Lupasin palata kuriin ja järjestykseen.
Tänään juuri Martti H. laittoi naamakirjaan hyvän aiheen keskusteltavaksi: Voiko oppilas poistua kesken päivää harrastuksiinsa? Sinänsä aika turhakin kysymys, koska huoltajathan sen päättävät oman lapsensa kohdalta. Koululla kun ei ole valtaa pitää oppilasta koulussa vastoin vanhempien tahtoa, vaikka se joskus unohtuu opettajilta. Jos oppivelvollisuutta laiminlyödään, niin sitä tutkivat toiset tahot. No, koulu on opettajan työpaikka jossa ollaan työantajan ehdoilla, mutta oppilaille kasvunpaikka. Osa keskustelijoista kiihtyi ja epäili koulunpidon menevän ihan sekaisin jos sinne tullaan ja lähdetään miten sattuu. Järjestys se olla pitää. Mistä se kertoo?
Mutta asiaan. Mistä juontuu pyrkimys kuriin ja järjestykseen koulun opetusjärjestelyissä tai sen korostaminen? Hyvänä opettajan pidetään usein vieläkin sellaista, jonka tunnilla on ns. hyvä työrauha. Käsite tarkoittaa minusta usein sitä että on hiljaista...
Sugata Mitra jonka ajatukset antavat paljon mietittävää, sanoo että nykyinen koulutus tai opetus kehittyi britttiläisen imperiumin tarpeesta kouluttaa ihmisiä toimimaan samalla tavalla, kaikkialla.
Ajatusta voi jatkaa. Luostarikoulussa opetus perustui keskiajalla ulkoaopimiseen. Kun kirjoja ei ollut vielä paljon, yksi luki ja muut kuuntelivat. Tämä malli eli meilläkin kouluissa pitkään. Myös teollisen yhteiskuntamme alku tarvitsi osaamista, jossa toisettiin kerran opittuja taitoja.
Opettajakeskeinen Hiljaisuuden pedagogia sai perustelunsa siitä että joku (opettaja) siirsi muuttumatonta tíetoa oppilaisiin yhtäaikaisesti.
Koulutuksen jälkeen oletettiin että kaikki opiskelijat tietävät samat asiat. Osaaminen mitattiin niin, että lähimmäksi ennakolta asetettua ihannevastausta pääsevä oli osaavin.
Tälläisessa oppimistilanteessa vuorovaikutus on pelkästään häiritsevää. Ei tarvita oppijoiden esittämiä kysymyksiä saati keskustelevia ryhmiä.
Kaikille lienee selvää, että koulutusjärjestelmämme tavoite ei ole enää ulkoaoppimisen hyvä hallinta tai se, että oppijat omaksuvat asiat ilman aktiivista osallisuutta tíedon arviointiin? Yhä enemmän jatko-opinnoissa ja työelämässä tarvitaan kykyä liittyä tutkiviin ryhmiin, kykyä tuottaa uusia ajatuksia ja yhdistellä tietoa uusin näkökulmin. Täytyy osata kysyä, arvioida ja keskustella.
Miksi sitten hiljaa oleminen (onko se vielä yhtä kuin hyvä kuri?) on edelleen tärkeää? Kuka sitä tarvitsee?
5 kommenttia:
Jännä teema. Otan koppia parista pikkuseikasta
(1) Hiljaisuus oli tyypillistä 1900-luvun aliun koulussa. Siellä se todellakin iliittyi kuriin ja järjestykseen. Sillä on pitkät juuret, ja ne ulottuvat todellakin luostarkouluun saakka. Varmaankin kirjojen puuteesta johtuen mutta vielä enemmän sksi, että ihanteena oli hallita perisynnin turmelema liha. Mutta hiiljaisuuden juuret ovat vielä kauempana, itämaiisissa luostareissa ja suljetuissa yhteisöissä. Luulen, että ensimmäinen joka vaati täyttä hiljaisuutta oppilailta oli Pythagras. Hänen koulussaan oppilaan piti kuunnella hiljaa opettajan aforisemja useita vuosia, ennenkuin sai kysyä.
Mutta kumma kyllä hiljaisuutta halusi myös moni reformipedagogi, mm. Maria Montessori ja Peter Petersen. Heillä hiljaisuus mahdollisti keskittymisen, rauhan tehdä työtä. Hijaisuuden vaatimus koski myös
(2) Sugata Mitra täytyy tässä kohdassa sijoittaa brittiläisen koulun kehitykseen. Suomeen sieltä ei ole juuri tullut muuta kuin vuoro-opetuskoulu 1800-luvulla. Suomalaisen koulun mallit tulevat ennen nuuta Saksasta.
(3) Usein väitetään, että koulumme traditiot liittyvät teollistumiseen. Itse oletan, että sidos on vahvempi maatalouteen. En ole löytänyt suomalaisen koulun opetussuunniitelmista juurikaan viittauksia teollisuudessa tarvittaviin taitoihin. Vielä 1900-luvun alun radikaalit työkasvatuskoulutkin olivat pitkälti käsityöammatteihin kouluttavia. Puhtaat teollistumiseen liittyvät kokeilut taidettiin tehdä lähinnä nuoressa Neuvostoliitossa., jossa totetettub 1920-luvulla "koulun kuolema"-nimellä tunnettu Krupskajan kokeilu. Siinä opetus siirrettiin kollektiiveihin ja teollisuuslaitoksiin.
(3) Itse kysymys harjoituksiin lähtemisestä on hankala. Olet täysin oikeassa: isä voi hakea poikansa koulusta. Mutta itse en ole vielä löytänyt ratkaisua, millä viranomaisella on oikeus lyhentää oppilaan koulupäivää säännöllisesti esim. koko lukuvuoden ajan.
Martti
Taas hyviä ajatuksia sinulta Rauno. Ajatella, jos se mainitsemasi hiljaisuuden tai totutun kaltainen koulunkäynti (vai onko sellaista yleistystä?) ei ainakaan lapselle ja nuorelle niitä "vautsi vau" kokemuksia, tunnetta onnistumisesta, osaamisesta ja yhteen kuulumisesta. Niin, mitä jos se kesken päivää oleva harrastus sen tuo? Voiko silloin poistua saamaan sen innostusannostuksen? Se annostus voi kantaa myös koulussa, siellä viihtymisessä ja oppimisessa. Kunhan ajattelin...
Hyviä ajatuksia hiljaisuudesta ja sen tarpeettomuudesta. Tämän päivän tarpeita ei opi menneisyyden ideoilla. Yliopistolla saa tehdä hartiavoimin töitä saadakseen opiskelijat keskustelemaan, niin tehokkaasti on peruskoulutus heidät passivoinut.
Tulkaa lukemaan lisää
http://peruskoulupesula.blogspot.fi/2013/09/yhdeksan-vuotta-ja-vihana.html
Kiitos kommenteista. Tuli vähän otettua aiheeksi kaksi löyhästi toisiinsa liittyvää asiaa. Tuo kysymys opiskelijan mahdollisuudesta säädellä omaa virekympäristöään kyllä silti liittyy koulun perinteiseen kuri, järjestys ja hiljaisuus- pedagogiaan. (vai onko väärä yleistys?)
Pitkän opettajanurani perusteella olen havainnut että keskimäärin opettaja käyttää malko paljon aikaa hiljaisuuden aikaansaamiseen ja sen tilan pysymiseen. Se ei minusta ole enää oppimisen ideaali, nykyisen oppimiskäsityksen ja koulutuksen tehtävän kannalta. Toimintakulttuurin muutosta vaikeuttaa usein paitsi opettajan pyrkimys toimia oppimistilanteen keskipisteenä, niin myös yhteistoiminnalliseen oppimiseen sopimattomat koulutilat - ja tradition paino.
Martille:
1. Vaikeneminen kultaa...Onhan toki hiljaisuudessa mieltä, varsinkin kun on yksin.
2. Kyllä. Europpalainen koulutusperinne on varmaan myös olemassa.
3. Kuri ja hiljaisuus juontavat varmaan myös sääty-yhteiskunnasta?
Toinen 3. Siinä pulmassa on luotettu hyvään yhteistyöhön ja aiemmin koulun auktoriteettiin, jota ei samalla tavalla ole eikä varmaan tarvitse olla kuin ennen. Onko se oikeasti ongelma? Varmaan harvoin.
Ihan eilen tuli äkisti mieleen kun kävelin koiran kanssa metsässä, että koulu on saanut mallinsa kirkosta ja saarnan pitämisestä ja sen kuuntelusta. Miten paljon perinteinen oppitunti voikaan muistuttakaa saarnaamista ?! Samoin kuin luennot. Mallilla on siis tosi pitkät perinteet.
Lähetä kommentti