Jos nukuttaa koulussa, on väsynyt.

Kesä on Suomessa uudistumisen ja levon aikaa. Tosin aika monelle voi jäädä lomalle niin pitkä lista kivoista tai tekemättömistä asioista, että loma on yhtä suorittamista. Vaikka kyllähän puuhastelemalla voi rentoutua, kunhan homma ei lähde lapasesta.

Opettajilla on lomaa ihan kivasti, vaikka se ei kolmea kuukautta ole ollut enää aikoihin. Parasta aikaa oli minusta aina kesäkuu, jolloin ei tarvinnut suunnata  ajatustakaan työn arkeen. Silloin saatoin uudistua, ainakin vähän.

Asiaakin oli. Kesällä on valoisaa, eikä minua ainakaan nukuta, tosin nuorempana vielä vähemmän, niin paljon kuin talvella. Nukkuminen ja riittävä uni on koulussa ja yleisesti kasvava ongelma. Olen usein ajatellut, että kun opettajat  puhuvat työn olevan raskaampaa kuin ennen ja oppilaiden olevan vaikeampia, niin suuri syy voisi olla liian vähäisessä nukkumisessa, sekä oppilaiden ja opettajien kohdalla.

Kun seuraan ihmisiä ja varsinkin nuorempia ikäpolvia ympärilläni , niin usein nukutaan ihan älyttömän vähän. Nukkumisen määrä on tutkitusti vähentynyt merkittävästi. (linkki uutiseen)  Minulla oli tarkat nukkumaanmenoajat kotona, eikä viikonloppuna juuri siitä joustettu. Harmitti tottakai, varsinkin kun televisio alkoi vallata iltoja kivoilla ohjelmilla. Mutta oli se kyllä viisautta.
Aikuisena olen sitten itsekin sortunut liian vähäiseen nukkumiseen. Illat ovat vain niin kivoja...Tulihan yötöitäkin tehtyä.

Mutta tässä hyvä pätkä taas muistuttamaan unen tärkeydestä, itsellekin :

Mathew Walker unesta, linkki videoon  (kiitos kääntäjälle)

Ehkä voitaisiin ottaa puheeksi talviunen lisäksi kesäuni. Voisiko koulussakin olla päikkäritila? Voitaisiinko koulussa antaa enemmän univalmennusta, ihan kaikille?

Maailmamme täyttyy virikkeistä ja nopeasta ajasta. Hyvinvoinnin kannalta sille pitää löytyä vastapainoa. Uni on sellainen.  Hyvinvointi on oppimisen tärkeimpiä peruskiviä.

Arviointi paremmaksi

Koulukeskustelujen pölypilvi lienee laskeutunut. Juhannuksen jälkeen ei koulu muutamaan viikkoon saa tilaa medioissa, mutta kunhan elokuun alku koittaa, pääsee koulu jälleen puheenaiheeksi. Onhan se paikka, josta kaikilla on kokemusta. Se saa usein tuntemaan, että tietää miten asiat ovat tai miten niiden pitäisi olla.

Arviointi on melkein ikuisuusaihe. Kummaa on, että aiheet ovat aina samoja, mutta ikäänkuin uusina. Näin tuntuu olevan etenkin arvioinnin laita. Tänä keväänä taisi olla Tuomas Kasevan juttu Hesarissa 27.5. ainakin yksi keskeinen keskustelun aloittaja. "Arvotaan seuraava arvosana" oli sunnuntailiitteessä olevan artikkelin otsikko. Nettiartikkeli kertoi arvosana-arpajaisista.  Keskeinen viesti oli, että arvosanat eivät ole kovin vertailukelpoisia ja että opetajilla on erilaisia perusteita antamilleen arvosanoille. Tämän ei pitäisi olla uutinen, vaan tosiasia, jonka pohjalta arviointia on kehitettävä paremmaksi. Kuitenkin somekeskusteluissa oli paljon opettajia jotka tykkäävät lausunnosta: "Kyllä minun mielestäni arviointi on tasapuolista ja luotettavaa". Mutta kun se ei ole mielipidekysymys.

Onhan se ymmärrettävää, että koulu pitää kiinni arvovallastaan ja haluaa arvioinnin olevan kunnossa. Vanhemmat tietenkin mielellään uskovat myös arvosanojen olevan ihan oikeita kaikille. Suurin piirtein näin voi ollakin.

Olisi päästävä eteenpäin arvioinnin ongelmien jatkuvasta uutisoinnista uutena asiana. Äkkiä hakemalla huomaa, että joka vuosi, sopivaan aikaan, aihe on uutisena esillä.

Tutkija: Koulujen arvosanat eivät ole vertailukelpoisia (Helsingin uutiset 15.12.2014) Asiasta voidaan siis puhua myös väliarvioinin aikaan.
"Koulujen arvosanat yhtenäistetään" (HS 13.3. 2015) Melko optimistinen otsikointi.
Jättitutkimus" Tyttöjen arvosanat koulussa selvästi poikia paremmat" (Turun Sanomat 9.8.2016) Koulun alkukin sopii hyvin. Tyttöjen ja poikien erilainen menestys ja arviointi on jatkuvan ihmettelyn ja epäuskon aihe.
"Arvosanat heittävät epäreilusti" (Tiede-lehti 9.4.2015) Hyvä ja selventävä artikkeli peruskoulun arvioinnista.
Matematiikan arvosanat eivät ole vartailukelpoisia (Savon sanomat 14.3.2017) Lukion matematiikan arvosanojen eroista. Ehkä tämä on se kaikkein pyhin arvosana, eikä sekään ole sen paremmin toimiva kuin muissa aineissa tai peruskoulussa.

Asiat eivät ole aina niin kuin haluamme. Usein sitten halutaan niin paljon, että puolustusmekanismimme toimii siten, että uskomme todeksi se mitä haluamme. Näin on harmillisesti arvioinnin laitakin. Minulla(kaan) ei ole reseptiä arvioinnin täydelliseksi tekemiseksi, mutta varmasti paremmin ja luotettavammin toimivan arviointijärjestelmän voi kehittää. Silloin on tärkeää, että kaikki tunnistavat ongelman. Muutoin ei päästä eteenpäin. Oppilaiden arviointi nojaa nyt sadan vuoden takaiseen auktoriteettiuskoon, joka on onneksi kadonnut tai katoamassa. Minusta ei ole opettajilta pois, päin vastoin, jos myöntää arvosanajärjestelmän heikkoudet. Mahdollisesti jo se ajatus voi korjata arviointia hieman toimivammaksi.

Harmillista on, että nyt halutaan painottaa päästötodistuksen arvosanoja yhä enemmän jatko-opintoihin pääsyissä. Tiedämme, että osaa oppilaista arviointi ei kohtele reilusti (pojat esim).
Olen pitkälti sen kannalta että päästykokeet voisivat antaa paremman tuloksen kun haetaan motivoituneita ja eri aloille sopivia opiskelijoita.

Isoin pulma arvioinnissa on siis epätasa-arvoinen kohtelu. Suurissa joukoissa arvointi näyttää toimivan. Useimmat heikompien arvosanojen saajat kokevat varmaan, että heikko numero kuuluu heille. Tämä ei silti riitä. Arviointia pitää kehittää kannustavammaksi ja tasapuolisesti kohtelevaksi.
Tässäkin tavitaan yhteisöllistä pedagogiaa. Opettajayhteisöjen on tarpeen keskustella arvioinnista jatkuvasti, tehdä selkeitä sopimuksia ja yhteisiä kriteereitä. Erittäin tärkeää on sitten sekin, että sekä oppilaat ja heidän kotiväkensä on kunnolla informoitu arvioinnin perusteista.

Pitäisikö paremmin erotella toisistaan palautteen luonteinen arviointi ja se arviointi jossa tuloksia verrataan muiden suorituksiin?
Voisiko arviointia kehittää enemmän näyttöjen suuntaan?

Koti ja koulu, yhdessä vai erikseen?

Aamu alkoi hyvin. Luin Facebookista Matti Rimpelän erinomaisen tiivistelmän siitä, miten kodin ja koulun keskinäinen asemointi on vuosikymmenien aikana muuttunut. Rimpelä vastasi Opetushallituksen pääjohtajalle Olli-Pekka Heinosella haastatteluun Verkkouutiset -lehdessä , jossa hän kuvaili koulujen olevan yhä suuremmissa haasteissa, kun kodeissa ei huolehdita perusasioista. 
Tämä on myytti, joka sitkeästi elää opettajien parissa, ja ilmeisesti harmillisesti myös OPH:n pääjohtajankin puheissa. Muutoksia on varmasti tullut kodin ja koulun yhteistyöhön, mutta minusta suurin muutos on ollut moniarvoisuuden lisääntyminen. Kaikki kodit eivät välttämättä enää tue tai edes hyväksy koulun kasvatustavoitteita. Opettajakunta on saattanut kohdata uuden ammatillisen haasteen, johon opettajia ei ole valmisteltu.

Rimpelä totesi, että vanhempien osaamattomuus/haluttomuus lastensa oikeaan kasvatukseen on ollut läpi historian puheenaiheena. Peruskoulun alkuaikoina huolenaihe tarkoitti sitä, että koulun tehtäväksi katsottiin tukea kotien kasvatusta ja kasvatuksen osaamista. Koulu ja opettajat asemoituivat samaan joukkueeseen vanhempien kanssa, ehkäpä usein myös valmentajiksi tai avustajiksi. Muutos tapahtui 1980-ja 90-lukujen taitteessa. Rimpelä toteaa "Peruskoulu luopui 1990-luvulla kotikasvatuksen tukemisesta ja perhekasvatuksesta. Jätti vanhemmat näissä haasteissa selviytymään yksin tai hakemaan apua sosiaali- ja terveysalveluissa. Perhekasvatuksen poistuminen opetussuunnitelmista tarkoitti, että koulu ei enää opastanut lapsi-vanhemmuuteen." Harmillista. Puheet vanhemmuuden heikosta tilasta olivat 90-luvun mediassa paljon esillä. Varmaan myös opettajien välituntikeskusteluissa.

Rimpelä toivoo, minusta täsmälleen oikein, että perhekasvatuksen ja kotikasvatuksen tukemista pidettäisiin perusopetuksen yhtenä keskeisenä kodin ja koulun yhteistyömuotona. Opettajathan ovat kasvatuksen ammattilaisia, eivät "vain" opettajia. Mikäli opettajat uudestaan katsoisivat tehtäväkseen tukea koteja kasvatuksen osaamisessa, koulussa olisi haastavia ammatillisia tilanteita joidenkin oppilaiden ja kotien kanssa- ei moitittavia vanhempia tai oppilaita. Luulenpa että moni opettaja toimiikin tällä periaatteella, vaikka nykyiset opetussuunitelmat eivät kotikasvatuksen tuen roolia opettajille annakaan.

Rimpelä toteaa: "Huomion keskittäminen osaamisen sijasta vastuuseen ja avuttomuuteen siirtää keskustelun moraalin ja tunteen alueelle."  Sehän ei ole ammatillinen vastaus haasteeseen.

Arvostamani opettaja-innovaattori Lea Tornberg lausui aiheesta : Kodin ja koulun välisessä yhteistyössä ammattilaiset ovat vastuussa ilmapiirin luomisesta. 
Melkein samoja sanoja olemme kirjoissamme käyttäneet.  Kodin ja koulun yhteistyö on koulun yhteisöllisen toimintakulttuurin ydintä. Ovatko kodit samassa vai eri joukkeessa? Jos ovat samassa, niin miten koulusta viestitään ja vahvistetaan tätä näkemystä?  

Yhtenäisen arvomaailman aikaan opettajat olivat luonnollisia auktoriteetteja, myös kasvatusasioissa. He katsoivatkin rooliinsa kuuluvan myös kotiensivistämisen ja auttamisen. Uudenlaisessa moniarvoisessa ja monikulttuurisessa toimintaympäristössä koulun/opettajien on tarpeen rakentaa joukkue tukemaan lasten kasvua, uusin periaattein. Siinä voi olla monenlaisia rooleja ja näkemyksiä, mutta tavoitteena on yhdessä tukea lapsen kasvua ja mahdollisuuksia löytää omat vahvuutensa.