai yhteistoimintataitojen opetuksen puutteesta ei ole minusta kauheasti puhetta. Onko kumminkin niin, että koulun tehtävänä nähdään kapeasti oppisisältöjen omaksumisen tuki? Koulun tärkein tehtävä on kuitenkin auttaa lapsia ja nuoria kasvamaan aktiiviseen kansalaisuuteen. Sehän on koko perusopetuksen idea. Yhteiskuntamme voi hyvin vain, kun kansalaiset osaavat toimia yhdessä rakentavalla tavalla. Keskinäinen luottamus on toimivan yhteiskunnan kulmakivi.

Yhdessä toimisen taidot ovat yhä tärkeämpiä opettaa, kun meillä ei juurikaan ole pysyviä yhteisöjä lasten kasvuympäristönä. Yhdessä ei toimita enää niinkään tradition ohjaamana, vaan nyt luodaan yhä monimutkaisempia yhteistyön muotoja. Niillä voidaan saavuttaa lisäarvoa, johon hyvinvointi nojaa. Yhteisöön liittymisen ja siinä rakentavasti toimimisen aidot voidaan ja pitää opettaa. On puhe sosiaalisesta pääomasta, joka jakautuu ilman puuttúmista hyvin epätasaisesti. Mitä kauemmin etäopetus jatkuu, sitä suurempi mahdollisuus on, että syrjäytyminen lisääntyy. Ilman hyvien kavereiden ja välittävän opettajan tukea on osalla oppilaista yhteisöön liittymisen ongelmia yhä enemmän. Heikot yhteistoimintataidot liittyvät usein puutteelliseen sosiaaliseen pääomaan. Tiedolliset puutteet on helpompi paikata kuin auttaa yksilö pois syrjäytymisen tieltä.

Oppisisältöjä voidaan oppia etänä ihan yhtä hyvin kuin koulussa läsnäollen. Jotkut saattavat jopa oppia paremmin kodin rauhassa. Se, miten toimitaan yhdessä, voidaan oppia vain olemalla läsnä. Siksi koulussa on tärkeää olla.