Uusi ops on disruptori?

Olen oppinut uuden sivistyssanan: Disruptori. Jos ymmärsin oikein, se tarkoittaa suunnilleen, peruuttamattoman muutoksen tekijää.

Tämä termi on vilahdellut tulevaisuuskeskusteluissa ja nyt myös uuden oppimisen, koulun muuttumisen ja uuden opetussuunnitelman liepeillä.

Koulutusväki tuntuu jakautuvan kahteen klaaniin: Heihin jotka haluavat jatkaa hyväksi koetulla tavalla, pieni askelin kehittäen ja heihin, jotka arvelevat koulutuksen tarvitsevan suuren pamauksen koska esimerkiksi digitalisaatio on disruptori.

Uusi Opetussuunnitelma, jota vuonna 2016 aletaan noudattamaan on perusteiltaan koulua uudistava. Oppilas on aktiivinen toimija, opettaja ohjaa. Opettaa-sana on varmasti hyvin tietoisesti häivytetty, jotta viesti menisi perille. On alettava opettamaan uudella tavalla, ei suinkaan lakata opettamasta, kuten jotkut haluavat ymmärtää. Kiistaa ja hämmennystä näyttää seuravan siitä, että oppilaan mielenkiinto pitäisi herättää tai opetuksen järjestyä oppijan mielenkiinnon mukaan.

Mikään muutosvaatimus, disruptori tai ei, ei helpolla liikautua pysyväksi koettuja instituutioita. Muutoksiin on aina suhtauduttu epäillen, torjuvasti tai jopa vainoten muutoksentekijöitä. Tiede ei ole tässä synnitön. Ne jotka aikoinaan halusivat todistaa maapallon kiertävän aurinkoa, olivat lähellä päästä roviolle. Tiedon monopolia vartioi silloin kirkko mustasukkaisesti. Nytkin voi olla kiista myös siitä, kuka omistaa totuuden. Mutta sitähän ei voi omistaa, koska se alati karkaa tutkimuksen edelle.

Koulun uudistaminen ja sen uudistumisvaatimukset voidaan perustella tai torjua tieteellisesti. Tieto ja usko liittyvät aina toisiinsa. Mitä monimutkaisempi asia, sitä helpommin arvo, joka on tulkinnan tai tutkinnan taustalla, vaikuttaa lopputulemaan.

Luin hyvän kirjoituksen, josta sain kimmokkeen tähän ajatuksenkulkuun.
  Helsingin Sanomissa 15.6.  Janne Saarikivi kirjoitti: Tieto ja usko- erottamattomat. Hän pohti sitä, miten tiede on taipunut arvoihin, silloinkin kun lopputulema on ollut aika järjetön.

Kouluun kolumni liittyi näillä lauseilla: "Ehkä puistellaan päätä, kun muistellaan totalitarismia, jossa lapset kasvatettiin yhteiskunnan hyväksymän opetussuunnitelman mukaan ja kaikkien tuli hallita samat tiedot, joita mitattiin valtakunnallisissa kokeissa."

Enpä ollut asiaa noin ennen ajatellut, ehkäpä, tosiaan.

Kiva koulu on uhka oppimiselle?

Uuden opsin vastaisku jatkuu.

Koulu ei ole viihdytyskeskus (Savon Sanomien mielipide) ja Koululaisten osaaminen uhkaa rapautua (HS Vieraskynä) " Painopiste on ollut liikaa kivassa puuhastelussa" ovat merkkejä taas virinneestä keskustelusta, josta on hiukan vaikea saada kiinni.
Voiko koulussa olla liian mukavaa, onko sellaista uhkakuvaa todellisuudessa olemassa?

Tänään vietin tovin Facebook-keskustelussa jossa käsiteltiin samaa aihetta jopa monipuolisesti.

Myönnän olevani kasvatusoptimisti, mutta onneksi nykyaikainen oppimiskäsitys lähtee siitä, että ihminen oppii parhaiten kun hän haluaa oppia. Oppiminen ei silloin voi olla vain ikävää, tai siitä pitää ainakin saada palkinto melko nopeasti. Uskon että ihminen haluaa oppia, luontaisesti. Katsotaan vaikka leikki-ikäisiä lapsia. Miten paljon he jaksavat tutkia maailmaa ja sen ilmiöitä - leikkimällä. Kysymyksiä tulee niin paljon että me aikuiset emme yleensä edes jaksa vastata kaikkiin kunnolla.

Koulussa tämä sitten hiljenee. Olemme hyväksyneet, että ysiluokkalaisen kiinnostus oppimiseen on yleensä vain häivähdys ekaluokkalaisen palavasta innosta. Tein juuri ysiläisten kanssa elokuvapajassa koostetta 7-9 luokkien merkittävistä asioista. Ysiluokan aiheeksi haluttiin se " kun opiskelu lakkas kiinnostamasta".  Ei pelkästään hyvä läppä.

Tästä aiheesta tulee mieleen nyt muutama ajatus:

- Lapset ja nuoret eivät ole koulussa töissä. He ovat elämässä elämäänsä ja kasvamassa aikuisiksi. Heillä saa olla kiva lapsuus, josta koulu on merkittävä osa. Paineeton kasvuympäristö on eräs aikuisuuden hyvinvoinnin tekijä. Tämä ei sulje pois sitä, etteikö oppilaita voisi opastaa työskentelemään tavoitteidensa puolesta, päinvastoin.

- Koulun tavoitteet ovat aikuisten asettamia. Koululaisilla on yleensä kovin vähän sanottavaa itseään koskevissa kouluratkaisuissa. Sitoutuminen ja sitä kautta vastuunotto eivät tietenkään silloin ole itsestään selvyys.

- Peruskoululainen ei ole aikuinen. Hänen kykynsä asettaa pitkän tähtäimen tavoitteita ja ponnistella tulevaisuuden hyväksi on rajallinen. Myöskin taito ohjata omaa toimintaa on vasta kehittymässä. Yleensä ajatellaan että täysi-ikäinen voi vastata teoistaan. Tästä seuraa, että kun nykyaikana ei enää opiskella koska kotona ja koulussa määrätään, pitää yhä enemmän houkutella oppilaat kokemaan oppimisen ilo. Ei aina helppoa, mutta nakki on napsahtanut, nykyopelle.

- Ikäpolvimurros on aiheuttanut sen, että työ käsitteenä on saamassa tai saanut uudenlaisen tulkinnan. Työn halutaan nyt antavan sisältöä elämään ja olevan osa yksilön hyvinvointia. Sama tuntuu jo koskevan koulutyötä. Kääntöpuolena meillä on jo ns "paskahommia". Ruotsin tie aukeaa ainakin kolmekymmentä vuotta myöhemmin, tosin.

- Lapsuudessa kuuluu leikkiä, nuoruudessa harjoitella vastuunottoa, itsestä ja muista, aikuisena toivottavasti osaa toimia yhteiskuntaa rakentavalla tavalla. Koulussa oppiminen saa silloin olla leikinomaista tai ainakin kiinnostavaa ja innostavaa. Isommat oppilaat osannevat jo ylittää itselle hankaliakin esteitä, toivottavasti.

- Käsitteet ovat aina vaikeita, kun tulkintoja on monia. Miten käsitetään omassa ajassamme työ, uurastus ja leikki?
Tiedetään, että lapsuuden ahdistavat kokemukset ovat aikuisuudessa hyvinvointiriski. Meillä on paljon kympin oppilaita, tunnollisia ja ahkeria, jotka voivat myöhemmin huonosti.

- Meidän suurena vahvuutena on koulussakin ollut luottamus. Sen varaan voi minusta hyvin rakentaa uutta opetusta ja oppimista, joka yhä enemmän rakentuu oppilaiden kiinnostuksen tai sen herättämisen varaan. (näinhän sanoo uusi opsikin) Ehkäpä syntyy jotain sellaista, mitä muut vain kadehtivat. Omilla vahvuuksillamme on arvoa.

- Aina on väärin yleistää, mutta suuntaviivoja voi vetää.


Omalla urallani parasta on ollut, kun ollaan yhdessä innostuttu niin, että välitunti häiritsee tai kotiin ei haluta mennä. Aina ei voi niin olla, mutta hyvä jos usein.

Voi pojat!

Poikien asia on taas esillä.

Ylellä oli ohjelma poikien ongelmista koulussa. Vanha kamuni Martti Hellström ja Kirsi Ihalainen olivat toimittaja Sari Helinin haastateltavina. Linkki kuunteluun.

Asia ei taaskaan jää tähän. Ja kyllä, pojat saavat selvästi huonompia numeroita (jopa silloin kun osaavat), heitä on erityisopetuksessa  tyttöjä enemmän, koulupudokkaista suurin osa on poikia ja syrjäytyneistä edelleen suurin osa miehiä. Miehet tekevät paljon enemmän rikoksia.  Miehet myös elävät lyhemmän elämän ja ovat onnettomampia...

Silti miehen euro on edelleen naisen euroa suurempi, tiedän, mutta mikä on tässä tärkeää elämän laadun kannalta?

Pojat eivät voi olla vääränlaisia oppijoita tullessaan kouluun. Tiedossa on, että asenteet kouluun ja käsitys itsestä oppijana syntyvät , melko pysyvinä, kahden ensimmäisen vuoden aikana. Koulun toimintakulttuurin ja opetuksen tulee kehittyä pojille sopivammaksi, varsinkin tuohon alkuun.  Väitän, että se tapahtuu aikuisten asennemaailmaa säätämällä. Jospa poikien usein häiritseväksi koettu toiminnallisuus ei olisikaan häiriöksi vaan voimavara oppimiseen? Kurikoulun aika on ohi, otsikoi Marjukka Liiten sattuvasti viimeisimmästä kirjastamme. Asia oli ehkä itseni hiukan kärjistämä, mutta lopulta on kyse tästä. Kun kehittelimme kirjaa varten pedagogisen viihtymisen käsitettä, ajattelimme myös paljon poikia.

Koulu syntyi ammoin kurikulttuuriin, aikaan jolloin kasvattaminen oli tahdon nujertamista maailmassa, missä usein piti totella. Koulujärjestelmä tuki sääty-yhteiskuntaa kasvattamalla nöyräksi. Tällaista oppimista vastustivat silloin pojat ja varmaan tytötkin olisivat viihtyneet huonosti. Heidän strategiansa on usein vain ollut poikia älykkäämpää, sopeutumalla selviää helpommalla. Nyt on meillä ihan toinen aika. Traditioon nojaava koulutusjärjestelmämme elättää ehkä nurkissaan turhan elävänä jo musoitavaakin ainesta.

Ja vielä. Kovin harvoin tämän aiheen ympärillä halutaan puhua epäoikeudenmukaisesta koulun aloituksesta. Kun samanikäiset lapset laitetaan kouluun, niin keskimäärin tytöt ovat kehittyneempiä ja ottavat heti kaulaa poikiin oppimisessa. Heille muodostuu parempi usko omaan suoriutumiseen koulussa. Ei reilua.

Olen kyllä nähnyt että pojat voivat innostua aivan yhtä hyvin oppimaan kuin tytötkin. On nähty että enemmistö pojista kuroo toisen aseteen koulutuksessa tyttöjen etumatkaa kiinni. Mutta sitten on niitä jotka luovuttavat, eivätkä jaksa enää uskoa itseensä, kun ovat olleet yhdeksän vuotta huonoja.

Uusi opetussuunnitelma on rakennettu sille pedagogiselle pohjalle että oppilas on aktiivinen toimija ja opettaja ohjaa oppilaita oppimaan itse. ISO muutos, jos se toteutuu.
Vanhassa opsissa oli muuten ensi kertaa maininta että tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida opetusjärjestelyissä. Sitä en ole enää nähnyt, harmi.

Pojat ovat heittäneet pedagogista haastetta kouluun jo pitkään, kuten kaikki joilla on keskiarvosta poikkeava tapa oppia ja olla. He kertovat että vanhat sukupuoliroolit joutavat romukoppaan, että olisi nähtävä tyttöjen ja poikien erilaisuus yhdessä yksilöiden erilaisuuden kanssa.

Uskon vankasti että jos oppija saadaan osallistumaan ja ottamaan vastuuta oppimisestaan, niin pojat ovat mukana. Koulun tärkein tehtävä on sytyttää into (yhdessä) oppimiseen ja osoittaa jokaisen vahvuus. Mikään muu ei saa olla tärkeämpää.

Tarvitaan koulun toimintakulttuurin päivitystä tähän aikaan ja tulevaan. Innostava haaste :)