Mitähän yhteistä on armeijalla ja koululla? Yllättävän paljon, havaitsin, kun luin HesarinVisio-osiosta 9.4. Maanpuolustuskorkeakoulun rehtorin, prikaatinkenraali Mika Kallionmaan haastattelun "Itseohjautuvat sotilaat". Kun luin tämän otsikon niin oikein hätkähdin: Miten ihmeessä armeijan tavoitteena on itseohjautuvuus, kun koulumaailmassa usein puhutaan, että se on mahdottomuus?- Ja eihän se tietenkään ole, vaikka vaativa tavoite onkin.
Mika Kalliomaa kertoi artikkelissa 1990-luvun lopulla alkaneen suuren muutoksen armeijan johtamisessa. Muutos ei ole ollut aivan helppo ja jatkuu. Autoritaarisen käskyttämisen sijaan tavoitteena on, että sotilaat oppivan joustavuutta ja oma-aloitteisuutta. Päätöksiä on osattava tehdä itsenäisesti yhä alempana. "Sodankäynnissäkin ovat nykyään käytössä tutkitut siviilijohtamisen opit. Se ei ole ihme: myös Puolustusvoimat ovat asiantuntijaorganisaatio. Sen johtajaoppien tuskin kannattaa poiketa merkittävästi siitä, miten asiantuntijaorganisaatiota nykyään johdetaan.- Muuallakin yhteiskunnassa on käyty "kovien" ja "pehmeiden" johtamisen mallien kamppailua." Vieläkö koulussa?
Puolustusvoimissa on otettu käyttöön kasvatustieteen tohtorin, eversti Vesa Nissisen 1990-luvulla kehittämä syväjohtamisen malli, jonka periaatteilla nuoria upseereja koulutetaan. "Teorian sijaan mallia voisi ehkä kuvailla johtajana kehittymisen työkaluksi ja valmennusohjelmaksi. Siinä omaa johtajuutta arvioidaan luottamuksen (siinä se taas tuli!) arvostuksen ja oppimisen käsitteiden kautta ja muilta kerätään jatkuvasti palautetta." Eikös tämä johtamisen käsitys sopisi hyvin opettajillekin? Minulla on käsitys, että turhan vähän opettajien koulutus tai täydennyskoulutuskaan käsittelevät opettajan kasvua johtajuudessa. Työ on kuitenkin mitä suurimmassa määrin johtamista.
Kyllähän koulun pedagogia on käytännössä siirtynyt paljon autoritaarisyydestä luottamukseen ja vuorovaikutukseen perustuvaan toimintaan. Koulussa, kuten kaikkialla yhteiskunnassa (demokraattisissa maissa) organisaatiot ovat käyneet tai käymässä tätä muutosta läpi. Vallasta voi olla vaikea luopua ja oma epärvarmuus johtajana voi olla este yhteistyössä oppimiselle. Opettaja on oppilasryhmässä esimerkki, johtaja, joka kasvattaa omalla mallillaan, ja innostaa tai sitten ei. Opettajan tapa kannustaa moittimalla on varmaan suureksi osaksi jäänyt taakse. Itse sain kuulla sitä omalla koulupolulla ihan tarpeeksi. No, en toivon mukaan siihen sitten kovin usein sortunut. Mutta kyllä tämä kannattaa opettajankin soveltaen muistaa: "Kaikki tarpeeton huutaminen, järjetön käyttäytyminen ja kiusaaminen heikentävät kouutustulosta, kun taas oikeudenmukaisuus, arvostaminen ja luottamus vahvistavat sitä. Mikään ei edellytä sitä, että kouluttajat ovat v-maisiä. Se ei ole kovaa koulutusta, vaan tyhmää vuorovaikutusta." Niin totta!
On vielä sanottava, että Mika Kalliomaa tuo esille Ukrainan-Venäjän sodan. Siellä kaksi eri johtamistapaa ovat kohdanneet ja tulokset ovat näkyvissä. Kun meitä opetetaan rauhaan uskoen, niin kyllä silloinkin demokratiaa vaalitaan johtamalla ja opettamalla vuorovaikutuksessa, kannustaen ja innostaen.
Kaikki liittyy kaikkeen. Kun opettaja valitsee työtapojaan ja ohjaa käyttäymistään työssään, on kyseessä melko iso valinta. Millaista tulevaisuutta haluan olla luomassa omalla toiminnallani?
Ja lopuksi aihetta sivuavat kukat (ihan itse kasvatettu äiti-vainaan kasveista) :
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti