Tieteen ja käytännön keskustelu ei ole aina helppoa. Silloin, kun tiede antaa ratkaisun vaikka parempaan siltarakenteeseen, niin varmaan tulos hyväksytään. Mutta kun kyse on abstrakteista asioista, joihin vielä liittyy vahvoja uskomuksia tai perinteitä, niin asia onkin toisin.
Hyvä esimerkki tästä on oikea opiskelu tai oppimistekniikka, joka ei vain tunnu etenevän yleiseen käytäntöön. Samat tulokset ovat esillä uusina kerta toisensa jälkkeen. Hesari uutisoi 261.2018: Perinteinen pänttääminen on tehotonta, eikä lahjakkuuteen kannata luottaa (linkki)
Oli melkein turhauttavaa, että toimittaja muotoili: "Helsingin yliopiston kasvatuspsykologian professori Kirsti Lonka pudottaa pommin: perinteinen pänttääminen on itse asiassa melkoisen tehotonta, jopa hyödytöntä." No, mikään iso uutispommi ei ole kyseessä, jos on seurannut kasvatustieteen tai psykologian alan tutkimuksia. Sen sijaa uutispommina pitäisi ottaa tämä Lonkan lausuma:
”Suurin osa opiskelijoista opiskelee tosi tehottomasti. Kirjojen äärellä pitkästytään kuoliaaksi sen sijaan, että etsittäisiin ja löydettäisiin tekstistä henkilökohtaisia merkityksiä.”
Mutta tästä ei nouse kohua, veikkaan. Onko niin, että asiaa pidetään jotenkin itsestään selvänä, asiaan kuuluvana. Opiskelijasukupolvet toisensa jälkeen pänttäävät ja ne jotka jaksavat päntätä kellon ympäri saavat palkinnon? Enpä usko enää tuohon. Nykyisessä asiantuntijuuteen nojaavassa yhteiskunnassa on koululla kaksi haastetta: Miten oppia löytämään ja jakamaan oleellista ja oikeaa tietoa? Ja siihen liittyen: Miten arvoida ja omaksua tämä tieto tehokkaasti?
Artikkelissa oli hyvä vinkkilista siitä, miten oppimista (tässä tapauksessa ehkä omaksumista) voi parantaa. (Pidin varsinkin siitä vinkistä, että kavereiden kanssa keskustelu syventää oppimista.) Oppimista tapahtuu tietenkin monissa tilanteissa ja lukeminen on vain yksi tapa, ei ehkä edes tehokkain. Tässä artikkelissa kumminkin käsiteltiin luku-urakoita, etupäässä. Kysyä tosiaan sopii, että miksi nämä hyväksi todetut oppimisen tehostamismenetelmät eivät ole kaikkien käytössä, pienestä pitäen?
No, ei ole opetettu. Onko vieläkin niin kuin omana koulu- ja opiskeluaikana, että itse saa ottaa selville pääsosan siitä, miten opiskellaan kiinnostavasti ja tehokkaasti? Taidettiin Martin kanssa kehitellä aikoinaan monta hyvää kikkaa, vaikka esim. käsitekartta-sanaa ei ehkä ollut edes keksitty.
Jos ei ole opetettu, niin kenen tehtävä se olisi? Aivan oikein, kodin ja koulun. Jos kotona ei aina tunneta tehokkaiden oppimismenetelmien kikkoja, niin koulussa opettajien pitää kyllä ne tietää- ja opettaa oppilailleen ihan ensimmäiseksi. Nyt taitaa kuitenkin olla niin, että opettajilla on omia yksilöllisiä käsityksiä ja menetelmiä, joita he ehkä opettavat. Oppijan kannalta olisi tietenkin parasta, että hän saa yhtenäisen työkalupakin oppimisensa tehostamiseen. Tarvitaan koulutusta, keskustelua ja yhteisiä sopimuksia. Jossain varmasti jo niin tehdäänkin. Mielekkäät opiskelumenetelmät nostaisivat myös opiskelijoiden padagogista viihtyvyyttä ja kaikilla olisi mukavampaa.
Tästäkin uutisesta nousi jonkinlaista someraivoa, ainakin joidenkin opettajien toimesta. Aika usein kommentointi alkoi: "Minun mielestäni perinteistä opiskelua ei voi hylätä" tai "En ole samaa mieltä". Auts! Noin ei pitäisi voida arvioida tieteellistä tutkimusta. Pitäisi löytää toisenlaisia tutkimustuloksia tai argumentoida jotenkin muuten kuin mielipiteellä. Opettajat kuuluvat juuri siihen korkeasti koulutettujen ja itsenäisessä asemassa olevien asiantuntijoiden joukkoon, joihin vahvistusharha iskee nopeasti ja salaa. Mutta, rehellisyyden nimissä; oli monta artikkelista innostunuttakin.
Mutta ymmärrän, jos on halua jarrutella. On yhä vaikeampaa tietää miten pitäisi opettaa ja oppia - ja melkein vielä vaikeampaa alkaa olla tietää mitä on tärkeää oppia. On siinä pohtimista!
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti