Tunteellinen OPS16

Oppiminen on emotionaalinen tapahtuma. Tämä on yhtä selvää kuin se että ihminen on ensin tunteva ja sitten ajatteleva olio. Kuitenkin vasta viimeiset parikymmentä vuotta ovat tuottaneet tutkimuksellista tietoa oppimisen ja tunteiden tiiviistä yhteydestä. Voidaan sanoa että tutkimusala on nyt erittäin kuuma.

Ehkä meillä Suomessakin saimme osamme neuvostopedagogiasta juuri peruskoulun alkuaikoina. Sitähän aikoinaan Itä-Euroopassa harjoitettiin ja  myös paikoin ihailtiin. Mahdollisesti siinä oli paljon hyvääkin, mutta oppimisen kuvitteleminen vain rationaaliseksi tapahtumaksi edusti aika kapeaa ihmiskuvaa. Nyt tiedämme jo paremmin. Ihmisen oppimishalua säätelevä emootiot, joista turvallisuus ja uteliaisuus ovat tärkeimmät, toisiaan täydentäen. Tämä tieto tarkoitta sitä, että koulussa ei kannata vain opettaa ja kasvattaa, ilman tunteiden huomioimista. Uusi OPS16 sisältääkin nyt ensimmäistä kertaa mainintoja kokemuksista ja tunteista.

Opetushallituksen opetussuunnitelmatyöhön liittyvän Oppimiskäsitystyöryhmän puheenjohtaja, opetusneuvos Eija Kauppinen kirjoittaa hienosti asiasta OPH:n OPS2016 blogissa :

- Täysin uutta luonnoksissa on kokemusten ja tunteiden merkityksen esiin nostaminen. Perusteluonnoksissa todetaan, että myönteiset tunnekokemukset, ilo ja uutta luova toiminta edistävät oppimista ja innostavat kehittämään omaa osaamista.
- Viimeisen kahdenkymmenen vuoden aikana oppimiseen ja opettamiseen liittyvät tunteet ovat alkaneet kiinnostaa tutkijoita yhä enemmän. Mielenkiinto on suuntautunut muun muassa suoriutumiseen, motivaatioon ja sitoutumiseen. Nykytiedon valossa näyttääkin, että emotionaalinen hyvinvointi tukee oppimista ja myönteiset tunnetilat edistävät oppilaiden sitoutumista oppimisprosessiin. Tällä seikalla on merkitystä pedagogisten ratkaisujen kannalta. (alleviivaus oma)

Täysin uutta, mutta vihdoinkin, voi sanoa. Viimeaikaiset tulokset suomalaisesta koulumaailmasta kertovat juuri siitä, että kouluissamme voisi olla parempi fiilis, sekä yksilö- että yhteisötasolla. Kun tämmöistä tekstiä alkaa rakkaisiin opseihin ilmestymään, ennakoi se opettajuuden vääjäämätöntä muuttumista ohjaamisen, valmentamisen (coaching) suuntaan. Korvissani jo melkein kuulen protestiääniä: Eihän me olla mitään terapeutteja! Ei niin, mutta jotain sinne päin on oppimaan opettaminenkin. Ihminen oppii parhaiten kun tuntee itsensä ja kokee olevansa ehjä.

Opettajien koulutukselle tämmöiset uudet avaukset antavat uudistamisen haasteen. Entä miten kouluissa saadaan koppia näistä ajatuksista? Järjestetäänkö tunteellisia Vesoja? Opettajayhteisöille hieno mahdollisuus aloittaa keskusteluja ja hankkia ajoissa oppia. Miten oppimista edistäviä tunnetiloja luodaan ja ylläpidetään? Kokeneet opettajat ovat salaisuuksista jo osan saattaneet selvittää.

En malta olla vertaamatta tieto- ja viestintätekniikkaa ja tunteita oppimisessa. Saapa nähdä kumpi oppimista ja opettamista muuttava alue tulee nopemmin koulujen toimintakultuuriin sulautuvasti mukaan ja sen mukana arkipedagogiaan? Tavallaan molemmat ovat opettajalle yhtä hankalia, ei voi koskaan tietää mitä tunnilla tapahtuu kun pelissä on tunteita tai tvt, heh!

Opetuksen universumi- laajenee vai supistuu?

Educa -messut sujuivat työn merkeissä Kuuma-TVT osastolla. Itse edustin lähinnä tvt-Lähikoulusta agenttina 001 (numerosta voi olla vähän ylpeä)

Mutta se asia. Esko Valtaojaa olisi ollut Educassa kiinnostavaa kuulla, mutta onneksi kaikkialla.fi julkaisi näpäkän tiivistelmän hänen esityksestään  "Leirinuotiolta liitutaululle on lyhyt matka."

Kiinnostavinta ja tärkeää on Valtaojan esittämä kysymys: "Jos tieto on aina saatavilla ja työtä ei tulevaisuudessa tarvita sellaisena kuin me sen tunnemme, mitä opetettavaa koululle jää?

Lausetta pitää oikein miettiä. Olen ennenkin täällä nostanut esiin, että opettaminen on työtä tulevaisuuden eteen. Varsinkin nyt kun tulevaisuuden kuva muuttuu aikalailla käsittämättömän nopeasti, pitäisi opettajien olle kiinnostuneita muutoksista ja lukea niitä heikkoja signaaleja, jotka kulkevat muutosten edellä. Ei ole mitään järkeä kasvattaa tai opettaa maailmaan, jota ei tule. En siltikään ole osanut ajatella tarpeeksi näin: Mitä opetettavaa jää?  Ajatus on pelottava opettajan nykyisen vahvan aseman näkökulmasta.

Muutosvastarinta, jota koulussakin esiintyy, onkin pitkälti luopumisen kipuilua? Meillä on jo vastustettu sähköisten yo-kirjoitusten tuloa liian nopealla aikataululla. Mutta kun emme voi hidastaa kehitystä. Luulenpa että uudistusta olisi helposti vastustettu maailman tappiin, koska instituutiosta on vaikea luopua, edes kehittämisen takia. Yo-kirjoitukset, siten kun ne tunnemme, ovat varmaan katoamassa, vaikka tekee kipeää.
Toinen luopuminen on edessä käsialakirjoituksen kanssa. Vaikka itse vihasin sitä koulussa, tuntuu silti haikealta. Mutta jos sitä ei tarvita tai käytetä, niin sen voi siirtää ennemmin taiteelliseksi harrasteeksi.
Valtaoja kysyi ennakoivasti myös sitä, miksi käytämme aikaa kielten opiskeluun, kun meillä kaikilla on kohta laitteet, jotka muuttavat puheen ja kirjoituksen halutulle kielelle?
Sugata Mitra on ennakoinut samasta syystä että aritmetiikasta tulee harrastus tai urheilumuoto.
TVT:n hidas sulautumien opetuskäytäntöihin saattaa johtua luopumisen vaikeudesta ja siitä että opettajien on vaikea hahmottaa uutta rooliaan, jos vanhaśta pitää luopua.

Monista nämä ovat pöyristyttäviä tai ainakin hankalia kysymyksiä. Mutta Valtaojalla on looginen ehdotus: Jos koulua ei tarvita tiedon jakamiseen, niin opettajan kasvatustehtävä nousee entistä tärkeämmäksi. Opettajan tehtävänä on ihmetellä asioita oppilaiden kanssa eli vahvistaa elinikäisen oppimisen ihannetta. Ja ennenkaikkea: Opettajan toiminnan tavoitteena on aristotelinen onnellinen ihminen. Sitä ei informaatioteknologia osaa opettaa.

Uutta opitaan yhdessä

Yle uutisoi jo vähän vanhaa, mutta varmasti ajankohtaista tietoa:

Suomalaisopettajat skeptisiä tietoteknologian käyttäjiä

No skeptinen on hyvä ollakin jos kyse olisi vain teknologiasta.
Enpä haluaisi että tästä blogista tulee tvt-painotteinen, vaikka tvt-pedagogian kanssa nyt puuhaankin. Mutta senkin uhalla:
TVT eli tieto- viestintäteknologia (lyhemmin digiopetus, joka ei minusta ole oikein korvaan sointuva nimike) on vain niin toimiva esimerkki opetuksen  kehittämisen sudenkuopista.

Ensinnäkin teknologiainnostunut pioneeriporukka toi vermeitä innoissaan kouluun jo viime vuosituhannella kun digitekniikka ei antanut juuri lisäarvoa, mutta lisäpuuhaa kumminkin. Siitä jäi pysyvä leima.

Toisekseen muutosvauhti on nyt opetuksen alalla niin kova, että perinteeseen nojaava koululaitos painaa mielellään paniikkinappulaa. Esimerkkinä se, että jotkut opettajatkin väittivät vakavissaan että heikentyneet PISA12 tulokset johtuvat siitä että oppilailla on älykännykät.
(mutta nehän ovat repuissa- niiden pitäisi olla esillä ja opetuksen osa.)

Kolmanneksi lähestyn koulun toimintakulttuurin kehittämisen yhteisöllistä ongelmaa tai oikeastaan toisinkin päin. Suomessa opettajalla on autonominen asema eli opettaja päättää työtavoista, osin työajasta ja paljosta muustakin itsenäisesti. Tämä saavutettu etu tekee osaltaan opettajan työstä meillä niin halutun. On vain harvoja työpaikkoja jäljellä, jossa esimies "häiritsee" yhtä vähän. Opettajiksi hakeutuvat ilmeisesti itsenäisyyttä arvostavat, vahvat persoonat. Ja, kyllä myönnän, olen ulosmitannut itsekin vapauteni pedagogiassa aika täysimääräisesti, kiitos fiksun rehtorin tuen. Autonomiasta saattaa seurata, että ulkoapäin tuleva muutospaine torjutaan. Ei sovi minulle, en ehdi, tuo käy muiden aineeseen, ja niin edelleen, listahan on tuttu? Jos tarvitaan koko koulun toimintakulttuurin muutos, kuten nyt tvt:n kohdalla, pitää jarruttavat voimat saada yhteisöstä pois. Ei tarvita kovinkaan monta vastustajaa kaatamaan tavoitteiden toteutumista.

Luulenpa että paljon auttaisi kun alettaisiin puhua uusista opetusjärjestelyistä, tietotekniikan käytön lisäämisen sijaan. Eihän olekaan mitään järkeä käyttää jotain tekniikkaa, jos ei siihen ole pedagogisia syitä. Uutisen lopussa on oikein hyvä lista tavoitteista, jota koulussa olisi hyödyllistä pohtia koko yhteisön kanssa:

Digitaalisen oppimisen pedagogiikan tavoitteita:

• opetuksen ongelmakeskeisyys, oppilaslähtöisyys ja ilmiökeskeisyys
• erilaisten oppijoiden ja oppimistapojen huomioiminen
• koulun ulkopuolella hankittujen tiatojen hyödyntäminen
• TVT:n integroiminen osaksi opetuskäytänteitä
• digitaalisten oppisisäsltöjen laadun kehittäminen
• opettajien perehdyttäminen, tuki ja koulutus
• oppimisympäristöjen laajeneminen luokkahuoneen ulkopuolelle
• tulevaisuuden taitojen edistäminen  jatko-opintojen ja työelämän tarpeet huomioiden
• yhteinäiset oppimistavoitteet
• koulujen toimintakulttuurin muutos
• opettajankoulutuksen kehittäminen vastaamaan tietoyhteiskunnan tarpeita

Kun nuo tavoitteet käydään kouluyhteisöissä prosessina läpi ja päätetään mitä tehdään, niin ollaan yhdessä jo uuden oppimisen polulla.