Joululomalla opetus on peruskoulussa keskeytynyt. Väliarviointi on annettu, usein puhutaan kai edelleen joulutodistuksista. Kun sen sai omalla työmaalla aikoinaan antaa joustavasti, annoin välitodistukset tammikuussa, jokaiselle käteen kehityskeskustelun kera. Tavoitteet kevätlukukauteen asettuivat mukavasti kun työ oli alkanut. Olihan se minulle opettajanakin mukava aikataulu, kun ei tarvinnut joulun alla manailla arvioinnin mahdotonta haastetta. Paljon vaikutti käytäntööni sekin, että kaikilla voisi olla hyvä mieli jouluun lähdettäessä. Arviointi kun on väistämättä toisille palkitsevaa ja toisille masentavaa.
Opetushallitus on ollut huolissaan arvioinnin yhdenvertaisuudesta (linkki) ja opetuksen tasa-arvoisuuden edistämisestä. Molemmat ovat nimittäin osoittaneet tutkimuksissa heikentymisen merkkejä. Helmikuussa OPH julkistaa uudet ohjeet arviointiin. Se sisältänee muun muassa sen, että numeroarviointi alkaa tulevaisuudessa neljänneltä luokalta pakollisena.
Arviointi on ollut omalla työuralla itselleni hankala asia. Miten motivoida heitä, jotka saavat jatkuvasti heikkoja arvosanoja tai muuten huomaavat olevansa heikosti oppivien joukossa? Kun sitä roolia on harjoitellut peruskoulussa yhdeksän vuotta, on useimmilla oppimishalut vähissä. Kukapa haluaisi tehdä vapaaehtoisesti sitä, missä on huono? Usein on niin, että heikot arvosanat kasautuvat samoille oppilaille, niin kuin ne parhaat arvosanatkin. Jos arvioinnin tehtävä on auttaa tunnistamaan omia vahvuuksia ja kannustamaan oppimaan, niin numeroarviointi on melko huono väline. Jos arvioinnin avulla erotellaan jatko-opintoihin, niin sitten numerot ovat toimivia, vaikka eivät ehkä kerro lahjakkuudesta kaikkea.
Voi tietysti sanoa, että elämä ei ole tasa-arvoista. Jotkut saavat geeniperimässään lahjakkuuden moniin asioihin, jotkut eivät. Toisilla on onni syntyä materiaaliseen yltäkylläisyyteen, jolloin harrastukset ja itseilmaisu ei ole rahanpuutteesta kiinni. Perusopetuksen tehtävä on tasoittaa eri lähtökohdista kouluun tulevien opintietä. On koko yhteiskunnan etu, että lahjakkuudet saadaan käyttöön. Yksilön kannalta on myös elämänlaatua parantavaa, jos voi toteuttaa itseään käyttämällä omia vahvuuksiaan.
Arvioinnin pitäisi olla mahdollisimman monipuolista ja yksilön vahvuuksiin tukeutuvaa. Koulussa arviointi ei vaan kata kaikkea inhimillistä osaamista. On harmi, jos kasvava kokee, että ei ole missään hyvä. Numeroarvioinnin rinnalla tarvitaan monipuolista opinto-ohjausta ja siihen liittyvää jatkuvaa arviointia. Jos oppija saa pelkästään heikkoja numeroita todistuksiin, on erittäin tärkeää itsetunnon terveen kehityksen kannalta, että muun arvioinnin avulla saadaan jokaiselle osoitettua vahvuusalueita.
Voi olla että tarkemmilla ohjeilla saadaan aikaan numeroarvioinnin yhdenmukaisempaa toteutumista. Käynnissä olevaa koulujen eriarvoistumista on kuitenkin vaikea pysäyttää, koska sen syntyyn vaikuttavat yhteiskunnassa käynnissä olevat monet liikkeet.
perjantai 27. joulukuuta 2019
maanantai 16. joulukuuta 2019
Muuttuva oppimisympäristö, ihan mahtava juttu!
Koulun tehtävä on siirtää kulttuuriperimää seuraaville sukupolville.
Tieto on ollut aiemmin melko pysyvää.
Opetus on perustunut auktoriteetteihin.
Nämä historiasta kumpuavat piirteet ovat aiheuttaneet sen, että koulu tukeutuu myös opetuksessaan perinteisiin, usein ilman eri sopimusta. Nuorikin opettaja kokeen yhteisöpainetta ja haluaa olla samanlainen kuin muut työyhteisössä. Muistan ihan hyvin kuinka ensimmäiset vuoteni opettajana kului siinä, että yritin olla kuten muutkin.
Tällä perustelen siis sitä, että väitän koulun olevan konservatiivinen ja uusiin tehtäviin tai opetusmenetelmiin suhtaudutaan helposti epäluuloisesti. Siinä on hyviäkin puolia, tietysti. Lisäksi koulutusmaailma on omassa kuplassaan kuten yleensä asiantuntija-aloilla tapahtuu. Vahvistusvirhe torjuu helposti etenkin "ulkopuolelta" tulevia virikkeitä. Opettaja on meillä itsenäinen ja korkeasti koulutettu, eli usein oikeassa.
Meillä on kauan ollut ihanteena "työrauha" joka tarkoittaa, että luokassa on hiljaista. Hiljaisuutta valvoo opettaja. Koulut on rakennettu käytäväkouluiksi, jossa jokaisella opettajalla on oma työtilansa ja käytävät ovat hiljaisia oppituntien aikana. Nyt opetussuunnitelmat ja muuttunut työelämä vaativat oppilaiden olevan aktiivisia ja vuorovaikutuksessa. Opettajiakin kannustetaan yhteistyöhön. Hiljaisuuden pedagogiaan suunnitellut tilat eivät oikein sovi uuteen oppimismalliin. Siksi arkkitehdit tarjoavat uusia ratkaisuja. Toki voi uudenlainen koulu tuoda säästöjäkin, koska hukkatilat vähenevät. Käytäviä esim, ei tarvita.
Kuvat: Sipoonlahden koulun laajennus, hankesuunnitelma
Opettajan pedagogisiin valintoihin vaikuttaa ainakin kolme asiaa:
- Opettajan oma käsitys hyvästä opetuksesta ja hänen mahdollisuutensa toteuttaa sitä
- Koulun toimintakulttuuri
- Vallitsevat olosuhteet eli koulun arkkitehtuuri, luokan koko, oppilasaines jne.
Seiniä on vaikea muuttaa ja ne määrittelevät paljon, vaikka sitä ei aina arjessa huomaisikaan. Nykyisessä koulusuunnittelussa on tullut yhä tärkeämmäksi pedagoginen suunnittelu, mietitään millaista toimintaa halutaan ja miten se parhaiten piirretään rakennuspiirustuksiin. Poissa ovat ajat jolloin samoilla piirrustuksilla tehtiin monta koulua. Niiden ei tarvinnut poiketa toisistaan, koska pedagogia oli samaa kaikkialla.
Jos halutaan lisätä vuorovaikutusta, opettajien ja oppilaiden keskinäistä ja välistä, niin yksi suljettu tila ei välttämättä ole paras mahdollinen. Tarvitaan työtiloja oppilaiden pienryhmien työskentelylle. Perinteinen luokka muodostuu helposti häiritsevän äänekkääksi jos kaikki keskustelevat. Nehän on suunniteltu siihen, että pääsääntöisesti yksi puhuu kerrallaan.
Sitten on iso mutta. Jos oppimisympäristö muuttuu radikaalisti, eivät entiset opetusjärjestelyt ole enää parhaiten toimivia. Opettajilla pitäisi olla osaamista yhteisön ja ryhmien ohjaamiseen, itseohjautuvan työskentelyn opettamiseen, yhteistyötaitojen harjoittamiseen ja ylipätään aktiivisen oppimisprosessin suunnitteluun. Sitten pitäisi osata näyttää yhteistoiminan mallia opettajien keskinäisellä yhteistoiminnalla. Ei ole lainkaan selvää, että kokeneellakaan opettajalla olisi nämä taidot hallussa. Innostava lisäkoulutus voi olla hyvin tarpeen. Yhdessä toimien opettajat voivat kehittää toimivia käytäntöjä ja jakaa niitä muille. Kaikkiaan haaste on joustavissa tiloissa yhteistoimintaan perustuvan toimintakulttuurin luomisessa. Johtaminen on siinä avainasemassa. Haaste on kiinnostava ja luulen että pienetkin onnistumiset palkitsevat. Onhan yhdessä paljon mukavampaa tehdä töitä kuin yksin. Oppilaat ovat kyllä valmiit muutoksiin.
perjantai 6. joulukuuta 2019
Viihtyminen lisää hyvinvointia ja auttaa oppimaan
Itsenäisyyspäivänä sopii miettiä yhteisöllisyyttä, sitoutumista ja viihtymistä. Viihtymistä pidetään usein jotenkin halpana, mutta sehän on tila jossa ihmisellä on turvallinen olo ja jossa luovuus pääsee hyvin esille.
Voi olla, että viihtymistä pidetään välillä toisarvoisena koulussa, ja muutenkin työelämässä. Perinteisten töiden muututtua ja luovuuden kysynnän myötä on alettu ymmärtämään, millä ehdoilla ihmisen luovuus ja samalla kyky oppia, tulevat parhaiten esille. Aika monissa pitkäaikaissa tutkimuksissa (kuten PISA), on havaittavissa 2000-luvulla jatkuneena ilmiönä koulun merkityksellisyyden ja motivaation väheneminen. Kouluun ja omaan oppimiseen eivät kaikki enää kiinnity vahvasti. Tuskinpa sitten viihdytäänkään.
Nostan esiin omasta mielestäni tärkeitä havaintoja viihtymisestä.
Viime vuonna julkaistussa väitöskirjassaa Seija Manninen toteaa:
Vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä ja siihen liittyviä oppilaiden taitoja voidaan kehittää.
Ketju-lehdessä 2018/4 käsitellään myös väitöskirjaa: Tutkimuksen merkittävimpänä tuloksena voidaan pitää opiskelijan sosioemotionaalisen kompetenssin erittäin vahvaa yhteyttä sekä kouluviihtyvyyteen että kouluun kiinnittymiseen. Niillä opiskelijoilla, joilla oli korkein sosioemotionaalinen kompetenssi, kouluviihtyvyys vain lisääntyi entisestään toiselle asteelle siirryttäessä, kun taas keskinkertaisen tai alhaisen sosioemotionaalisen kompetenssin omaavilla nuorilla kouluviihtyvyys laski toisella asteella. Näyttääkin siltä, että vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä. Näin ollen kouluviihtyvyyttä voidaan edistää kehittämällä oppilaiden sosioemotionaalista kompetenssia. Lasten tunne- ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen tulisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen alaluokilla, sillä kouluviihtyvyyden taso oli 8. luokalla ja toisella asteella kehittynyt jo varsin pysyväksi kokemukseksi.Hyvin menestyvät viihtyvät parhaiten. Voidaanko sosiaalista ja emotionaalista kompetenssia kasvattamalla nostaa myös koulumenestystä? Uskon niin.
Äskettäin julkaistiin tuloksia laajasta ISCY tutkimuksesta, jonka Suomen osuutta hoidetaan Turun yliopistosta. Suomea koskevasta osiosta oli artikkeli Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä 5-6/19.
Koulussa viihtymisellä on siis merkitystä. Hiukan harmillisesti tutkimuksessa todettiin kotitaustan olevan merkittävin tekijä kouluun sitoutumisen suhteen. Näin varmaan on, mutta kyllähän koulussa voidaan vaikuttaa asiaan- ja pitää vaikuttaa. Ei voida hyväksyä koululaisten lähtökohtien vaikuttavan oppimispolkuun ja ammatinvalintoihin, siksi meillä on peruskoulu.
Tähän liittynee myös uutinen (linkki) ruotsinkielisten (ja pienten yleensäkin) lukioiden menestymisestä lukiovertailussa, silloin kun vertaillaan arvosanoja lukioon tullessa ja sieltä valmistuttaessa. Selvää on, että pienessä lukiossa yhteisöllisyys voi paremmin ja sehän tuo viihtyvyyttä ja turvallisuutta sosiaaliseen kenttään. Tässä tulee taas mieleen koulujen koon kasvu ja huoli lisääntyvistä ongelmista....
Koulussa pitää voida ja osata vaikuttaa sosiaaliseen JA pedagogiseen viihtymiseen. Se tarkoittaa opetuksen järjestelyjä laajasti ja koulun työyhteisön yhteistä sitoutumista. Yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa suunnitelmallisesti luokan/ryhmän ja koulun tasolla. Siitä olemme jo oman sanamme kirjoittaneetkin, joten laitan tähän vain linkin: Ryhmässä oppii paremmin kuin yksin (HS 29.8.2014)
Voi olla, että viihtymistä pidetään välillä toisarvoisena koulussa, ja muutenkin työelämässä. Perinteisten töiden muututtua ja luovuuden kysynnän myötä on alettu ymmärtämään, millä ehdoilla ihmisen luovuus ja samalla kyky oppia, tulevat parhaiten esille. Aika monissa pitkäaikaissa tutkimuksissa (kuten PISA), on havaittavissa 2000-luvulla jatkuneena ilmiönä koulun merkityksellisyyden ja motivaation väheneminen. Kouluun ja omaan oppimiseen eivät kaikki enää kiinnity vahvasti. Tuskinpa sitten viihdytäänkään.
Nostan esiin omasta mielestäni tärkeitä havaintoja viihtymisestä.
Viime vuonna julkaistussa väitöskirjassaa Seija Manninen toteaa:
Vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä ja siihen liittyviä oppilaiden taitoja voidaan kehittää.
Ketju-lehdessä 2018/4 käsitellään myös väitöskirjaa: Tutkimuksen merkittävimpänä tuloksena voidaan pitää opiskelijan sosioemotionaalisen kompetenssin erittäin vahvaa yhteyttä sekä kouluviihtyvyyteen että kouluun kiinnittymiseen. Niillä opiskelijoilla, joilla oli korkein sosioemotionaalinen kompetenssi, kouluviihtyvyys vain lisääntyi entisestään toiselle asteelle siirryttäessä, kun taas keskinkertaisen tai alhaisen sosioemotionaalisen kompetenssin omaavilla nuorilla kouluviihtyvyys laski toisella asteella. Näyttääkin siltä, että vahva sosioemotionaalinen kompetenssi selittää erittäin merkitsevästi kouluviihtyvyyttä. Näin ollen kouluviihtyvyyttä voidaan edistää kehittämällä oppilaiden sosioemotionaalista kompetenssia. Lasten tunne- ja vuorovaikutustaitojen vahvistaminen tulisi aloittaa jo varhaiskasvatuksessa ja perusopetuksen alaluokilla, sillä kouluviihtyvyyden taso oli 8. luokalla ja toisella asteella kehittynyt jo varsin pysyväksi kokemukseksi.Hyvin menestyvät viihtyvät parhaiten. Voidaanko sosiaalista ja emotionaalista kompetenssia kasvattamalla nostaa myös koulumenestystä? Uskon niin.
Äskettäin julkaistiin tuloksia laajasta ISCY tutkimuksesta, jonka Suomen osuutta hoidetaan Turun yliopistosta. Suomea koskevasta osiosta oli artikkeli Yhteiskuntapolitiikka -lehdessä 5-6/19.
Suomen koululaiset sijoittuvat kouluviihtyvyyskyselyissä heikosti verrattuna muihin Pohjoismaihin. Heikko koulussa viihtyminen sijoittaa oppilaan herkästi kouluun hiekosti kiinnittyvään kolmannekseen. Tässä joukossa on suuri mahdollisuus joutua syrjäytymiskierteeseen. Hesari (29.11.) kertoi tutkimuksesta:
Kouluviihtyvyys vaikuttavaa vahvasti koulusitoutumiseen. Kouluun sitoutumisella puolestaan on tutkimusten mukaan positiivinen yhteys koulumenestykseen. Koulussa viihtymisellä on siis merkitystä. Hiukan harmillisesti tutkimuksessa todettiin kotitaustan olevan merkittävin tekijä kouluun sitoutumisen suhteen. Näin varmaan on, mutta kyllähän koulussa voidaan vaikuttaa asiaan- ja pitää vaikuttaa. Ei voida hyväksyä koululaisten lähtökohtien vaikuttavan oppimispolkuun ja ammatinvalintoihin, siksi meillä on peruskoulu.
Tähän liittynee myös uutinen (linkki) ruotsinkielisten (ja pienten yleensäkin) lukioiden menestymisestä lukiovertailussa, silloin kun vertaillaan arvosanoja lukioon tullessa ja sieltä valmistuttaessa. Selvää on, että pienessä lukiossa yhteisöllisyys voi paremmin ja sehän tuo viihtyvyyttä ja turvallisuutta sosiaaliseen kenttään. Tässä tulee taas mieleen koulujen koon kasvu ja huoli lisääntyvistä ongelmista....
Kuvakaappaus: Yle uutiset
Koulussa pitää voida ja osata vaikuttaa sosiaaliseen JA pedagogiseen viihtymiseen. Se tarkoittaa opetuksen järjestelyjä laajasti ja koulun työyhteisön yhteistä sitoutumista. Yhteisöllisyyttä voidaan rakentaa suunnitelmallisesti luokan/ryhmän ja koulun tasolla. Siitä olemme jo oman sanamme kirjoittaneetkin, joten laitan tähän vain linkin: Ryhmässä oppii paremmin kuin yksin (HS 29.8.2014)
tiistai 3. joulukuuta 2019
PISA 2018, trendit jatkuvat
Tänään oli viimeisimmän PISA-mittausten julkistamispäivä. Mediassa tämä jäi tietenkin pääministerin vaihdoksen varjoon, mutta kyllä PISA varmasti puhuttaa taas. Enpä ole lukenut tässä vaiheessa kuin uutisten tiivistelmiä, mutta jos niitä lukee muutamia, saa varmaan kuvan tarkastelun kohteista.
Mitä PISA kertoo? Jarkko Hautamäki, joka on ollut pitkään Suomen koordinaattori Pisa-asioissa, muistuttaa usein, että Pisa ei yksin kerro riittävästi koulutuspolitiikan onnistumisesta. Testiin vaikuttavat esimerkiksi kulttuuriset erot, joista merkittävä on vaikka se, miten oppilaat saadaan vastaamaan parhaansa mukaan testissä, joka ei vaikuta arviointiin.( LINKKI) Suomen kaltaisissa maissa näyttää käyvän niin, että oppilaat (pojat) eivät enää näe vastaamiseen niin paljon vaivaa kuin aiemmin. Tästä saattaa johtua osaamisen tason näkyvä lasku. Todellista osaamista onkin vaikeampi mitata.
Mutta kyllähän PISA jotain kertoo. Muutama trendi näkyy jatkuvan ja osan niistä liitän koulujen yhteisöllisyyden riittämättömyyteen, ja onhan yhteiskunnallinen kehitys lähtenyt eriytymään muutenkin.
Tyttöjen ja poikien osaamisen erot ovat Suomessa edelleen OECD maiden suurimmat. Harmittaa, jos tämän ongelman ratkaisuyritykset juuttuvat siihen näennäissamanarvoiseen keskusteluun, että sukupuolia ei saa erotella. Etenkin heikoimpien osaajien joukossa on yhä enemmän poikia, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. Näin nimittäin näyttää käyvän, koska Suomessa on kasvava joukko nuoria miehiä, jotka eivät saa jatkokoulutuspaikkaa, eivätkä sijoutu työelämään. On havaittavissa, että nämä nuoret miehet eivät ehkä perusta perhettäkään. Yhteiskuntaa huonosti kiinnittyvät nuoret miehet ovat historiassa ja nytkin aina olleet potentiaalinen uhka.
Teemana oli nyt lukutaito, vaikka en ymmärrä miksi ei medialukutaito? Suomalaiset ovat edelleen kärkijoukossa, vaikka voihan asian otsikoida lukuinnon romahduksena, näköjään. Harmittaa, jos ei ymmärretä, että lukeminen voi myös siirtyä toisiin alustoihin.
Koulujen välistä eriytymistä esiintyy pääkaupunkiseudulla: Suomessa alkaa näkyä sama kehitys kuin kaikissa maailman suurissa kaupunkikeskuksissa. Sosioekonominen aluejako on uusi sääty-yhteiskunta. Tähän koulu ei voi yksin vaikuttaa, vaan tarvitaan yhdyskuntasuunnitteluun tiukkaa otetta.
Sosioekonominen tausta on alkanut vaikuttamaan tuloksiin yhä vahvemmin, siten että huonommasta sosioekonomisesta taustasta on yhä enemmän haittaa. Korkean sosioekonomisen taustan omaavat oppilaat ovat säilyttäneet tasonsa, mutta heikomman taustan omaavat saavat yhä heikompia tuloksia. Toivottavasti iso osa erosta johtuu juuri huonosta motivaatiosta, sitä voidaan kuitenkin parantaa.
Valtavan hyvä asia on, että suomalaiset koululaiset ovat tyytyväisiä elämäänsä, JA osaavia. Näin ei yleisesti ole muissa vertailumaissa, harmi kyllä. Tästä voi päätellä, että suomalaisen koulun hyvät tulokset syntyvät niin, että lapsilla ja nuorilla on koulun lisäksi muutakin elämää, tai mikä parempi, koulu on osa elämää. PISA-tulosten kärjessä on paljon maita, joissa koululaisten elämä ei ole meidän kasvatusihanteidemme mukaisia.
Onkin hyvin tärkeää, että pidämme oman linjamme. Kasvatusorinetaatiota pitää vain lisätä, sisältöjen pänttääminen ei vapauta luovuutta.
Varmaan meillä on monin paikoin vielä yhteisöllisyyttä kouluissa, johon kuuluu, että koulussa oppilaat saavat osallistua koulun kulttuuriin kehittämiseen. Kouluyhteisön rakentaminen kaikille viihtyisäksi näyttää olevan oppimisen uusvanha Sampo. Siitä ensi kerralla.
Mitä PISA kertoo? Jarkko Hautamäki, joka on ollut pitkään Suomen koordinaattori Pisa-asioissa, muistuttaa usein, että Pisa ei yksin kerro riittävästi koulutuspolitiikan onnistumisesta. Testiin vaikuttavat esimerkiksi kulttuuriset erot, joista merkittävä on vaikka se, miten oppilaat saadaan vastaamaan parhaansa mukaan testissä, joka ei vaikuta arviointiin.( LINKKI) Suomen kaltaisissa maissa näyttää käyvän niin, että oppilaat (pojat) eivät enää näe vastaamiseen niin paljon vaivaa kuin aiemmin. Tästä saattaa johtua osaamisen tason näkyvä lasku. Todellista osaamista onkin vaikeampi mitata.
Mutta kyllähän PISA jotain kertoo. Muutama trendi näkyy jatkuvan ja osan niistä liitän koulujen yhteisöllisyyden riittämättömyyteen, ja onhan yhteiskunnallinen kehitys lähtenyt eriytymään muutenkin.
Tyttöjen ja poikien osaamisen erot ovat Suomessa edelleen OECD maiden suurimmat. Harmittaa, jos tämän ongelman ratkaisuyritykset juuttuvat siihen näennäissamanarvoiseen keskusteluun, että sukupuolia ei saa erotella. Etenkin heikoimpien osaajien joukossa on yhä enemmän poikia, jotka ovat vaarassa syrjäytyä. Näin nimittäin näyttää käyvän, koska Suomessa on kasvava joukko nuoria miehiä, jotka eivät saa jatkokoulutuspaikkaa, eivätkä sijoutu työelämään. On havaittavissa, että nämä nuoret miehet eivät ehkä perusta perhettäkään. Yhteiskuntaa huonosti kiinnittyvät nuoret miehet ovat historiassa ja nytkin aina olleet potentiaalinen uhka.
Teemana oli nyt lukutaito, vaikka en ymmärrä miksi ei medialukutaito? Suomalaiset ovat edelleen kärkijoukossa, vaikka voihan asian otsikoida lukuinnon romahduksena, näköjään. Harmittaa, jos ei ymmärretä, että lukeminen voi myös siirtyä toisiin alustoihin.
Koulujen välistä eriytymistä esiintyy pääkaupunkiseudulla: Suomessa alkaa näkyä sama kehitys kuin kaikissa maailman suurissa kaupunkikeskuksissa. Sosioekonominen aluejako on uusi sääty-yhteiskunta. Tähän koulu ei voi yksin vaikuttaa, vaan tarvitaan yhdyskuntasuunnitteluun tiukkaa otetta.
Sosioekonominen tausta on alkanut vaikuttamaan tuloksiin yhä vahvemmin, siten että huonommasta sosioekonomisesta taustasta on yhä enemmän haittaa. Korkean sosioekonomisen taustan omaavat oppilaat ovat säilyttäneet tasonsa, mutta heikomman taustan omaavat saavat yhä heikompia tuloksia. Toivottavasti iso osa erosta johtuu juuri huonosta motivaatiosta, sitä voidaan kuitenkin parantaa.
Valtavan hyvä asia on, että suomalaiset koululaiset ovat tyytyväisiä elämäänsä, JA osaavia. Näin ei yleisesti ole muissa vertailumaissa, harmi kyllä. Tästä voi päätellä, että suomalaisen koulun hyvät tulokset syntyvät niin, että lapsilla ja nuorilla on koulun lisäksi muutakin elämää, tai mikä parempi, koulu on osa elämää. PISA-tulosten kärjessä on paljon maita, joissa koululaisten elämä ei ole meidän kasvatusihanteidemme mukaisia.
Onkin hyvin tärkeää, että pidämme oman linjamme. Kasvatusorinetaatiota pitää vain lisätä, sisältöjen pänttääminen ei vapauta luovuutta.
Varmaan meillä on monin paikoin vielä yhteisöllisyyttä kouluissa, johon kuuluu, että koulussa oppilaat saavat osallistua koulun kulttuuriin kehittämiseen. Kouluyhteisön rakentaminen kaikille viihtyisäksi näyttää olevan oppimisen uusvanha Sampo. Siitä ensi kerralla.
maanantai 25. marraskuuta 2019
Vuoden opettaja on futuristi
On ollut mahtavaa lukea vuoden 2019 opettajan Marika Toivolan raikkaita ajatuksia sosiaalisessa mediassa ja mediassa muutenkin. Marikalla on minusta kyky nähdä mitä tulevaisuus tuo tullessaan ja miten koulutuksen pitäisi nuoriamme siihen valmistaa.
Matemaattis-luonnontieteellinen aikakausilehti Dimensio julkaisi 12.11. vuoden opettajan loppusanat:
Marika tiivistää havaintojaan laajasta ICILS:n tutkimuksesta jossa tutkittiin kahdeksasluokkalaisten monilukutaitoja 14:sta eri maassa: Suomesta tutkimukseen osallistui noin kaksi ja puolituhatta koululaista ja lähes kaksituhatta opettajaa. Tulokset ovat kiinnostavia ja hiukan samansuuntaisia kuin ennenkin, silloin kun on kyse digiopettamisen syvyydestä Suomessa. Marika Toivola kiinnittää huomiota siihen, että Suomessa on erinomaisia ja heikkoja monilukutaidon osaajia kolmannes. Suurin osa heikoista osaajista on poikia. Merkittävää on tämä: "Suomalaiset opettajat painottivat erilaisiin monilukutaidon sisältöihin kaikista osallistujamaista vähiten."
Tämän jälkeen Marika syventää aihetta tarkastelemalla PISA ja TIMMS tutkimuksia, joiden avulla voidaan miettiä myös matemaattisen monilukutaidon asemaa Suomessa, onhan Marika matemaattisten aineiden opettaja ja nykyisin tohtorikoulutettava Helsingin yliopistolla. Vaikka Suomi pärjää PISA-listoilla tasalaatuisen koulutuksen maana, niin totuus lähempää tarkasteltuna osoittaa, että meillä on suuria eroja samassa koulussa luokkien välillä. Vai mitä ajatellaan tästä:
TIMSS nimittäin erottelee oppilaiden luokat, toisin kuin PISA, jossa tuloksia voidaan tarkastella vain koulukohtaisesti, ei luokkakohtaisesti. Valtioneuvoston julkaisusta käy ilmi, kuinka Suomessa on kolme kertaa isommat erot matemaattisten aineiden osaamisessa luokkien välillä kuin esimerkiksi Norjassa tai Ruotsissa. ”Suomessa oppimistulosten eroja eivät siis selitä vain koulujen oppilaaksiottoalueiden väliset sosioekonomiset ja vanhempien koulutustasoon liittyvät erot vaan myös ja vahvemmin se, miten oppilaat jaetaan luokkiin koulujen sisällä”, raportissa todetaan. Näistä luokkavalinnoista näyttäisivät kärsivän erityisesti pojat. Kärjistäen voidaan sanoa, että sillä ei ole väliä, mihin kouluun lapsi Suomessa menee, mutta sillä on väliä, mille luokalle oppilas koulussa päätyy.
Onko tästä ajateltava niin, että meillä opettajien suuri pedagoginen vapaus tuottaa oppilaan kannalta arpajaistilanteen? Voi päästä luokkaan, jossa saadaan tuloksia tai luokkaan jossa opettajan toiminta ei motivoi tai tuota hyviä tuloksia.
Kiintoisaa on tuo oppilaiden luokkiin jakamisen tulos. Mielestäni perinteisesti luokkien muodostaminen yläkouluvaiheessa ohittaa yhteisöllisen näkökulman. Useimmat uudet luokat lähtevät ryhmän kiinteyden nollavaiheesta, eivätkä ehkä kolmessa vuodessa kehity juuri lainkaan yhteisöllisesti. Siis siten että ryhmä alkaisi itseohjautua, muodostuisi oppivia ryhmiä, ei jätetä ketään ulkopuolelle ja tuetaan. Itsellään tämä ei yleensä tapahdukaan. Luokkia muodostettaessa olisi tarpeen olla syvällistä tietoa oppilaiden sosiaalisista suhteista siten, että voitaisiin jatkaa toimivia verkostoja.
Lopuksi Marika kiinnittää huomiota matematiikan arviointiin, summatiiviseen ja formatiiviseen sekä matemaattisen monilukutaidon käsitteeseen:"Arvioidaanko meillä matematiikan osaamista matemaattisen monilukutaidon lähtökohdista? Tuskinpa, opettajat arvioivat osaamista niistä lähtökohdista, joita he korostavat opetuksessaan."
"Matemaattinen monilukutaito on lähtökohdiltaan ja luonteeltaan yhteisöllistä. Keskiössä tulee olla oppilaan kehitysmahdollisuudet. Matematiikan oppiminen tulee nähdä matemaattistamisen ja omakohtaistamisen vuorovaikutusprosessina."
Kun itsellä oli kouluisena vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa (hyvästä opettajasta huolimatta), niin tätä on hyvä lukea. Jospa olisinkin voinut enemmän kehittyä porukassa kuin verrata itseäni muihin.
Marika toteaa, että vaikka suomalaiset koululaiset pitävät matematiikasta, he eivät arvosta sitä. Koulun arvostuksen vähenemistä on muuten mitattu yleisestikin koko 2000-luvun. Ei hyvä.
"Mitä tämän asian kanssa tulisi sitten tehdä? Ei ainakaan korostaa summatiivisten kokeiden merkitystä arvioinnissa oli ne sitten opettajan omatekemiä tai oppimateriaalin kustantajan tuottamia. Neljän kouluikäisen lapseni kautta olen nähnyt läjäpäin kustantajan logolla varustettuja matematiikan kokeita, jotka ovat useammin vihastuttaneet kuin ihastuttaneet. Erityisesti mieleeni on jäänyt viidennen luokan koe, josta pystyi saamaan kiitettävän arvosanan ymmärtämättä murtoluvun käsitettä. Olen myös vanhempana saanut allekirjoitettavakseni kokeita, joiden arvostelu on ollut eettisesti hyvin kyseenalaista."
Marika liputtaa formatiivisen arvioinnin puolesta. Sehän auttaa parhaiten oppilasta oppimaan, kehittämään itseään.
Luen kirjoituksesta siis itselleni kolme tärkeää asiaa:
- Yhteisöllisyyden kehittäminen tulee nostaa koulun toiminnassa entistä tärkeämmäksi. (kiinteät luokkayhteisöt)
- Opettajien osaamista pitää kehittää koko työuran ajan, samalla kun haetaan yhteistä pedagogista toimintalinjaa.
- Oppilaat on saatava oman oppimisensa ohjaajksi osallistamisen avulla. (vrt. formatiivinen tai summatiivinen koe)
Kiitos vuoden opettajalle, joka ei varmastikiaan ole sanonut viimeistä sanaansa! Opetusmaailma on sisäänlämpiävä ja konservatiivinen, kuten monet asiantuntijavaltaiset alat. Opettajien tulee silti nähdä tulevaisuuteen, sillä sinne me valmistamme oppilaitamme.
Matemaattis-luonnontieteellinen aikakausilehti Dimensio julkaisi 12.11. vuoden opettajan loppusanat:
Tämän jälkeen Marika syventää aihetta tarkastelemalla PISA ja TIMMS tutkimuksia, joiden avulla voidaan miettiä myös matemaattisen monilukutaidon asemaa Suomessa, onhan Marika matemaattisten aineiden opettaja ja nykyisin tohtorikoulutettava Helsingin yliopistolla. Vaikka Suomi pärjää PISA-listoilla tasalaatuisen koulutuksen maana, niin totuus lähempää tarkasteltuna osoittaa, että meillä on suuria eroja samassa koulussa luokkien välillä. Vai mitä ajatellaan tästä:
TIMSS nimittäin erottelee oppilaiden luokat, toisin kuin PISA, jossa tuloksia voidaan tarkastella vain koulukohtaisesti, ei luokkakohtaisesti. Valtioneuvoston julkaisusta käy ilmi, kuinka Suomessa on kolme kertaa isommat erot matemaattisten aineiden osaamisessa luokkien välillä kuin esimerkiksi Norjassa tai Ruotsissa. ”Suomessa oppimistulosten eroja eivät siis selitä vain koulujen oppilaaksiottoalueiden väliset sosioekonomiset ja vanhempien koulutustasoon liittyvät erot vaan myös ja vahvemmin se, miten oppilaat jaetaan luokkiin koulujen sisällä”, raportissa todetaan. Näistä luokkavalinnoista näyttäisivät kärsivän erityisesti pojat. Kärjistäen voidaan sanoa, että sillä ei ole väliä, mihin kouluun lapsi Suomessa menee, mutta sillä on väliä, mille luokalle oppilas koulussa päätyy.
Onko tästä ajateltava niin, että meillä opettajien suuri pedagoginen vapaus tuottaa oppilaan kannalta arpajaistilanteen? Voi päästä luokkaan, jossa saadaan tuloksia tai luokkaan jossa opettajan toiminta ei motivoi tai tuota hyviä tuloksia.
Kiintoisaa on tuo oppilaiden luokkiin jakamisen tulos. Mielestäni perinteisesti luokkien muodostaminen yläkouluvaiheessa ohittaa yhteisöllisen näkökulman. Useimmat uudet luokat lähtevät ryhmän kiinteyden nollavaiheesta, eivätkä ehkä kolmessa vuodessa kehity juuri lainkaan yhteisöllisesti. Siis siten että ryhmä alkaisi itseohjautua, muodostuisi oppivia ryhmiä, ei jätetä ketään ulkopuolelle ja tuetaan. Itsellään tämä ei yleensä tapahdukaan. Luokkia muodostettaessa olisi tarpeen olla syvällistä tietoa oppilaiden sosiaalisista suhteista siten, että voitaisiin jatkaa toimivia verkostoja.
Lopuksi Marika kiinnittää huomiota matematiikan arviointiin, summatiiviseen ja formatiiviseen sekä matemaattisen monilukutaidon käsitteeseen:"Arvioidaanko meillä matematiikan osaamista matemaattisen monilukutaidon lähtökohdista? Tuskinpa, opettajat arvioivat osaamista niistä lähtökohdista, joita he korostavat opetuksessaan."
"Matemaattinen monilukutaito on lähtökohdiltaan ja luonteeltaan yhteisöllistä. Keskiössä tulee olla oppilaan kehitysmahdollisuudet. Matematiikan oppiminen tulee nähdä matemaattistamisen ja omakohtaistamisen vuorovaikutusprosessina."
Kun itsellä oli kouluisena vaikeuksia ymmärtää matematiikkaa (hyvästä opettajasta huolimatta), niin tätä on hyvä lukea. Jospa olisinkin voinut enemmän kehittyä porukassa kuin verrata itseäni muihin.
Marika toteaa, että vaikka suomalaiset koululaiset pitävät matematiikasta, he eivät arvosta sitä. Koulun arvostuksen vähenemistä on muuten mitattu yleisestikin koko 2000-luvun. Ei hyvä.
"Mitä tämän asian kanssa tulisi sitten tehdä? Ei ainakaan korostaa summatiivisten kokeiden merkitystä arvioinnissa oli ne sitten opettajan omatekemiä tai oppimateriaalin kustantajan tuottamia. Neljän kouluikäisen lapseni kautta olen nähnyt läjäpäin kustantajan logolla varustettuja matematiikan kokeita, jotka ovat useammin vihastuttaneet kuin ihastuttaneet. Erityisesti mieleeni on jäänyt viidennen luokan koe, josta pystyi saamaan kiitettävän arvosanan ymmärtämättä murtoluvun käsitettä. Olen myös vanhempana saanut allekirjoitettavakseni kokeita, joiden arvostelu on ollut eettisesti hyvin kyseenalaista."
Marika liputtaa formatiivisen arvioinnin puolesta. Sehän auttaa parhaiten oppilasta oppimaan, kehittämään itseään.
Luen kirjoituksesta siis itselleni kolme tärkeää asiaa:
- Yhteisöllisyyden kehittäminen tulee nostaa koulun toiminnassa entistä tärkeämmäksi. (kiinteät luokkayhteisöt)
- Opettajien osaamista pitää kehittää koko työuran ajan, samalla kun haetaan yhteistä pedagogista toimintalinjaa.
- Oppilaat on saatava oman oppimisensa ohjaajksi osallistamisen avulla. (vrt. formatiivinen tai summatiivinen koe)
Kiitos vuoden opettajalle, joka ei varmastikiaan ole sanonut viimeistä sanaansa! Opetusmaailma on sisäänlämpiävä ja konservatiivinen, kuten monet asiantuntijavaltaiset alat. Opettajien tulee silti nähdä tulevaisuuteen, sillä sinne me valmistamme oppilaitamme.
sunnuntai 17. marraskuuta 2019
Markku on valmentaja ja opettaja
Myönnän. Olen pitänyt jalkapalloa vähän tylsänä ja ylimainostettuna pelinä. Kaksi tunti katsotaan kun ei tapahdu paljonkaan (pelataan nollanollaa) ja pelaajat kaatuilevat ihmeen helposti, eikä kukaan myönnä virheitään. No sori, jos vähän liioittelen. Kaikki pelit ovat parhaimmillaan kun asiat menevät oikein ja nyt on Suomen maajoukkueella mennyt oikein hyvin monta asiaa. Ehkä ei ole ihan sattumaa että (taas) opettaja/valmentajan ansiosta, ainakin isolta osin.
Markku Kanerva on opiskellut luokanopettajaksi, on opettanut Suomessa ja Ruotsissa ja pelanut jalkapalloa samaan aikaan korkealla tasolla. Helsingin yliopiston nettisivuilla kesäkuussa (linkki artikkeliin) Markku kertoi haastattelussa valmennusajatuksiaan. Aika paljon on opettaja-Markku siirtänyt toimintatapojaan jalkapallojoukkueen pukuhuoneeseen. Ryhmän hallinnasta ja sen motivoimisesta on molemmissa hänen mukaansa kysymys. Luottamus, jota rakennetaan pitkäjänteisesti on tärkeä perusta. Olen niin samaa mieltä.
Markku Kanerva on opiskellut luokanopettajaksi, on opettanut Suomessa ja Ruotsissa ja pelanut jalkapalloa samaan aikaan korkealla tasolla. Helsingin yliopiston nettisivuilla kesäkuussa (linkki artikkeliin) Markku kertoi haastattelussa valmennusajatuksiaan. Aika paljon on opettaja-Markku siirtänyt toimintatapojaan jalkapallojoukkueen pukuhuoneeseen. Ryhmän hallinnasta ja sen motivoimisesta on molemmissa hänen mukaansa kysymys. Luottamus, jota rakennetaan pitkäjänteisesti on tärkeä perusta. Olen niin samaa mieltä.
"Miten saa ihmiset löytämään oman potentiaalinsa ja suorittamaan parhaiten? Niin luokkaan kuin joukkueeseen pitää luoda oppimista edistävä positiivinen ilmapiiri. Oppimista edistäviin tai ehkäiseviin tekijöihin ei pääse käsiksi, ellei saa aikaan luottamusta ja rehellistä vuorovaikutusta, Kanerva painottaa. Jalkapalloilu vaatii myös henkistä ja sosiaalista treeniä."
Näinhän se on. Paraskin pedagogia menee hukkaan, ellei ryhmässä ole oppimismyönteistä ilmapiiriä. Käytän sen rakentamisessa tarvittavista toimista nimitystä yhteisöllinen pedagogia.
Näinhän se on. Paraskin pedagogia menee hukkaan, ellei ryhmässä ole oppimismyönteistä ilmapiiriä. Käytän sen rakentamisessa tarvittavista toimista nimitystä yhteisöllinen pedagogia.
"Ryhmätyöt ja osallistaminen ovat asioita, jotka seurasivat Kanervaa luokkahuoneesta pukuhuoneisiin. Pelaajille pitää antaa haasteita, oivaltamisen mahdollisuuksia ja vapautta kokeilla. Tammikuussa Suomi voitti Jordanian 2–1. Seuraavana päivänä Kanerva laittoi pelaajat analysoimaan peliä ryhmissä ja kertomaan muille huomioistaan."
Osallistamisesta puhutaan yleensä enemmän kuin mitä sitä tehdään. Onkohan se toisinaan ymmärretty väärinkin? Itse ymmärrän osallistamisen olevan oikeastaan yksinkertaista. Se on toimintaa, jossa luovutaan ulkoisesta käskyttämisestä, luotetaan ja annetaan ymmärtää esim. koulussa, että siellä jokainen oppii itselleen pääomaa, vaikka voi auttaa muitakin. Sen avulla osoitetaan myös, että vain itseään voi muuttaa ja siksi oman toiminnan arviointi on niin tärkeää. Itsearvioinnin avulla oppii näkemään oman roolinsa yhteisössä rakentavasti.
Luokka tai muu opetettava ryhmä voi olla yhdessä onnistuva joukkue, jossa autetaan jokaista löytämään omat vahvuudet. Moderni oppimiskäsitys tukeutuu mielestäni yhdessä oppimiseen, oppiminen on yhteisöllinen ilmiö. Uudessa opetussuunnitelmassa oppija nähdään aktiivisena toimijana. Siihen joukkueajatus sopii hyvin. Luokka, kuten joukkue, tarvitsee kehittyäkseen menestyväksi ryhmäksi, johtajuutta, ohjausta. Ohjaus perustuu luottamukseen, kuten Markkukin opettaa. Jotta jokainen luokka peruskoulussa olisi menestyvä joukkue, tarvitaan pysyviä yhteisöllisiä rakenteita ja hyvien käytäntöjen jakamista. Voisimme olla maailman parhaita.
maanantai 11. marraskuuta 2019
Paras vire oppimiselle?
Lueskelin tiedeuutista, jossa oli haettu parasta oppimistilannetta suhteessa onnistumiseen ja epäonnistumiseen. Jokaiselle kasvattajalle on varmaan tuttuja tilanteet, joissa lapsi vaikean haasteen edessä luovuttaa tai sitten jatkaa sinnikkäästi tehtäväänsä. Pitkä opettajaura on ainakin jonkinverran herkistänyt minutkin havaitsemaan tilanteet, joissa pitää muistaa palkita. Jatkuva epäonnistuminen lannistaa niin lapset kuin aikuisetkin.
Koulussa opettaja voi monella tapaa välttää ohjattaviensa uuvuttavaa epäonnistumista. Annetaan sopivia tehtäviä jokaiselle (aika iso homma) tai mikä mukavinta, annetaan vaikeat tehtävät parien tai pienryhmien yhdessä ratkottavaksi. Yhdessä onnistuminen tuottaa iloa joka parantaa yhteistyötä, eikä yhdessä epäonnistuminen ei ole henkilökohtaista, eikä siten rakenna kielteistä kuvaa itsestä oppijana. Oikeastaan melko yksinkertaista.
Tiede-lehden uutinen 9.11. sanoo näin:
Mikäli uskomme tutkijoita, ja miksi ei, niin oikeastaan aika vähän siedämme epäonnistumisia.
Kun koulussa opiskellaan ikäryhmittäin, eikä osaamistason mukaan, on oppimistilanteita erityisesti ohjattava. Muuten ne, jotka epäonnistuvat liian usein, ryhtyvät alisuoritujiksi ja ovat vaarassa myöhemmin syrjäytyä.
Käsitys itsestä oppijana muokkautuu hyvinkin lujaksi parin ensimmäisen kouluvuoden aikana, näin olen ymmärtänyt. Tämä uutinen koskee siis erityisesti alkuopettajia, mutta on tietenkin tärkeä ottaa huomioon myöhemminkin.
Ilmiö tulee näkyväksi hyvien oppimispelien parissa. Ne osaavata virheen tullen helpottaa tehtäviä sopivaksi, jolloin saadaan taas onnistumisia, ennen kuin haaste taas kasvaa. Kyllähän pelien laatijat ovat tienneen tämän jo kauan. Parhaimmillaan ne innostavat oppijaa hurjaan oppimisvireeseen.
Sattumalta suhdeluku tuntuu aika samalta kuin se, mitä usein esitetään myönteisen ja kielteisen palautteen tai tapahtuman suhteeksi. Jos ihminen saa moitetta, hän tarvitsee neljä, viisi kiitosta ollakseen taas tasapainossa itsetuntonsa kanssa. Tunnistan.
Tässä tulee väistämättä mieleen numeroarviointi ja Opetushallituksen ohjeistus, jonka mukaan se aloitetaan neljänneltä luokalta. Aika monille tämä sopii, mutta tiedämme varmasti, mitä tapahtuu heille, joiden numerot ovat pääosin huonoja. Huonot arvosanat nimittäin kasautuvat samoille oppilaille siinä kuin hyvätkin. Nämä heikkoja arvosanoja keräävät oppilaat joutuvat usein jatkuvasti kamppailemaan heille liian vaikeiden tehtävien parissa, liian lyhyessä ajassa. He tarvitsevat erityisesti onnistumisia ja tukea itsetuntonsa terveen kehittymisen turvaamiseksi.
Mutta minusta tämä tieto on hyvä ja käyttökelpoinen. Monet opettajat ovat varmaan käytännössä jo asian havainneet ja osaavat toimia tätä tietoa hyödyntäen.
Koulussa opettaja voi monella tapaa välttää ohjattaviensa uuvuttavaa epäonnistumista. Annetaan sopivia tehtäviä jokaiselle (aika iso homma) tai mikä mukavinta, annetaan vaikeat tehtävät parien tai pienryhmien yhdessä ratkottavaksi. Yhdessä onnistuminen tuottaa iloa joka parantaa yhteistyötä, eikä yhdessä epäonnistuminen ei ole henkilökohtaista, eikä siten rakenna kielteistä kuvaa itsestä oppijana. Oikeastaan melko yksinkertaista.
Tiede-lehden uutinen 9.11. sanoo näin:
Mikäli uskomme tutkijoita, ja miksi ei, niin oikeastaan aika vähän siedämme epäonnistumisia.
Kun koulussa opiskellaan ikäryhmittäin, eikä osaamistason mukaan, on oppimistilanteita erityisesti ohjattava. Muuten ne, jotka epäonnistuvat liian usein, ryhtyvät alisuoritujiksi ja ovat vaarassa myöhemmin syrjäytyä.
Käsitys itsestä oppijana muokkautuu hyvinkin lujaksi parin ensimmäisen kouluvuoden aikana, näin olen ymmärtänyt. Tämä uutinen koskee siis erityisesti alkuopettajia, mutta on tietenkin tärkeä ottaa huomioon myöhemminkin.
Ilmiö tulee näkyväksi hyvien oppimispelien parissa. Ne osaavata virheen tullen helpottaa tehtäviä sopivaksi, jolloin saadaan taas onnistumisia, ennen kuin haaste taas kasvaa. Kyllähän pelien laatijat ovat tienneen tämän jo kauan. Parhaimmillaan ne innostavat oppijaa hurjaan oppimisvireeseen.
Sattumalta suhdeluku tuntuu aika samalta kuin se, mitä usein esitetään myönteisen ja kielteisen palautteen tai tapahtuman suhteeksi. Jos ihminen saa moitetta, hän tarvitsee neljä, viisi kiitosta ollakseen taas tasapainossa itsetuntonsa kanssa. Tunnistan.
Tässä tulee väistämättä mieleen numeroarviointi ja Opetushallituksen ohjeistus, jonka mukaan se aloitetaan neljänneltä luokalta. Aika monille tämä sopii, mutta tiedämme varmasti, mitä tapahtuu heille, joiden numerot ovat pääosin huonoja. Huonot arvosanat nimittäin kasautuvat samoille oppilaille siinä kuin hyvätkin. Nämä heikkoja arvosanoja keräävät oppilaat joutuvat usein jatkuvasti kamppailemaan heille liian vaikeiden tehtävien parissa, liian lyhyessä ajassa. He tarvitsevat erityisesti onnistumisia ja tukea itsetuntonsa terveen kehittymisen turvaamiseksi.
Mutta minusta tämä tieto on hyvä ja käyttökelpoinen. Monet opettajat ovat varmaan käytännössä jo asian havainneet ja osaavat toimia tätä tietoa hyödyntäen.
torstai 7. marraskuuta 2019
Kouluyhteisön vahvuustekijöistä
Opettaja-lehdessä (18/2019) oli itselleni tärkeää asiaa koulun yhteisöllisyyden ehdoista. Koulutusjohtamisen professori Aini-Kristiina Jäppinen kertoi haastattelussa siitä, miten kouluyhteisöä voidaan tiivistää. Tässä tapauksessa kouluyhteisö näytti käsittävän koulun työntekijät, lähinnä opettajat. Ehkä koulun ammatillinen yhteisö on siten tarkempi käsite.
Kiintoisa avaus hastatteluun oli Jäppisen toteamus siitä, että koulun ja yhteiskunnan välillä on enemmän jännitettä kuin koskaan ennen. Olisi ollut kiinostavaa lukea tästä enemmän, mutta tärkeä jännitteitä aiheuttava tekijä on yhteiskunnan nopea muutos. Koulutuksen toivotaan reagoivan muuttuviin tarpeisiin. Esim. Pisa-tutkimuksissa on jo useamman kerran havaittu koulun merkityksellisyyden väheneminen. Uudesta opetussuunnitelmasta käydään kiihkeitäkin väittelyitä ja tämän syksyn kestoaihe on näyttänyt olevan "avokonttorin" ja perinteisen luokan laittaminen pedagogisiin ääripäihin.
Jäppinen tuo esiin koheesion eli yhteenkuuluvuuden tunteen. Sen avulla yhteisö voi uskoa itseensä eli tuntea vahvuutta. Tutkijan mukaan yhteenkuuluvuuden tunne rakentuu yhteisiin pelisääntöihin sitoutumisen kautta. Tämä voikin olla haaste itsenäisyyteen tottuneille opettajille. Opettajien pedagoginen autonomia on vaikuttanut koulujen toimintakulttuuriin siten, että yksittäinen opettaja kokee helposti olevansa oman työnsä johtaja, jolloin yhteiset pelisäännöt eivät ole välttämättä työn keskiössä. Rehtorille voi olla helpompaa johtaa koulunsa toimintaa "antaa kaikkien kukkien kukkia"-periaatteella, kuin ajaa jokin yhteinen toimintakulttuuri kouluunsa, etenkin jos kyse on pedagogisesti yhtenäisistä järjestelyistä. Jäppinen korostaakin, että yksittäisillä opettajilla on suuri merkitys kouluyhteisön vahvuuteen. Työilmapiirin huonontaa jo yksikin heikko rengas.
Kiintoisaa on se, että pieni mutta tärkeä osa yhteenkuuuvuutta on ammatillisen osaamiseen ja sen kehittämiseen liittyvää. Jäppisen mukaan koheesiota liikkeelle työntävää voimaa edustavat "työn ja ajankäytön hallinta, tavoitteiden saavuttaminen ja mahdollisuus kehittää opetustyötä". Varsinkin tuo viimeinen on hieno mahdollisuus. Omiin yhteisöllisyyttä pohtiviin kirjoituksiin olemme laittaneet edellytyksinä mukaan myös yhteisen tavoitteen ja siihen vaikuttamisen mahdollisuuden. Yhteinen innostus syntyy usein siitä tunteesta, että ollaan tekemässä jotain merkittävää ja vielä hyvin. Siksi olisi tärkeää käyttää aikaa työyhteisössä yhteisen vison luomiseen ja työssä onnistumisessa iloitsemiseen. Hankaluudet ja pahan mielen purkamisen voi käsitellä paremmin pienessä ryhmässä, sillä kielteiset tunteet ovat yhteisössä hyvin tarttuvia.
Artikkelissä käsitellään lopuksi muutoksen ehtoja, sillä muutosta koululta usein odotetaan. Perinteinen koulun on jäänyt keskusteluissa puoluskannalle. Opettajia tuntuu ahdistavan jatkuva muutospaine. Mielestäni rakenteellisia muutoksia tarvittaisiin, jotta muutospaine ei ole liikaa yksittäisten opettajen harteilla. Kulttuuriin siirtämisestä on melko vaativa matka kulttuuriin uudistamiseen. Tämä kehityspolku on silti myös kiinnostava.
Jäppinen mainitsee, että kriittinen muutosmassa näyttää olevan 50%. Koulun johdon pitää saada ainakin puolet henkilöstöstä muutoksen kannattajiksi, muutoin ei muutosta tapahdu. Olen itsekin nähnyt, miten tehokkaasti muutosta vastustava kitka tukahduttaa vaikka opetussuunnitelmankin uudistuksia. Näin taisi usein käydä vaikka edellisen opetussuunnitelman monialaisille aihekokonaisuuksille.
Varmaan muutoksen taakse saadaan kiinteä kouluyhteisö, kun jaetaan tietoa muutoksen tarpeista ja tavoitteista, ja keskustellaan. Ehkäpä vodaan hiukan joustaa jopa pedagogisesta vapaudesta? Tähän kouluyhteisö tarvitsee kiireetöntä aikaa. Sitten on myös saatava kotien ja yhteistyökumppaneiden tuki ja sitoutettava oppilaatkin yhteisen hyvän toteutukseen. Kaiken ei tarvitse tosiaan olla täydellistä, mutta hyvä yhteisö antaa tukea ja tuntuu turvalliselta.
Kiintoisa avaus hastatteluun oli Jäppisen toteamus siitä, että koulun ja yhteiskunnan välillä on enemmän jännitettä kuin koskaan ennen. Olisi ollut kiinostavaa lukea tästä enemmän, mutta tärkeä jännitteitä aiheuttava tekijä on yhteiskunnan nopea muutos. Koulutuksen toivotaan reagoivan muuttuviin tarpeisiin. Esim. Pisa-tutkimuksissa on jo useamman kerran havaittu koulun merkityksellisyyden väheneminen. Uudesta opetussuunnitelmasta käydään kiihkeitäkin väittelyitä ja tämän syksyn kestoaihe on näyttänyt olevan "avokonttorin" ja perinteisen luokan laittaminen pedagogisiin ääripäihin.
Jäppinen tuo esiin koheesion eli yhteenkuuluvuuden tunteen. Sen avulla yhteisö voi uskoa itseensä eli tuntea vahvuutta. Tutkijan mukaan yhteenkuuluvuuden tunne rakentuu yhteisiin pelisääntöihin sitoutumisen kautta. Tämä voikin olla haaste itsenäisyyteen tottuneille opettajille. Opettajien pedagoginen autonomia on vaikuttanut koulujen toimintakulttuuriin siten, että yksittäinen opettaja kokee helposti olevansa oman työnsä johtaja, jolloin yhteiset pelisäännöt eivät ole välttämättä työn keskiössä. Rehtorille voi olla helpompaa johtaa koulunsa toimintaa "antaa kaikkien kukkien kukkia"-periaatteella, kuin ajaa jokin yhteinen toimintakulttuuri kouluunsa, etenkin jos kyse on pedagogisesti yhtenäisistä järjestelyistä. Jäppinen korostaakin, että yksittäisillä opettajilla on suuri merkitys kouluyhteisön vahvuuteen. Työilmapiirin huonontaa jo yksikin heikko rengas.
Kiintoisaa on se, että pieni mutta tärkeä osa yhteenkuuuvuutta on ammatillisen osaamiseen ja sen kehittämiseen liittyvää. Jäppisen mukaan koheesiota liikkeelle työntävää voimaa edustavat "työn ja ajankäytön hallinta, tavoitteiden saavuttaminen ja mahdollisuus kehittää opetustyötä". Varsinkin tuo viimeinen on hieno mahdollisuus. Omiin yhteisöllisyyttä pohtiviin kirjoituksiin olemme laittaneet edellytyksinä mukaan myös yhteisen tavoitteen ja siihen vaikuttamisen mahdollisuuden. Yhteinen innostus syntyy usein siitä tunteesta, että ollaan tekemässä jotain merkittävää ja vielä hyvin. Siksi olisi tärkeää käyttää aikaa työyhteisössä yhteisen vison luomiseen ja työssä onnistumisessa iloitsemiseen. Hankaluudet ja pahan mielen purkamisen voi käsitellä paremmin pienessä ryhmässä, sillä kielteiset tunteet ovat yhteisössä hyvin tarttuvia.
Artikkelissä käsitellään lopuksi muutoksen ehtoja, sillä muutosta koululta usein odotetaan. Perinteinen koulun on jäänyt keskusteluissa puoluskannalle. Opettajia tuntuu ahdistavan jatkuva muutospaine. Mielestäni rakenteellisia muutoksia tarvittaisiin, jotta muutospaine ei ole liikaa yksittäisten opettajen harteilla. Kulttuuriin siirtämisestä on melko vaativa matka kulttuuriin uudistamiseen. Tämä kehityspolku on silti myös kiinnostava.
Jäppinen mainitsee, että kriittinen muutosmassa näyttää olevan 50%. Koulun johdon pitää saada ainakin puolet henkilöstöstä muutoksen kannattajiksi, muutoin ei muutosta tapahdu. Olen itsekin nähnyt, miten tehokkaasti muutosta vastustava kitka tukahduttaa vaikka opetussuunnitelmankin uudistuksia. Näin taisi usein käydä vaikka edellisen opetussuunnitelman monialaisille aihekokonaisuuksille.
Varmaan muutoksen taakse saadaan kiinteä kouluyhteisö, kun jaetaan tietoa muutoksen tarpeista ja tavoitteista, ja keskustellaan. Ehkäpä vodaan hiukan joustaa jopa pedagogisesta vapaudesta? Tähän kouluyhteisö tarvitsee kiireetöntä aikaa. Sitten on myös saatava kotien ja yhteistyökumppaneiden tuki ja sitoutettava oppilaatkin yhteisen hyvän toteutukseen. Kaiken ei tarvitse tosiaan olla täydellistä, mutta hyvä yhteisö antaa tukea ja tuntuu turvalliselta.
perjantai 25. lokakuuta 2019
Perheen yhteinen loma on tärkeää
Hesarissa oli taas juttu syyslomasta ja perheiden loma-anomuksista. Aihe tuntuu olevan toisinaan kuuma ja opettajilla on erilaisia näkökulmia asiaan. Omalla koululla oli aina myönteinen suhtautuminen perheiden lomiin, kiitos rehtori Jormalle siitä.
Jutussa olin lukevinani myös hieman syyllistäviä sävyjä siitä, että perheen loma-anomus heijastaisi arvoja, että koulu ei ole tärkeää. Minusta ei välttämättä ole niin. Perheiden arki on nykyään kovin kiireista ja yhteistä aikaa on liian vähän. Yhteinen loma voi auttaa arkea, kun perheellä on yhteisiä hyviä hetkiä, joita muistella. Matkailu myös opettaa valtavasti. Pyrkimys yhteiseen lomaan heijastaa arvoa, että perhe on tärkeä. Onneksi haastateltava rehtori laittoi hienosti perheiden yhteisen vapaa-ajan tärkeyden ykköseksi.
Koulu voisi hyödyntää oppilaiden matkailua yhteiseksi hyväksi. Matkalla oleva oppilas voisi vaikka videoyhteydellä raportoida matkaltaan, jos niin sovitaan. Muut voisivat esittää kysymyksiä etukäteen mietittyinä ja matkailija voisi valita jonkin kohteen, josta kertoo. Koulutehtävien teko vaatii yhteistyötä perheen kanssa ja edellyttää opettajalta hieman ylimääräistä työtä, se on selvä.
Kyse on etenkin tasa-arvosta. Kaikilla perheillä tulisi olla tasavertaiset mahdollisuudet lomailla haluamallaan tavalla. Jos meillä eivät perheet saisi joustavasti lomaa, niin silloin suosittaisiin varakkaita ja heitä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa loma-aikoihinsa. On ihan selvää että useilla työpaikoilla eivät kaikki lapsiperheelliset voi olla poissa samalla viikolla. Monille syysloman korkeat hinnat on yksinkertaisesti este lähdölle. Aika monet lapset ovat syyslomalla jo nyt yksin sisätiloissa kotonaan, ilman mitään erityistä lomavirikettä. Monille opettajille lienee tuttua, että syyslomalta tulee valvonut ja väsynyt koululainen.
Tässä on kyse arvoista. Onko tärkeintä lapsen ja perheen hyvinvointi vai koulun arjen sujuvuus? Ehkä on mahdollista hoitaa molempia hyvillä järjestelyillä joihin kuuluu joustavuuskin.
Riippuu tästä näkökulmasta, miten haitalliseksi koetaan se, että luokasta on usein joku lomalla. Toisaalta jotkut oppilaat ovat paljon poissa muista syistä, kyllä hekin saavat yleensä koulun päätökseen ihan hyvin. Koulussa on paljon liikkuvia palikoita, jotka työllistävät opettajia. Yhteisillä, hyväksi koetuilla sopimuksilla/käytännöillä saadaan loma-asiatkin sujumaan.
Jutussa olin lukevinani myös hieman syyllistäviä sävyjä siitä, että perheen loma-anomus heijastaisi arvoja, että koulu ei ole tärkeää. Minusta ei välttämättä ole niin. Perheiden arki on nykyään kovin kiireista ja yhteistä aikaa on liian vähän. Yhteinen loma voi auttaa arkea, kun perheellä on yhteisiä hyviä hetkiä, joita muistella. Matkailu myös opettaa valtavasti. Pyrkimys yhteiseen lomaan heijastaa arvoa, että perhe on tärkeä. Onneksi haastateltava rehtori laittoi hienosti perheiden yhteisen vapaa-ajan tärkeyden ykköseksi.
Koulu voisi hyödyntää oppilaiden matkailua yhteiseksi hyväksi. Matkalla oleva oppilas voisi vaikka videoyhteydellä raportoida matkaltaan, jos niin sovitaan. Muut voisivat esittää kysymyksiä etukäteen mietittyinä ja matkailija voisi valita jonkin kohteen, josta kertoo. Koulutehtävien teko vaatii yhteistyötä perheen kanssa ja edellyttää opettajalta hieman ylimääräistä työtä, se on selvä.
Kyse on etenkin tasa-arvosta. Kaikilla perheillä tulisi olla tasavertaiset mahdollisuudet lomailla haluamallaan tavalla. Jos meillä eivät perheet saisi joustavasti lomaa, niin silloin suosittaisiin varakkaita ja heitä, joilla on mahdollisuus vaikuttaa loma-aikoihinsa. On ihan selvää että useilla työpaikoilla eivät kaikki lapsiperheelliset voi olla poissa samalla viikolla. Monille syysloman korkeat hinnat on yksinkertaisesti este lähdölle. Aika monet lapset ovat syyslomalla jo nyt yksin sisätiloissa kotonaan, ilman mitään erityistä lomavirikettä. Monille opettajille lienee tuttua, että syyslomalta tulee valvonut ja väsynyt koululainen.
Tässä on kyse arvoista. Onko tärkeintä lapsen ja perheen hyvinvointi vai koulun arjen sujuvuus? Ehkä on mahdollista hoitaa molempia hyvillä järjestelyillä joihin kuuluu joustavuuskin.
Riippuu tästä näkökulmasta, miten haitalliseksi koetaan se, että luokasta on usein joku lomalla. Toisaalta jotkut oppilaat ovat paljon poissa muista syistä, kyllä hekin saavat yleensä koulun päätökseen ihan hyvin. Koulussa on paljon liikkuvia palikoita, jotka työllistävät opettajia. Yhteisillä, hyväksi koetuilla sopimuksilla/käytännöillä saadaan loma-asiatkin sujumaan.
lauantai 19. lokakuuta 2019
Kiusaamista voidaan ehkäistä yhteisöllisin keinoin.
Uusi hallitus, asiaan innolla paineutuneen opetusministerin johdolla, on painottanut koulutuksen kehittämistä.Siihen kuuluu hyvinvoinnin lisääminen kouluissa. Sanoisin myös kouluun liittyminen ja oppimisesta innostuminen. Lee Andersson oli juuri aamulla telkkarissa. Hän halusi muun muassa lisätä oppilashuoltohenkilöstöä. Ihan hyvä sekin, mutta kirjoitin someen (Suomen opettajien ja kasvattajien foorumi fb) jotenkin näin:
"Opetusministeri Lee Andersson haluaa hyvinvointia kouluun lisäämällä ilmeisesti muun muassa oppilashuollon henkilöstöä. Sitä onkin lisätty viime vuosikymmeninä huimasti, mutta: Oppilashuolto ei ole paikalla kun kiusaaminen alkaa, eikä edes hetkeen kun se jatkuu.
Oppilashuolto auttaa toipumaan kiusaamisesta ja voi saada aikaan kiusaamisen loppumisenkin. Erittäin tärkeää sekin.
Oppilashuolto auttaa toipumaan kiusaamisesta ja voi saada aikaan kiusaamisen loppumisenkin. Erittäin tärkeää sekin.
Tehokas ja melko taloudellinenkin tapa olisi kerryttää opetussuunnitelman mukaisesti luokissa/ryhmissä sosiaalista pääomaa. Ainoa joka suojelee kiusaamiselta tehokkaasti on hyvin toimiva, omiaan suojeleva yhteisö/vertaisryhmä. Kiusattu ei saa jäädä yksin. Oppilashuollon voimavaroja voidaan käyttää tähänkin, mutta ohjattavalla ryhmällä tulee olla johtaja/ohjaaja, johon oppilaat luottavat ja joka on tarpeeksi läsnä.
Kiusaaminen ei koskaan ole vain joidenkin yksilöiden välinen ongelma koulussa. Sillä on sosiaalinen näyttämö, yleisönsä, jonka reaktiot ovat hyvinkin ratkaisevia. Koulujen henkilöstö voi omaksua yhteisöllisen pedagogian keinoja rakentaakseen hyvää yhteisöllisyyttä. Myönteistä yhteistoimintaa voi ja pitää harjoitella suunnitelmallisesti ja pitkäkestoisesti. Tätä voi haitata jotkin koulujen nykyiset rakenteet ja osaamisen painopisteet."
Eipä ole paljon muuta sanottavaa, ainakaan lyhyesti. Yksilöllistäminen on mielestäni viety kasvatuksessa ja opetuksessa jo riittävän pitkälle, voitaisiinko katsetta kääntää yhteiseen, yhteisöjen ohjaamiseen ja hyvinvointiin? En usko että meillä koskaan voidaan hoitaa kaikkea opetusta ja kasvatusta yksilökeskeisesti, eikä se ole tarpeenkaan.
Kiusaaminen alkaa yleensä piilossa aikuisilta. Ryhmässä on kokemukseni mukaan kovin hyödyllistä joko säännöllisesti tai silloin tällöin kysellä mitä kuluu, niin että voi kertoa turvallisesti kokemastaan. Olin muutama vuosi sitten mukana tämän työkalun kehittämisessä kysymysten osalta. Peruskäytössä se on ilmainen, oppilaat voivat vastata vaikka kännyköillään ja kysely kestää vain muutaman minuutin. Suosittelen.
http://www.classpirit.fi/
keskiviikko 16. lokakuuta 2019
Tytöt ja pojat, tasavertaisuus muutoksessa.
Tyttöjen ja poikien menestyminen on perusopetuksessa ja myöhemmässä opiskelussakin erilaista, usein tyttöjen tai naisten eduksi. Hesarissa oli 14.10 uutinen tutkimuksesta, jossa todettiin että naisten puute miesvaltaisilla aloilla koetaan suuremmaksi ongelmaksi kuin miesten puute naisvaltaisilla aloilla. Hmm, laittaa pohtimaan. Onko vähän samanlainen ilmiö tullut koulutuksen arviointiin?
Valtioneuvosto julkaisi viime vuonna tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa; Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?" ( julkaisu 36/2018). Sen loppupäätelmistä löytyy teksti, joka kertoo oleellisen.
..."Siihen, että oppilaiden sukupuoli jätetään kokonaan keskustelun ulkopuolelle, sisältyy sen sijaan vaara. Jos huomiota ei kiinnitetä tyttöjen ja poikien väliseen huomattavaan eroon perusopetuksen päättöarvosanoissa, jokainen heikompia arvosanoja saava oppilas on vain yksilö, jonka arvosanat sattuvat olemaan heikompia kuin joidenkin toisten. Vain näkemällä ja myöntämällä, että arvosanoissa ilmenee systemaattinen oppilaan sukupuolen mukainen ero, joudutaan kysymään, onko kyse tasa-arvo- tai yhdenvertaisuusongelmasta. Vain näin koulun – mutta myös yksittäisten opettajien ja oppilaiden – toimintaa voidaan tarkastella tavalla, joka voi ehkä tarjota avaimia nuorten myöhempää elämää ohjaavan arvosanoissa ilmenevän epäsuhdan ratkaisemiseen."
Julkaisussa havaittiin ala- ja yläkoulun nivelvaiheen olevan pojille suurempi haaste kuin tytöille. Ryhmien uusi muodostus haittaa poikia enemmän kuin tyttöjä. Pojat näyttävät tarvitsevan yhteisöään tai ainakin kavereistaan muodostuvaa turvaverkkoa tyttöjä enemmän. Suurin osa koulupudokkaista on poikia, joiden ennuste aktiiviseen kansalaisuuteen kasvussa on heikko. Poikien hitaampi kehitys oli myös (taas) esillä. Miten sitä voitaisiin huomioida?
Terveyden ja hyvinvointilaitoksen (THL) tutkimusprofessori Heikki Hiilamo ehdotti taannoin, että koulunaloitus pitäisi saada käytännössä joustavaksi, varsinkin poikien kohdalla. Loppuvuodesta syntyneillä on heikommat arvosanat kuin alkuvuonna syntyneillä, myös peruskoulun loppuvaiheessa. ( THL:n tutkimus 1997). Pojat, jotka kehittyvät keskimäärin tyttöjä hitaammin, saavat usein itsestään huonon kuvan oppijana koulun aloitusvaiheessa, ainakin jos vertaavat itseään tyttöihin. Loppuvuodesta syntyneet pojat ovat heikommassa asemassa kuin muut. Tämän pitäisi olla ihan helposti ratkaistavissa, mutta ei vaan käytännössä näytä olevan. Harmillista, itsekin olen loppuvuonna syntyneenä saanut aika heikon kuvan itsestäni oppijan koulunkäyntini alussa. Siitä toipumiseen meni noin kahdeksan vuotta. Tilanteen parantaminen ei maksaisi paljon, ehkä jopa tuottaisi. No, tutkimus ei aina ohjaa hyviin käytäntöihin. Uskon kuitenkin valistuksen tuomaan parempaan maailmaan.
Valtioneuvosto julkaisi viime vuonna tutkimuksen "Tytöt ja pojat koulussa; Miten selättää poikien heikko suoriutuminen peruskoulussa?" ( julkaisu 36/2018). Sen loppupäätelmistä löytyy teksti, joka kertoo oleellisen.
..."Siihen, että oppilaiden sukupuoli jätetään kokonaan keskustelun ulkopuolelle, sisältyy sen sijaan vaara. Jos huomiota ei kiinnitetä tyttöjen ja poikien väliseen huomattavaan eroon perusopetuksen päättöarvosanoissa, jokainen heikompia arvosanoja saava oppilas on vain yksilö, jonka arvosanat sattuvat olemaan heikompia kuin joidenkin toisten. Vain näkemällä ja myöntämällä, että arvosanoissa ilmenee systemaattinen oppilaan sukupuolen mukainen ero, joudutaan kysymään, onko kyse tasa-arvo- tai yhdenvertaisuusongelmasta. Vain näin koulun – mutta myös yksittäisten opettajien ja oppilaiden – toimintaa voidaan tarkastella tavalla, joka voi ehkä tarjota avaimia nuorten myöhempää elämää ohjaavan arvosanoissa ilmenevän epäsuhdan ratkaisemiseen."
Julkaisussa havaittiin ala- ja yläkoulun nivelvaiheen olevan pojille suurempi haaste kuin tytöille. Ryhmien uusi muodostus haittaa poikia enemmän kuin tyttöjä. Pojat näyttävät tarvitsevan yhteisöään tai ainakin kavereistaan muodostuvaa turvaverkkoa tyttöjä enemmän. Suurin osa koulupudokkaista on poikia, joiden ennuste aktiiviseen kansalaisuuteen kasvussa on heikko. Poikien hitaampi kehitys oli myös (taas) esillä. Miten sitä voitaisiin huomioida?
Terveyden ja hyvinvointilaitoksen (THL) tutkimusprofessori Heikki Hiilamo ehdotti taannoin, että koulunaloitus pitäisi saada käytännössä joustavaksi, varsinkin poikien kohdalla. Loppuvuodesta syntyneillä on heikommat arvosanat kuin alkuvuonna syntyneillä, myös peruskoulun loppuvaiheessa. ( THL:n tutkimus 1997). Pojat, jotka kehittyvät keskimäärin tyttöjä hitaammin, saavat usein itsestään huonon kuvan oppijana koulun aloitusvaiheessa, ainakin jos vertaavat itseään tyttöihin. Loppuvuodesta syntyneet pojat ovat heikommassa asemassa kuin muut. Tämän pitäisi olla ihan helposti ratkaistavissa, mutta ei vaan käytännössä näytä olevan. Harmillista, itsekin olen loppuvuonna syntyneenä saanut aika heikon kuvan itsestäni oppijan koulunkäyntini alussa. Siitä toipumiseen meni noin kahdeksan vuotta. Tilanteen parantaminen ei maksaisi paljon, ehkä jopa tuottaisi. No, tutkimus ei aina ohjaa hyviin käytäntöihin. Uskon kuitenkin valistuksen tuomaan parempaan maailmaan.
torstai 10. lokakuuta 2019
Yksin koulussa
Terveyden ja hyvinvoinnin laitos eli THL julkisti jokin aika sitten Kouluterveyskysely 2019 tulokset. Kyselystä irtoaa varsin paljon tietoa, vieläpä hyvää vertailevaa tietoa edellisiin kyselyihin nähden.
Itseäni kiinnostaa, tottakai, kouluyhteisön ilmiöt. Yhteisöllisyyden parhaita mittareita on turvallisuuden ja ja yhteisöön kuuluvuuden tunne. Suuressa joukossa, kuten yleensä kouluissa on, yksin jäämisen tunne on merkki yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. Yksin jäämisen tunteesta johtaa usein suora tie syrjäytymiseen. Tutkimuksesta selviää, että yksinjäämisen tunne on lisääntynyt, johtuisiko koulukokojen kasvusta? Rakenteellisesta ongelmasta kertoo mielestäni se, että yläkoulussa koetaan selvästi enemmän yksinäisyyttä kuin alakoulussa. Kiinnostavasti alakoulu oli nyt ensi kertaa kyselyssä mukana. Nyt näkyy koulun merkityksellisyyden lasku peruskoulun edetessä. Niin ei saisi olla, eikä se ole väistämätön kehitys. Ilmiö kertoo perusopetuksen yhteisöllisen kultuurin ohuudesta.
Se yksinäisyys. Helsingin Kaupunkitieto-yksikkö purki tutkimuksesta tämän kuvan:
Itseäni kiinnostaa, tottakai, kouluyhteisön ilmiöt. Yhteisöllisyyden parhaita mittareita on turvallisuuden ja ja yhteisöön kuuluvuuden tunne. Suuressa joukossa, kuten yleensä kouluissa on, yksin jäämisen tunne on merkki yhteisön ulkopuolelle jäämisestä. Yksin jäämisen tunteesta johtaa usein suora tie syrjäytymiseen. Tutkimuksesta selviää, että yksinjäämisen tunne on lisääntynyt, johtuisiko koulukokojen kasvusta? Rakenteellisesta ongelmasta kertoo mielestäni se, että yläkoulussa koetaan selvästi enemmän yksinäisyyttä kuin alakoulussa. Kiinnostavasti alakoulu oli nyt ensi kertaa kyselyssä mukana. Nyt näkyy koulun merkityksellisyyden lasku peruskoulun edetessä. Niin ei saisi olla, eikä se ole väistämätön kehitys. Ilmiö kertoo perusopetuksen yhteisöllisen kultuurin ohuudesta.
Se yksinäisyys. Helsingin Kaupunkitieto-yksikkö purki tutkimuksesta tämän kuvan:
Yksinäisyyden tunne lisääntyy merkittävästi yläkouluun tullessa, etenkin tytöillä." Ei yhtään kaveria" ilmoitetaan selvästi eniten yläkoulussa. Tutkimus kertoo myös, että Helsingissä nuoret kärsivät enemmän yksinäisyydestä kuin muualla maassa. Kehityksen suunta on koulun kasvatustavoitteen toteutumisen kannalta väärä. Sosiaalinen pääoma on perusopetuksen tärkeimpiä tehtäväalueita ja siihen kuuluun varmasti kyky hankkia ja ylläpitää ystävyysuhteita. Näitäkin taitoja voidaan opettaa ja opetella.
Miksi parissa, kolmessa vuodessa yksin jääminen tai sen tunne yleistyy? Aika selvää on, että perusopetuksessa on rakenne, joka jättää osan oppilaista yksin herkässä iässä, ehkä jopa erottaa ystävistään heidät, joiden on vaikea solmia ystävyyssuhteita. Alakoulun ja yläkoulun nivelvaihe ei toimi sosiaalisen turvan kannalta kovin hyvin. Voisiko koulussa pitää entistä tärkeämpänä ystävyysuhteiden ylläpitoa? Nyt käy usein niin, että ystävät joutuvat eri luokille yläkouluun siirryttäessä. Joskus ystäviä erotellaan tarkoituksellakin, varmaan hyvää tarkoittaen.
Kukaan ei saisi jäädä koulussa yksin, ilman vertaisryhmän tukea. Koulussa opettajat voivat vaikuttaa tähän, niin halutessaan myönteisesti.
Toisinaan näyttää siltä, että perusopetuksessa kasvatus jää vähemmälle kun opetus muuttuu oppituntien suorittamiseksi. Olisi aika muutaa painopistettä monimutkaistuvan maailman vaatimusten mukaisesti? Kasvatus on opettamista tärkeämpää (mikäli niitä voi erotelle). Pärjätäkseen tässä muutoksen maailmassa ihminen tarvitsee vahvan sosiaalisen pääoman, kyvyn sopeuta uusiin tilanteisiin ja halun oppia uutta koko elämän läpi. Näitä asioita voi opettaa, tosin se voi olla vaativampaa kuin kielten tai matematiikan opetus. Siksi tarvitaan yhteistyötä. Kouluihin pitää kehittää yhteisöllinen toimintakulttuuri, jossa koko koulu viiteryhmineen kasvattaa.
maanantai 30. syyskuuta 2019
Ei enää niin tasa-arvoinen koulu
Sosiaaliset erot palasivat kouluihin- näin otsikoi Hesari tänään. Suomessa on tapahtunut melko lyhyessä ajassa jotain, mikä heikentää tasa-arvoa luovaa peruskoulua. Ehkä tässä on tapahtunut muutokseen johtavaa kehitystä melko huomaamatta pitkään ja nyt muutokset vain tulevat äkisti näkyviin. Näin näyttää monen yhteiskunnallisen muutoksen analysointi.
Emeritusprofessori, THL:n entinen tutkijaprofessori Matti Rimpelä kirjoittaa aiheesta ennakkoluulottomasti tai sanotaanko vaikeita päätelmiä pelkäämättä kirjoituksessaan: Ohjaako peruskoulun kehittämistä outo tulkinta lasten kehittymisestä aikuiseksi? Olen hyvin paljon kirjoituksen kanssa samoilla poluilla.
Vai mitä pitäisi ajatella tästä :
Emeritusprofessori, THL:n entinen tutkijaprofessori Matti Rimpelä kirjoittaa aiheesta ennakkoluulottomasti tai sanotaanko vaikeita päätelmiä pelkäämättä kirjoituksessaan: Ohjaako peruskoulun kehittämistä outo tulkinta lasten kehittymisestä aikuiseksi? Olen hyvin paljon kirjoituksen kanssa samoilla poluilla.
Vai mitä pitäisi ajatella tästä :
"Taatan nojatuolissa Näsijärven rannalla ihmetelen etenkin peruskoulun nykyisen rakenteen ja toiminnan vakiinnuttaneiden käsitystä lapsen kehityksestä aikuiseksi. Varhaislapsuudessa puhutaan kiintymissuhteesta, keskilapsuudessa oppilaat tarvitsevat koulussa turvallisen aikuisen, luokanopettajan.
Mutta 12-13 -vuotiaana lapset kehittyvät ja itsenäistyvät hyppäyksenomaisesti – yleensä yhden kesäloman aikana – itsenäisiksi ’oppimisyrittäjiksi’, joka eivät koulussaan tarvitse turvallista aikuista eivätkä omaa lähiyhteisöä. Tämä vaihe ihmisen kehityksessä jatkuu työelämään saakka. Siihen siirtyessään nämä itsenäiset oppimisyrittäjät taantuvat ja tarvitsevat uudelleen lähijohtamista ja työyhteisöä. Poikkeuksena ovat koulutusjärjestelmän tehtäviin sijoittuvat aikuiset. Heidät tulkitaan myös aikuisina itsenäisiksi opetustuottajiksi, jotka eivät tarvitse lähijohtamista eikä työyhteisöä samalla tavalla kuin muualla yhteiskunnassa työtehtävissä toimivat aikuiset.
Tämän tulkinnan mukaan ihmisen elämänkulussa yksilöiden itsenäisyys on vahvimmillaan 12-13 ikävuodesta noin 20-24 ikävuoteen saakka, eivätkä he tarvitse koulutuksen instituutioiden oppilaina/opiskelijoina tuekseen lähiyhteisöä eikä lähijohtamista. Näin olen ymmärtänyt koulutusjärjestelmän rakentumista hallinneen tulkinnan lapsen kehityksestä aikuiseksi."
Kirjoitus käsittelee aihetta laajemminkin, se kannattaa lukea kokonaan. Yhtenäiskoulujen yleistymisestä huolimatta ajatus on ajankohtainen. Yhtenäiskoulujen kulttuuri näyttää monesti muuttuneen enemmän opetus-kuin kasvatuspainotteiseksi. Mutta siis, näin minustakin pitkälti on. Ajattelen myös, että maailma on nopeasti globalisoitunut ja muutos on uusi normi. Tässä maailmassa sosiaalinen pääoma ratkaisee menestyksen. Sosioekonominen tausta vaikuttaa myös sosiaaliseen pääomaan, sen riittävyyteen tai riittämättömyyteen.
Peruskoulu on rakennettu ajatukselle, että kaikilla tulee olla, taustastaan riippumatta, samat mahdollisuudet kehittyä ja osallistua yhteiskunnan toimintaan. Perusopetuksen tehtävänä on Opetussuunnitelman mukaan turvata jokaiselle riittävä inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Nyt näyttää minusta siltä, että opetus keskittyy liiaksi inhimilliseen pääoman eli tiedon ja osaamisen opettamiseen. Kasvatustehtävä tarjotaan koteihin, tai jos ongelmia koulussa on, oppilashuollolle. Sosiaalisen pääoma kertyy koulussa osaavan aikuisen johdolla vuorovaikutuksessa, turvallisessa ryhmässä. Yhteistoimintataitoja ei voi oppia jatkuvasti vaihtuvissa ryhmissä, oman viiteryhmän ulkopuolella tai silloin jos koti ei tarjoa riittävästi tukea.
Peruskoulu on rakennettu ajatukselle, että kaikilla tulee olla, taustastaan riippumatta, samat mahdollisuudet kehittyä ja osallistua yhteiskunnan toimintaan. Perusopetuksen tehtävänä on Opetussuunnitelman mukaan turvata jokaiselle riittävä inhimillinen ja sosiaalinen pääoma. Nyt näyttää minusta siltä, että opetus keskittyy liiaksi inhimilliseen pääoman eli tiedon ja osaamisen opettamiseen. Kasvatustehtävä tarjotaan koteihin, tai jos ongelmia koulussa on, oppilashuollolle. Sosiaalisen pääoma kertyy koulussa osaavan aikuisen johdolla vuorovaikutuksessa, turvallisessa ryhmässä. Yhteistoimintataitoja ei voi oppia jatkuvasti vaihtuvissa ryhmissä, oman viiteryhmän ulkopuolella tai silloin jos koti ei tarjoa riittävästi tukea.
Kun on tapahtunut nopea, ei-toivottava muutos, tarvitaan käytäntöjen kriittistä tarkastelua. Miten saadaan sosiaalisen pääoman turvaamisen tehtävä perusopetuksessa toteutumaan? Siinä on merkittävä tasa-arvokysymys, joka tulee ratkoa. Muutoin meillä on edessämme yhä jyrkemmin eriarvoistuva ja epävakaa yhteiskunta. Heikkoja signaaleja on jo näkyvissä. Uskon etä ratkaisu on niinkin yksinkertainen kuin painopisteen muutos. Opetussuunnitelman on tarpeen ohjeistaan annettu sosiaalisen pääoman kerryttämisen tehtävä tarkemmin, kouluissa tulisi ottaa tämä tehtävä tärkeimmäksi tavoitteeksi. Kyllä kouluissa varmasti kehitetään sitten ratkaisuja, joista voidaan kerätä hyvän toimintakulttuurin malli.
maanantai 23. syyskuuta 2019
Koulun muutos on hyvä tai paha
Uusin Perusopetuksen opetussuunnitelma puhuttaa. Monet pitävät sen vaatimia muutoksia huonoina ja monet hyvinä. Hyvää tässä on, että opetussuunnitelma herättää kiinnostusta laajasti. Keskusteluissa huomaa, että opetussuunnitelmaa ei aina ole luettu tai sitä on ymmärretty väärin. Ehkä on unohtunut myös se tosiasia, että opetussuunnitelmien ohjausvaikutus on ollut pienempi kuin mitä tarkoitus on ollut. Kunnat, koulut ja opettajat tekevät omia ratkaisujaan, koska meillä ei ole valtakunnallista valvontaa opetussuunnitelman toteuttamisesta. Ohjeistusta kylläkin on.
Opetussuunnitelman löydät tästä
Hesarissa oli tänään taas iso artikkeli suurista ryhmistä ja tiloista. Opetussuunnitelma ei mitenkään edellytä niitä, mutta kun käsitys oppimisesta ja työnteosta on muuttunut, ollaan koulujen suunnittelussa reagoitu. Jotta uudenlaiset, juostavammat tilat toimivat, on ne alunperin suunniteltava ja rakennettava pedagogisen asiantuntemuksen avulla. Jokin vanha opetuksen väistötilana toimiva teollinen tila ei ole esimerkki modernista oppimisympäristöstä. Tosin sekin voidaan saada toimimaan. Vuosisatoja vanhaa konseptia uudistetaan. On ihan varmaa että kaikki ei heti onnistu. Koulussa on silti ollut aina huonoja tiloja ja monet oppilaat ovat kärsineet väärästä arvioinnista tai opetustavasta. Kun tulee monimuotoisuutta, on yhä useammalla mahdollisuus löytää oma opinpolku.
Uudenlainen työskentely edellyttää uudenlaisen osaamisen ja tiedon omaksumista opettajilta. Vanhana digiohjaajana näen tilanteessa yhteneväisyyttä uuden tekniikan käyttöönottoon. Usein kouluun vain ilmestyi tietokoneita tai luokan seinälle joku ruuvasi älytaulun ja näytti miten se käynnistetään. Opettajat saivat sitten itse keksiä tai olla keksimättä luovia käyttötapoja. Hyvää on, että yhteisopettajuus ja/tai opettajatiimit ovat yleistymässä. Avoimemmat opetustilat lisäävät väistämättä vuorovaikutusta, jolloin vuorovaikutuksen ohjaaminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Ryhmien dynamiikka ja vuorovaikutustaitojen tuntemista tarvitaan. Koulun tehtävä on kerryttää kaikille riittävä sosiaalinen pääoma. Se on mahdollista vain ohjatussa vuorovaikutuksessa. Olen aika varma siitä, että uudenlaisia tiloja osataan käyttää hyvin siellä, missä opettajilla on mahdollisuus saada oppia ja aikaa suunnitella.
Toivon, että opetussuunnitelmaa ei nähdä vain opettajien toiminnan teknisenä ohjaajana. Oppilaan näkökulma on kuitenkin tärkeintä. Opetussuunnitelma on rakennettu periaatteelle, että oppilas on aktiivinen. Tällöin opettajan pitää antaa aktiivisuudelle tilaa ja ohjata tilanteita. Laajentuneessa vuorovaikutustilanteessa on turvallisuus tärkeintä. Sen takaaminen merkitsee, että opettaja pitää huolta siitä, että jokaisella oppilaalla on hyvät kaverit joiden kanssa kasvetaan koulussa ja oma opettaja, johon on luottamussuhde. Voi olla, että tätä ei aina ajatella tarpeeksi. Opettajatiimit ovat yleensä melko pieniä ja pitkäkestoisia. Samalla mallilla pitää uudessa toimintaympäristössä muodostaa oppilastiimitkin.
Huonoja toimintamalleja on kouluissa aina ollut, kuten loistaviakin. Koulun opetuksen kehittymistä on ohjannut tutkimus sekä työelämästä tulleet vaatimukset, osin myös poliittinen ilmapiiri. Tosin koulutus on edustanut perinteitä ja ottanut hitaasti uusia virtauksia vastaan. Nyt on sadan vuoden aikana tapahtunut työelämässä varmasti valtava muutos. Ei riitä, että kerran oppii asioita tai omaa paljon muistietoa, joka on hankittu hiljaa istuen tai yksin lukemalla. Ihmisten pitäisi pystyä oppimaan koko elämän ajan ja vielä osata arvoida lukuisten tietolähteiden oikeellisuus. Oppimisen tutkimus on kertonut paljon siitä, miten ihminen motivoituu ja oppii parhaiten. Kun luovuuttakin nyt tarvitaan, on sen ilmaantuminen jonkin muun kuin passiivisen ohjeiden noudattamisen tulos.
On kovasti toivottavaa, että taloudelliset syyt eli rahan vähyys ei olisi este koulutuksen päivitykselle. Aktiivinen oppilas, jolla on hyvät yhteistyötaidot, oppii elämässä tarvittavia taitoja. Opettajille lisääntyvä yhteistyö parantaa työssäviihtymistä ja antaa entistä paremman ammattiosaamisen. Tarvitaan aikaa ja varojakin suunnitteluun ja koulutukseen, etenkin uuden alussa. Sehän kai on ihan selvää.
Hesarissa oli tänään taas iso artikkeli suurista ryhmistä ja tiloista. Opetussuunnitelma ei mitenkään edellytä niitä, mutta kun käsitys oppimisesta ja työnteosta on muuttunut, ollaan koulujen suunnittelussa reagoitu. Jotta uudenlaiset, juostavammat tilat toimivat, on ne alunperin suunniteltava ja rakennettava pedagogisen asiantuntemuksen avulla. Jokin vanha opetuksen väistötilana toimiva teollinen tila ei ole esimerkki modernista oppimisympäristöstä. Tosin sekin voidaan saada toimimaan. Vuosisatoja vanhaa konseptia uudistetaan. On ihan varmaa että kaikki ei heti onnistu. Koulussa on silti ollut aina huonoja tiloja ja monet oppilaat ovat kärsineet väärästä arvioinnista tai opetustavasta. Kun tulee monimuotoisuutta, on yhä useammalla mahdollisuus löytää oma opinpolku.
Uudenlainen työskentely edellyttää uudenlaisen osaamisen ja tiedon omaksumista opettajilta. Vanhana digiohjaajana näen tilanteessa yhteneväisyyttä uuden tekniikan käyttöönottoon. Usein kouluun vain ilmestyi tietokoneita tai luokan seinälle joku ruuvasi älytaulun ja näytti miten se käynnistetään. Opettajat saivat sitten itse keksiä tai olla keksimättä luovia käyttötapoja. Hyvää on, että yhteisopettajuus ja/tai opettajatiimit ovat yleistymässä. Avoimemmat opetustilat lisäävät väistämättä vuorovaikutusta, jolloin vuorovaikutuksen ohjaaminen muodostuu hyvin tärkeäksi. Ryhmien dynamiikka ja vuorovaikutustaitojen tuntemista tarvitaan. Koulun tehtävä on kerryttää kaikille riittävä sosiaalinen pääoma. Se on mahdollista vain ohjatussa vuorovaikutuksessa. Olen aika varma siitä, että uudenlaisia tiloja osataan käyttää hyvin siellä, missä opettajilla on mahdollisuus saada oppia ja aikaa suunnitella.
Toivon, että opetussuunnitelmaa ei nähdä vain opettajien toiminnan teknisenä ohjaajana. Oppilaan näkökulma on kuitenkin tärkeintä. Opetussuunnitelma on rakennettu periaatteelle, että oppilas on aktiivinen. Tällöin opettajan pitää antaa aktiivisuudelle tilaa ja ohjata tilanteita. Laajentuneessa vuorovaikutustilanteessa on turvallisuus tärkeintä. Sen takaaminen merkitsee, että opettaja pitää huolta siitä, että jokaisella oppilaalla on hyvät kaverit joiden kanssa kasvetaan koulussa ja oma opettaja, johon on luottamussuhde. Voi olla, että tätä ei aina ajatella tarpeeksi. Opettajatiimit ovat yleensä melko pieniä ja pitkäkestoisia. Samalla mallilla pitää uudessa toimintaympäristössä muodostaa oppilastiimitkin.
Huonoja toimintamalleja on kouluissa aina ollut, kuten loistaviakin. Koulun opetuksen kehittymistä on ohjannut tutkimus sekä työelämästä tulleet vaatimukset, osin myös poliittinen ilmapiiri. Tosin koulutus on edustanut perinteitä ja ottanut hitaasti uusia virtauksia vastaan. Nyt on sadan vuoden aikana tapahtunut työelämässä varmasti valtava muutos. Ei riitä, että kerran oppii asioita tai omaa paljon muistietoa, joka on hankittu hiljaa istuen tai yksin lukemalla. Ihmisten pitäisi pystyä oppimaan koko elämän ajan ja vielä osata arvoida lukuisten tietolähteiden oikeellisuus. Oppimisen tutkimus on kertonut paljon siitä, miten ihminen motivoituu ja oppii parhaiten. Kun luovuuttakin nyt tarvitaan, on sen ilmaantuminen jonkin muun kuin passiivisen ohjeiden noudattamisen tulos.
On kovasti toivottavaa, että taloudelliset syyt eli rahan vähyys ei olisi este koulutuksen päivitykselle. Aktiivinen oppilas, jolla on hyvät yhteistyötaidot, oppii elämässä tarvittavia taitoja. Opettajille lisääntyvä yhteistyö parantaa työssäviihtymistä ja antaa entistä paremman ammattiosaamisen. Tarvitaan aikaa ja varojakin suunnitteluun ja koulutukseen, etenkin uuden alussa. Sehän kai on ihan selvää.
lauantai 14. syyskuuta 2019
Peruskoulu, hyvä vai huono?
Koulutusta ja etenkin perusopetusta käsitellään mediassa paljon elo/syyskuun vaihteessa kun lukuvuosi alkaa. Usein myös joulun aika ja toukokuun loppu ovat havaintojeni mukaan koulu-uutisten aikaa. Nyt on taas ollut paljon koulua kielteisesti käsitteleviä uutisia tai juttuja liikkeellä, toki myös hyviä uutisia.
Onko peruskoululla huonompi maine kuin ennen? Tähän osasisi varmaan vastata joku tutkija, jos asiaa on tutkittu. En nyt tähän hätään löytänyt vertailevaa tietoa pitkältä ajalta, ehkä sitä jossain on?
Omat kommentit asiaan:
Kielteinen uutinen herättää enemmän reaktioita kuin myönteinen. Täten toimittajien kannalta huono uutinen on parempi kuin hyvä uutinen. Sitä paitsi näyttää siltä, että jos opettaja menettää malttinsa työssään on se paljon suurempi uutinen kuin se, että kirjastonhoitaja, bussikuski tai vahtimestari hermostuu. Kuitenkin kaikilla on samanlainen ammatillinen vastuu kohdatessaan ihmisiä työssään, opettajilla tietysti vielä kasvattajan vastuu. Toimittajien vastuulla on minusta osaltaan se, että voimme olla ylpeitä saavutuksistamme koulutuksen alalla. Epäkohdista kertominen on tietenkin myös tärkeää.
Koulut ovat melko sisäänpäinkääntyneitä, ehkä enemmän kuin ennen? Arvostelu tulee yleensä ulkopuolelta eli heiltä, jotka eivät ymmärrä työn todellisia haasteita, sanoo kouluväki usein. Opettajan työ on kuitenkin aina ollut julkista, ehkä nykyään vain vähemmän yhteisöllistä, jolloin kontaktipinta koteihin on liian ohut. Vai kuinka moni opettaja käy kodeissa, kuten ennen oli usein tapana?Negatiivinen uutisointi tuntuu vääryydeltä ja yleiseltä, mikäli koulun suhteet ympäristöön eivät ole kiinteät. Hyvät suhteet koteihin ja muihin kasvatuskumppaneihin lisäävät itseluottamusta ja myöskin kykyä ottaa palaute rakentavasti vastaan.
Koulu on historian aikana ollut hyvin arvostettu ja opettaja on kuulunut sivistyneistöön. Koulu on siirtänyt kulttuuria eteenpäin ja pitänyt perinteitä yllä. Nopean muutoksen aikana ollaan tilanteessa, jossa kulttuuria pitää myös uudistaa. Voi olla (tai minusta onkin niin), että koulut eivät ole reagoineet muutos- tai uudistustarpeisiin riittävän nopeasti. Muutos säilyttäjästä uudistajaan ei ole kouluinstituutiolle helppo. Koulun ulkopuoliset toimijat näkevät nämä muutostarpeet ehkä paremmin kuin koulussa sisältäpäin nähdään. Koulun auktoriteetti ja merkityksellisyys sen mukana ovat ehkä pienentyneet.
Hyvinvointivaltiossa ollaan vaiheessa, jossa useimmat palvelujen käyttäjät ovat hyvin koulutettuja, eivätkä koe opettajaa asemansa takia auktoriteetiksi. Kun oppilaatkaan eivät enää suostu tekemään parastaan vain siksi, että opettaja käskee, niin eivät vanhemmatkaan välttämättä hyväksy koulun kaikkia toimia kyselemättä. Koulun pitää alkaa hoitamaan yhdyskuntasuhteitaan. Opin tämän itse kantapään kautta jo kauan sitten, kun aloin uudistamaan näkyvästi opetusjärjestelyjäni. Kun vanhemmat olivat aluksi epäluuloisia, loukkaannuin. Sitten onneksi älysin, että vanhemmilla on oikeus kysyä ja kyseenalaistaa ja minulla velvollisuus ansaita luottamus "myymällä" tavoitteeni ja menetelmäni. Tavoitteiden ja menetelmien avoimuus ja perustelut rauhoittivat vanhempia ja sain kotien tuen. Opin tästä paljon. Vanhemmat edustavat myös työnantajaa suhteessaan opettajiin, heiltähän se palkkakin lopulta tulee. Koulu ei ole opettajia varten.
Kaikkiaan hiukan ihmettelen, että peruskoulun hallinto ei ole reagoinut tarpeeksi muuttuneeseen tilanteeseen. Hallinnon kaikilla tasoilla pitää tehdä enemmän töitä peruskoulun hyvien puolien esiin nostamisessa. Onhan niitä paljon. Ehkä suurissa kunnissa ja valtion tason hallinnossa pitäisi miettiä suhdetoiminnan ammattilaisten palkkaamista? Olen varma, että jos oppilaat, vanhemmat ja koulun henkilöstö ovat ylpeitä koulun työstä ja tuloksista, niin siitä syntyy motivaatiota ja tuloksia parantava myönteinen noste.
Laitanpa lopuksi linkin Peruskoulufoorumin sivuille. Sieltä löytyy paljon positiivista kouluasiaa.
Onko peruskoululla huonompi maine kuin ennen? Tähän osasisi varmaan vastata joku tutkija, jos asiaa on tutkittu. En nyt tähän hätään löytänyt vertailevaa tietoa pitkältä ajalta, ehkä sitä jossain on?
Omat kommentit asiaan:
Kielteinen uutinen herättää enemmän reaktioita kuin myönteinen. Täten toimittajien kannalta huono uutinen on parempi kuin hyvä uutinen. Sitä paitsi näyttää siltä, että jos opettaja menettää malttinsa työssään on se paljon suurempi uutinen kuin se, että kirjastonhoitaja, bussikuski tai vahtimestari hermostuu. Kuitenkin kaikilla on samanlainen ammatillinen vastuu kohdatessaan ihmisiä työssään, opettajilla tietysti vielä kasvattajan vastuu. Toimittajien vastuulla on minusta osaltaan se, että voimme olla ylpeitä saavutuksistamme koulutuksen alalla. Epäkohdista kertominen on tietenkin myös tärkeää.
Koulut ovat melko sisäänpäinkääntyneitä, ehkä enemmän kuin ennen? Arvostelu tulee yleensä ulkopuolelta eli heiltä, jotka eivät ymmärrä työn todellisia haasteita, sanoo kouluväki usein. Opettajan työ on kuitenkin aina ollut julkista, ehkä nykyään vain vähemmän yhteisöllistä, jolloin kontaktipinta koteihin on liian ohut. Vai kuinka moni opettaja käy kodeissa, kuten ennen oli usein tapana?Negatiivinen uutisointi tuntuu vääryydeltä ja yleiseltä, mikäli koulun suhteet ympäristöön eivät ole kiinteät. Hyvät suhteet koteihin ja muihin kasvatuskumppaneihin lisäävät itseluottamusta ja myöskin kykyä ottaa palaute rakentavasti vastaan.
Koulu on historian aikana ollut hyvin arvostettu ja opettaja on kuulunut sivistyneistöön. Koulu on siirtänyt kulttuuria eteenpäin ja pitänyt perinteitä yllä. Nopean muutoksen aikana ollaan tilanteessa, jossa kulttuuria pitää myös uudistaa. Voi olla (tai minusta onkin niin), että koulut eivät ole reagoineet muutos- tai uudistustarpeisiin riittävän nopeasti. Muutos säilyttäjästä uudistajaan ei ole kouluinstituutiolle helppo. Koulun ulkopuoliset toimijat näkevät nämä muutostarpeet ehkä paremmin kuin koulussa sisältäpäin nähdään. Koulun auktoriteetti ja merkityksellisyys sen mukana ovat ehkä pienentyneet.
Hyvinvointivaltiossa ollaan vaiheessa, jossa useimmat palvelujen käyttäjät ovat hyvin koulutettuja, eivätkä koe opettajaa asemansa takia auktoriteetiksi. Kun oppilaatkaan eivät enää suostu tekemään parastaan vain siksi, että opettaja käskee, niin eivät vanhemmatkaan välttämättä hyväksy koulun kaikkia toimia kyselemättä. Koulun pitää alkaa hoitamaan yhdyskuntasuhteitaan. Opin tämän itse kantapään kautta jo kauan sitten, kun aloin uudistamaan näkyvästi opetusjärjestelyjäni. Kun vanhemmat olivat aluksi epäluuloisia, loukkaannuin. Sitten onneksi älysin, että vanhemmilla on oikeus kysyä ja kyseenalaistaa ja minulla velvollisuus ansaita luottamus "myymällä" tavoitteeni ja menetelmäni. Tavoitteiden ja menetelmien avoimuus ja perustelut rauhoittivat vanhempia ja sain kotien tuen. Opin tästä paljon. Vanhemmat edustavat myös työnantajaa suhteessaan opettajiin, heiltähän se palkkakin lopulta tulee. Koulu ei ole opettajia varten.
Kaikkiaan hiukan ihmettelen, että peruskoulun hallinto ei ole reagoinut tarpeeksi muuttuneeseen tilanteeseen. Hallinnon kaikilla tasoilla pitää tehdä enemmän töitä peruskoulun hyvien puolien esiin nostamisessa. Onhan niitä paljon. Ehkä suurissa kunnissa ja valtion tason hallinnossa pitäisi miettiä suhdetoiminnan ammattilaisten palkkaamista? Olen varma, että jos oppilaat, vanhemmat ja koulun henkilöstö ovat ylpeitä koulun työstä ja tuloksista, niin siitä syntyy motivaatiota ja tuloksia parantava myönteinen noste.
Laitanpa lopuksi linkin Peruskoulufoorumin sivuille. Sieltä löytyy paljon positiivista kouluasiaa.
torstai 5. syyskuuta 2019
Sosiaalinen pääoma on hyvinvoinnin perusta ja koulun tehtävä
Olen kevään ja kesän aikana ollut mukana miettimässä pienellä porukalla, miten uusi hallitus voisi suunnata koulutukseen lisäpanostustaan. Olemme liikkeellä ihan omin valtuutuksin, mutta jo kaksi ministeriötapaamista on takana. Jatkamme lobbausta mielestämme tärkeän asian hyväksi.
Työmme alkoi oikeastaan syrjäytymisen ja kiusaamisen ehkäisyyn liittyvillä ajatuksilla, mutta onneksi siirryimme pian siihen, miksi näitä ilmiöitä ei saada merkittävästi vähennettyä, vaikka voimavaroja on lisätty. Ei auta vaikka ryhmäkokoja pienennetään ja kouluun tuodaan aina vain lisää erityisosaamista, kurattooreita ja psykologeja.
Opetussuunnitelmasta "löysimme" tekstin, johon tukeutua:
OPS, luku 3.1 Perusopetuksen tehtävä:
"Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta.”
Mitä tämä tarkoittaa?
Peruskoululla on tehtävänä tuottaa hyvinvointia yksilön sekä yhteiskunnan tasolla. Silloin pitää antaa yksilöille osaamista, jonka avulla voi opiskella ja sijoittua tuottavasti työelämään mutta myös antaa riittävä sosiaalinen kompetenssi, kyky toimia muiden kanssa. Tämä on tärkeää etenkin heille, joiden luontainen sosiaalinen pääoma on riittämätön. Peruskoululla on siis, moniarvoisesta yhteiskunnastamme huolimatta, tärkeä yleinen kasvatustehtävä. Ilman riittävää sosiaalista pääomaa ei myönteinen kiinnittyminen yhteisöihin onnistu, eikä oman elämän tavoitteellinen ohjaaminenkaan. Syrjäytymikierre uhkaa kaikkia, joiden sosiaalinen pääoma on jäänyt vajaaksi.
Koulun uudistumista on arvosteltu osin ymmärtämättömästi juuri tämän asian tiimoilta. Tarvitsemme esimerkiksi uudenlaisia opetusjärjestelyjä ja -tiloja kipeästi, jotta sosiaalinen pääoma pääsee kertymään. Yhdessä toimimista voi harjoitella suunnitelmallisesti, mutta se onnistuu vain toimilla yhdessä, vuorovaikutuksessa. Opettajienkin pitää osata sitä, mitä opettavat. Opettajilla pitää olla hyvät yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot. Työtä ei pidä enää nähdä yksin tekemisenä.
Pienoinen ongelma on, että kun Opetussuunnitelma selkeästi antaa ison vastuun ja tehtävän sosiaalisen pääoman kerryttämiseen, niin tarkempi kuvaus tai ohjeistus tavoitteeseen pääsemiseksi puuttuu. Mitkä ovat tavoitteet eri luokka-asteilla? Miten opetus etenee? Miten arvioidaan tuloksia? Näihin koulut tarvitsevat konkreettista ohjeistusta, muutoin tuon keskeinen tehtävä toteutuu vain satunnaisesti.
Sosiaalista pääomaa voidaan kerryttää suunnitelmallisesti. Sosiaalista pääomaa hankittaessa tärkein työakalu lienee sosiaaliset taidot eli yhdessä toimisen kyky. Jotta taitoja voi harjoitella koulussa vaaditaan joitakin rakenteellisia muutoksia. Esimerkiksi koululaisillamme on yleensä aivan liikaa ihmissuhteita hoidettavanaan. Yhteistoimintaosaamista on parasta harjoitella turvallisissa tilanteissa. Turvallisuus rakentuu luottamuksesta, joka taasen saavutetaan ajan kanssa. Suosittelen kiinteitä koti- tai pienryhmiä (2-4 oppilasta) sekä ryhmässä vierailevien aikuisten määrän rajoittamista. Lapsilla tai nuorilla ei ole enää kovinkaan hyviä mahdollisuuksia harjoitella yhteistoimintaa spontaanisti. Itseohjautuvat kimppaleikit ovat lähes loppuneet, perheet pienentyneet ja monilla vapaa-aika aikuisen ohjaamaa, ikäluokat on eristetty toisistaan. Samalla maailma on kehittynyt niin, että laaja sosiaalinen pääoma on entistä tärkeämpää, jotta selviää muuttuvissa ja yhä monimuotoisemmissa oloissa. Parhaiten yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kouluissa. Toivottavasti voimme omalla pienellä osuudellamme saada sosiaalisen pääoman tuottamisen agendaa eteenpäin. Opetuksen painopisteen muutoksesta on kyse, ei mistään lisätehtävästä. Olisi tehtävä sitä, mikä on tärkeää. Koulut voivat kasvaa kehitysyhteisöiksi, joissa tuotetaan hyvää sosiaalista pääomaa sekä aikuiselle että lapsille. Siihen tarvitaan suunnitelma, pitkäjänteinen toteutus ja korjaavaa arviointia, ei sen kummempaa. Hyviä malleja on jo, muuallakin kuin kirjoissamme.
Työmme alkoi oikeastaan syrjäytymisen ja kiusaamisen ehkäisyyn liittyvillä ajatuksilla, mutta onneksi siirryimme pian siihen, miksi näitä ilmiöitä ei saada merkittävästi vähennettyä, vaikka voimavaroja on lisätty. Ei auta vaikka ryhmäkokoja pienennetään ja kouluun tuodaan aina vain lisää erityisosaamista, kurattooreita ja psykologeja.
Opetussuunnitelmasta "löysimme" tekstin, johon tukeutua:
OPS, luku 3.1 Perusopetuksen tehtävä:
"Perusopetuksen yhteiskunnallisena tehtävänä on edistää tasa-arvoa, yhdenvertaisuutta ja oikeudenmukaisuutta. Perusopetus kartuttaa inhimillistä ja sosiaalista pääomaa. Inhimillinen pääoma koostuu osaamisesta ja sosiaalinen pääoma ihmisten välisistä yhteyksistä, vuorovaikutuksesta ja luottamuksesta.”
Mitä tämä tarkoittaa?
Peruskoululla on tehtävänä tuottaa hyvinvointia yksilön sekä yhteiskunnan tasolla. Silloin pitää antaa yksilöille osaamista, jonka avulla voi opiskella ja sijoittua tuottavasti työelämään mutta myös antaa riittävä sosiaalinen kompetenssi, kyky toimia muiden kanssa. Tämä on tärkeää etenkin heille, joiden luontainen sosiaalinen pääoma on riittämätön. Peruskoululla on siis, moniarvoisesta yhteiskunnastamme huolimatta, tärkeä yleinen kasvatustehtävä. Ilman riittävää sosiaalista pääomaa ei myönteinen kiinnittyminen yhteisöihin onnistu, eikä oman elämän tavoitteellinen ohjaaminenkaan. Syrjäytymikierre uhkaa kaikkia, joiden sosiaalinen pääoma on jäänyt vajaaksi.
Koulun uudistumista on arvosteltu osin ymmärtämättömästi juuri tämän asian tiimoilta. Tarvitsemme esimerkiksi uudenlaisia opetusjärjestelyjä ja -tiloja kipeästi, jotta sosiaalinen pääoma pääsee kertymään. Yhdessä toimimista voi harjoitella suunnitelmallisesti, mutta se onnistuu vain toimilla yhdessä, vuorovaikutuksessa. Opettajienkin pitää osata sitä, mitä opettavat. Opettajilla pitää olla hyvät yhteistyö- ja vuorovaikutustaidot. Työtä ei pidä enää nähdä yksin tekemisenä.
Pienoinen ongelma on, että kun Opetussuunnitelma selkeästi antaa ison vastuun ja tehtävän sosiaalisen pääoman kerryttämiseen, niin tarkempi kuvaus tai ohjeistus tavoitteeseen pääsemiseksi puuttuu. Mitkä ovat tavoitteet eri luokka-asteilla? Miten opetus etenee? Miten arvioidaan tuloksia? Näihin koulut tarvitsevat konkreettista ohjeistusta, muutoin tuon keskeinen tehtävä toteutuu vain satunnaisesti.
Sosiaalista pääomaa voidaan kerryttää suunnitelmallisesti. Sosiaalista pääomaa hankittaessa tärkein työakalu lienee sosiaaliset taidot eli yhdessä toimisen kyky. Jotta taitoja voi harjoitella koulussa vaaditaan joitakin rakenteellisia muutoksia. Esimerkiksi koululaisillamme on yleensä aivan liikaa ihmissuhteita hoidettavanaan. Yhteistoimintaosaamista on parasta harjoitella turvallisissa tilanteissa. Turvallisuus rakentuu luottamuksesta, joka taasen saavutetaan ajan kanssa. Suosittelen kiinteitä koti- tai pienryhmiä (2-4 oppilasta) sekä ryhmässä vierailevien aikuisten määrän rajoittamista. Lapsilla tai nuorilla ei ole enää kovinkaan hyviä mahdollisuuksia harjoitella yhteistoimintaa spontaanisti. Itseohjautuvat kimppaleikit ovat lähes loppuneet, perheet pienentyneet ja monilla vapaa-aika aikuisen ohjaamaa, ikäluokat on eristetty toisistaan. Samalla maailma on kehittynyt niin, että laaja sosiaalinen pääoma on entistä tärkeämpää, jotta selviää muuttuvissa ja yhä monimuotoisemmissa oloissa. Parhaiten yhteistoimintaosaamista voidaan harjoitella kouluissa. Toivottavasti voimme omalla pienellä osuudellamme saada sosiaalisen pääoman tuottamisen agendaa eteenpäin. Opetuksen painopisteen muutoksesta on kyse, ei mistään lisätehtävästä. Olisi tehtävä sitä, mikä on tärkeää. Koulut voivat kasvaa kehitysyhteisöiksi, joissa tuotetaan hyvää sosiaalista pääomaa sekä aikuiselle että lapsille. Siihen tarvitaan suunnitelma, pitkäjänteinen toteutus ja korjaavaa arviointia, ei sen kummempaa. Hyviä malleja on jo, muuallakin kuin kirjoissamme.
lauantai 31. elokuuta 2019
Samanlaisuus ei ole yhtä kuin tasavertaisuus
Onpa vaikeaa ottaa esille poikien huono koulumenestys ja sen jälkeen nuorten miesten lisääntyvä huono-osaisuus rakentavassa mielessä, ainakin mediassa. Viimeisessä Pisa-tutkimuksessahan olivat poikien ja tyttöjen osaamiserot koko tutkimuksen suurimmat, ainakin luonnontieteissä. Tyttöjen arvosanat ovat peruskoulun päättyessä paremmat, joten heillä on etua pyrittäessä suosituimpiin jatko-opiskelupaikkoihin. No, tämä ei olisi ongelma mikäli tytöt olisivat poikia lahjakkaampia. Mittauksissa näyttää kuitenkin , että tyttöjen ja poikien osaaminen on samalla tasolla, mutta pojat eivät jostain syystä saa osaamistaa arvosanoihinsa. Olisi hyvä paneutua asiaan, asiapohjalta.
Opetushallitus teetti raportin nimeltään Poikien oppimishaasteet ja -ratkaisut vuoteen 2025 mennessä. (linkki) Raportissa on 12 toimenpide-ehdostusta, minusta ihan järkeviä, tosin osittain teoreettisella tasolla liikaa liikkuvia. Lisäksi liitteinä on mahtava määrää todella kiinnostavaa tietoa koulutuksen maantietellisistä eroista sekä selvitellään mistä sukupuolierot koulumenestyksessä ilmeisesti johtuvat.
Kritiikkiä journalistiselle etiikalle antaisin kyllä. Esim. Yle otsikoi nettisivuillaan: Opetushallitus haluaa lisää miesopettajia parantamaan poikien koulumenestystä. En välttämättä lue ihan tämmöistä raportista. Asiaa käsitellään kyllä toimintaehdotuksessa viisi, jossa on otsikko: Sukupuolittuneiden käytäntöjen murtaminen.
Tulkitsen kohtaa niin, että miesopettajia tulisi lisätä alku- ja esiopetukseen, jotta lapsille ei syntyisi sukupuolittunutta kuvaa siitä, ketkä opettavat ja kasvattavat. Nythän kerromme heille että naiset.
Eihän se voi olla hyvä.
Harmillista että arvostetutkin tietolähteemme harrastavat journalismia, jossa mennään huomiontavoittellu edellä. Siltä tuo minusta ainakin näyttää. Mutta, siis, raportti kannattaa lukea ihan itse, taas kerran.
Palaan vielä otsikkoon. Onko se parasta kaikille, että kohdataan kaikki samalla tavalla? Olisiko tytöillä ja pojilla eroja oppimisorientaatioissaan, noin keskimäärin? Ja pitäisikö se ottaa koulun toiminnassa huomioon? Olisi kiva tietää.
Sehän ei ole pois heiltä, jotka eivät tunne kuuluvansa kumpaankaan joukkoon.
Opetushallitus teetti raportin nimeltään Poikien oppimishaasteet ja -ratkaisut vuoteen 2025 mennessä. (linkki) Raportissa on 12 toimenpide-ehdostusta, minusta ihan järkeviä, tosin osittain teoreettisella tasolla liikaa liikkuvia. Lisäksi liitteinä on mahtava määrää todella kiinnostavaa tietoa koulutuksen maantietellisistä eroista sekä selvitellään mistä sukupuolierot koulumenestyksessä ilmeisesti johtuvat.
Todella hyödyllistä luettavaa ovat erilaiset tilastot ja käppyrät joita on kattavasti mukana. Tämä dia esim. on ensimmäisiä, joista luen järkeenkäypiä syitä osaamisen eroihin.
Kritiikkiä journalistiselle etiikalle antaisin kyllä. Esim. Yle otsikoi nettisivuillaan: Opetushallitus haluaa lisää miesopettajia parantamaan poikien koulumenestystä. En välttämättä lue ihan tämmöistä raportista. Asiaa käsitellään kyllä toimintaehdotuksessa viisi, jossa on otsikko: Sukupuolittuneiden käytäntöjen murtaminen.
Tulkitsen kohtaa niin, että miesopettajia tulisi lisätä alku- ja esiopetukseen, jotta lapsille ei syntyisi sukupuolittunutta kuvaa siitä, ketkä opettavat ja kasvattavat. Nythän kerromme heille että naiset.
Eihän se voi olla hyvä.
Harmillista että arvostetutkin tietolähteemme harrastavat journalismia, jossa mennään huomiontavoittellu edellä. Siltä tuo minusta ainakin näyttää. Mutta, siis, raportti kannattaa lukea ihan itse, taas kerran.
Palaan vielä otsikkoon. Onko se parasta kaikille, että kohdataan kaikki samalla tavalla? Olisiko tytöillä ja pojilla eroja oppimisorientaatioissaan, noin keskimäärin? Ja pitäisikö se ottaa koulun toiminnassa huomioon? Olisi kiva tietää.
Sehän ei ole pois heiltä, jotka eivät tunne kuuluvansa kumpaankaan joukkoon.
sunnuntai 18. elokuuta 2019
Avoin vai perinteinen alku?
Taas eletään koulu-uutisten aikaa. Vähän harmittaa, että tänä syksynä on taas julkisuudessa liikkunut erilaisia kielteisiä juttuja "uudenlaisesta" oppimisesta, jota ops muka vaatii ja myös uusista koulujen tila-ratkaisuista. Tavaksi on näköjään tullut reagoida otsikoihin ja mielipiteet ovatkin totuuksia. Eikä tuo kulunut "tutkimusten mukaan" ole kadonnut omien mielipiteiden perusteluista. No, ei näin ole aina ja tämä voi olla marinaakin, mutta nopeutunut tiedonvälitys ja some-maailma muuttavat informaation käsittelyä. Kriittinen uutisten arviointi on entistä tärkeämpää.
Ja asiaan. Koulun aloitukseen on kehittynyt uudehko pedagoginen järjestely, jota kutsutaan nimellä avoin alku. En tiedä missä ja miten ajatus on kehittynyt, mutta tutkittua tietoa sen vaikutuksista ei taida löytyä. Kouluissa tehdään siten kokeilua ilman mittauksia. Juttu voi silti toimia. Ajatus on, että ekaluokkalaiset ovat kaksi, kolme viikkoa yhdessä ilman luokka- tai ryhmäjakoa. Opettajat päättävät sitten tuon tarkkailujakson jälkeen luokat ja luokkien opettajat. Perusteena on ollut, että siten saadaan toimivat luokkajaot. Olen kyllä hiukan skeptinen, vaikka ajatus on varmasti hyvä. Opettajien yhteistyö varmaankin lisääntyy, se on positiivista. Järjestelystä puuttuu nähdäkseni ryhmädynamiikan tuntemusta ja ehkä muutenkin asettumista oppilaan ja kotien asemaan. Toki tätä avointa alkua toteutetaan hyvin eri tavoin. Joku tapa on parempi kuin toinen.
Mutta sitten (toivon mukaan kannustavaa) kritiikkiä. Aika monet avoimen alun perustelut, joita olen lukenut, eivät oikein kestä lähempää tarkastelua.
Sanotaan, että opettajat oppivat tuntemaan oppilaat ja näkevät keiden kanssa menee hyvin ja keitä ei pidä laittaa samalle luokalle. Parin, kolmen viikon aikana on kuitenkin melko mahdotonta tehdä kattavia havaintoja eri kombinaatioista, tai päätellä oppilaiden käytöksen syitä. Suurin ongelma on, että muutama ensimmäinen viikko menee ekaluokkalaisilla yleensä ns. kuherruskuukausivaiheessa. Uudessa ympäristössä ihmisen käytös muuttuu ja vasta tuntiessaan olevansa turvassa yksilö toimii ryhmässä normaalisti.
Sanotaan myös, että kaikki oppilaat oppivat tuntemaan toisensa ja toimimaan kaikkien kanssa yhteistyössä. Ei se ihan niin helppoa ole. Tämä riippuu sitten siitä, mitä tuntemisella tarkoitetaan. Kun suurin osa on uudessa ympäristössä ja osittain vieraiden kanssa, on ensisijainen tarve kuulua johonkin. Kiinnittyminen tapahtuu parhaiten pieneen ryhmään, ei esimerkiksi 50:nen oppilaan laumaan. Nimiä ja kasvoja voi toki oppia tuntemaan, mutta 7-vuotias ei millään pysty luomaan luottamussuhdetta vaikka 50:een eri oppilaaseen parissa, kolmessa viikossa. Luottamussuhde kumminkin tarvitaan, jotta yhteistyö on tuloksellista.
Ryhmädynamiikkaan kuluu, että iso joukko toisilleen vieraita ihmisiä on helposti negatiivinen ja vihamielinen. Kouluun tullessaan monet pienet oppilaat jännittävät ja hakevat turvaa. Vaihtuvat aikuiset, vaihtuvat ryhmät ja vaihtuva tila eivät varmaankaan voi tuottaa kaikille turvallisuutta. Sosiaalisesti joustavat varmasti pärjäävät. Avointa alkua onkin usein muuteltu palautteen perusteella.
Ehkä siihen voidaan luoda suhteellisen hyvin toimiva muoto. Luulisin että järestely, jossa oppilaiden ryhmä on kiinteä, mutta kiertää eri opettajilla, on parhaiten toimiva. Oppilaiden ja vanhempien osallistuminen ja kuuleminen olisivat myös tärkeitä.
Hieman ihmettelin erään kouluviranomaisen lausuntoa että parissa viikossa opettajat saavat enemmän tietoa oppilaista, kuin mitä saisivat esikoulun opettajilta. Melkoisen vähättelevää, jos vuoden havainnointi ei ole enemmän kuin kaksi, kolme viikkoa.
Itselläni on hyviä kokemuksia yhteistyöstä esikoulun opettajien kanssa. He ovat asiantuntijoita, joiden tietoa kannattaa käyttää hyväksi. Luulenpa, että jo keväällä alkava tiivis yhteistyö korvaisi hyvin avoimen alun. Olisi ekaluokklaiselle tosi tärkeää, jos jo tutustumispäivänä näkee luokkansa, ryhmänsä ja opettajansa. Tärkeää on yleensä tietää, että se paras kaveri on samalla luokalla turvana. Koulu voi tukea oppilaidensa turvaverkkojen kiinteyttä.
Monissa kouluissa toimii jo esiopetus. Ainakin näissä kouluissa voidaan ihan oikeasti rakentaa sitä yhtenäistä opinpolkua, johon kuuluu ennustettavuus oppilaan näkökulmasta. Koulu on oppilaita varten.
Nämä ajatukset nousivat mieleen, kun luin Hesarista erään äidin kokemuksen kahdesta erilaisesta aloituksesta. Kyseessä on tietysti vain yksi kokemus, mutta siinä tulee esiin se, keitä varten koulu on:
Ja asiaan. Koulun aloitukseen on kehittynyt uudehko pedagoginen järjestely, jota kutsutaan nimellä avoin alku. En tiedä missä ja miten ajatus on kehittynyt, mutta tutkittua tietoa sen vaikutuksista ei taida löytyä. Kouluissa tehdään siten kokeilua ilman mittauksia. Juttu voi silti toimia. Ajatus on, että ekaluokkalaiset ovat kaksi, kolme viikkoa yhdessä ilman luokka- tai ryhmäjakoa. Opettajat päättävät sitten tuon tarkkailujakson jälkeen luokat ja luokkien opettajat. Perusteena on ollut, että siten saadaan toimivat luokkajaot. Olen kyllä hiukan skeptinen, vaikka ajatus on varmasti hyvä. Opettajien yhteistyö varmaankin lisääntyy, se on positiivista. Järjestelystä puuttuu nähdäkseni ryhmädynamiikan tuntemusta ja ehkä muutenkin asettumista oppilaan ja kotien asemaan. Toki tätä avointa alkua toteutetaan hyvin eri tavoin. Joku tapa on parempi kuin toinen.
Mutta sitten (toivon mukaan kannustavaa) kritiikkiä. Aika monet avoimen alun perustelut, joita olen lukenut, eivät oikein kestä lähempää tarkastelua.
Sanotaan, että opettajat oppivat tuntemaan oppilaat ja näkevät keiden kanssa menee hyvin ja keitä ei pidä laittaa samalle luokalle. Parin, kolmen viikon aikana on kuitenkin melko mahdotonta tehdä kattavia havaintoja eri kombinaatioista, tai päätellä oppilaiden käytöksen syitä. Suurin ongelma on, että muutama ensimmäinen viikko menee ekaluokkalaisilla yleensä ns. kuherruskuukausivaiheessa. Uudessa ympäristössä ihmisen käytös muuttuu ja vasta tuntiessaan olevansa turvassa yksilö toimii ryhmässä normaalisti.
Sanotaan myös, että kaikki oppilaat oppivat tuntemaan toisensa ja toimimaan kaikkien kanssa yhteistyössä. Ei se ihan niin helppoa ole. Tämä riippuu sitten siitä, mitä tuntemisella tarkoitetaan. Kun suurin osa on uudessa ympäristössä ja osittain vieraiden kanssa, on ensisijainen tarve kuulua johonkin. Kiinnittyminen tapahtuu parhaiten pieneen ryhmään, ei esimerkiksi 50:nen oppilaan laumaan. Nimiä ja kasvoja voi toki oppia tuntemaan, mutta 7-vuotias ei millään pysty luomaan luottamussuhdetta vaikka 50:een eri oppilaaseen parissa, kolmessa viikossa. Luottamussuhde kumminkin tarvitaan, jotta yhteistyö on tuloksellista.
Ryhmädynamiikkaan kuluu, että iso joukko toisilleen vieraita ihmisiä on helposti negatiivinen ja vihamielinen. Kouluun tullessaan monet pienet oppilaat jännittävät ja hakevat turvaa. Vaihtuvat aikuiset, vaihtuvat ryhmät ja vaihtuva tila eivät varmaankaan voi tuottaa kaikille turvallisuutta. Sosiaalisesti joustavat varmasti pärjäävät. Avointa alkua onkin usein muuteltu palautteen perusteella.
Ehkä siihen voidaan luoda suhteellisen hyvin toimiva muoto. Luulisin että järestely, jossa oppilaiden ryhmä on kiinteä, mutta kiertää eri opettajilla, on parhaiten toimiva. Oppilaiden ja vanhempien osallistuminen ja kuuleminen olisivat myös tärkeitä.
Hieman ihmettelin erään kouluviranomaisen lausuntoa että parissa viikossa opettajat saavat enemmän tietoa oppilaista, kuin mitä saisivat esikoulun opettajilta. Melkoisen vähättelevää, jos vuoden havainnointi ei ole enemmän kuin kaksi, kolme viikkoa.
Itselläni on hyviä kokemuksia yhteistyöstä esikoulun opettajien kanssa. He ovat asiantuntijoita, joiden tietoa kannattaa käyttää hyväksi. Luulenpa, että jo keväällä alkava tiivis yhteistyö korvaisi hyvin avoimen alun. Olisi ekaluokklaiselle tosi tärkeää, jos jo tutustumispäivänä näkee luokkansa, ryhmänsä ja opettajansa. Tärkeää on yleensä tietää, että se paras kaveri on samalla luokalla turvana. Koulu voi tukea oppilaidensa turvaverkkojen kiinteyttä.
Monissa kouluissa toimii jo esiopetus. Ainakin näissä kouluissa voidaan ihan oikeasti rakentaa sitä yhtenäistä opinpolkua, johon kuuluu ennustettavuus oppilaan näkökulmasta. Koulu on oppilaita varten.
Nämä ajatukset nousivat mieleen, kun luin Hesarista erään äidin kokemuksen kahdesta erilaisesta aloituksesta. Kyseessä on tietysti vain yksi kokemus, mutta siinä tulee esiin se, keitä varten koulu on:
torstai 15. elokuuta 2019
Sukupuolittunut syrjäytyminen
Palaan vielä hiukan edelliseen aiheeseen. Löysin melko puhuttelevan diagrammin nuorten miesten huono-osaisuuden lisääntymisestä- ja syntyvyyden laskusta:
Kuva on Anna Rotkirchin haastatteluun perustuvasta artikkelista Talouselämä -lehdessä 28.7.2018. Mitä ihmettä on tapahtunut noin vuosien 2009- 2012 tienoilla? Muutos näyttää jyrkältä, mutta on kehittynyt tietenkin vähitellen murtumapisteeseen.
Linkki artikkeliin tässä. Väestöliiton tutkimusprofessori ja naistutkija on miestenkin asialla:
Kuva on Anna Rotkirchin haastatteluun perustuvasta artikkelista Talouselämä -lehdessä 28.7.2018. Mitä ihmettä on tapahtunut noin vuosien 2009- 2012 tienoilla? Muutos näyttää jyrkältä, mutta on kehittynyt tietenkin vähitellen murtumapisteeseen.
Linkki artikkeliin tässä. Väestöliiton tutkimusprofessori ja naistutkija on miestenkin asialla:
"Jos tyttöjen koulutulokset olisivat yhtä huonoja kuin poikien, sitä pidettäisiin kansallisena skandaalina" sanoo tutkija.
Nuorten miesten syrjäytyminen näyttää tuon tilaston valossa olevan kansallinen ongelma. Huono-osaiset nuoret miehet eivät perusta perhettä. Huoltosuhteen vajaus ei ainakaan näillä trendeilla korjaudu.
Uskallanko väittää, että sterotyyppinen kuva tytöistä ja pojista koululaisina on vain vahvistunut, kaikesta tasavertaisuuspuheesta huolimatta? Olemmeko nyt siinä vaiheessa, että poikien ei odotetakaan pärjäävän koulussa yhtä hyvin kuin tyttöjen? Pojat ovat keskittymättömiä pelaajia, jotka eivät lue. Toisaalta poikien tuloksissa on paljon enemmän kirjoa kuin tyttöjen. Parhaat tulokset omaavissa on paljon poikia, mutta sitten koulupudokkaista suurin osa on poikia.
Mitä koulussa voi ja pitää tehdä? Tuohon ei varmaan löydy yhtä hyvää vastausta. Jotain kuitenkin pitää tehdä, jotta heikoimmin koulusta suoriutuvat pojat saadaan uskomaan itseensä ja osalliseksi yhteiskuntaan. Pelkkä yksilöllinen tuki ei riitä, luultavimmin tarvitaan rakenteellisia tai koulujen toimintakulttuuriin liittyviä ratkaisuja.
Mitä koulussa voi ja pitää tehdä? Tuohon ei varmaan löydy yhtä hyvää vastausta. Jotain kuitenkin pitää tehdä, jotta heikoimmin koulusta suoriutuvat pojat saadaan uskomaan itseensä ja osalliseksi yhteiskuntaan. Pelkkä yksilöllinen tuki ei riitä, luultavimmin tarvitaan rakenteellisia tai koulujen toimintakulttuuriin liittyviä ratkaisuja.
Itse uskon yhdessä oppimisen tuottamaan iloon ja imuun. Rakentamalla koulujen kasvatusohjelma ja siihen sosiaalisen pääoman karttumisen tavoitteet ja keinot, saadaan oman elämän hallintaan tarvitavia taitoja myös heille, jotka eivät niitä autonomisesti opi.
sunnuntai 11. elokuuta 2019
Tytöt ja pojat, erilaisia ?
Kansallinen koulutuksen arviointikeskus eli lyhyemmin KARVI (ilman -nen loppua) julkaisi lukuvuoden alun alla merkittävän tutkimusraportin. Ensimmäistä kertaa oli Suomessa tehty viime vuonna laaja mittaus ekaluokkalaisten osaamisesta koulun alkaessa.
Linkki julkaisuun
Tulokset olivat osittain odotettuja ja osittain hiukan yllättäviä. Odotettua oli vaikka, että alueelliset erot osaamisessa olivat pieniä ja se, että yksilöiden välillä on osaamisessa suuria eroja. Tätähän selittää varmaan suuret erot etenkin kehityksen nopeudessa ja kotitaustat. Yli puolet osasivat jo lukea ainakin auttavasti. Hyvät äidinkielen taitajat olivat hyviä myös matematiikassa.
Sitten se kiinnostava osuus. Kun tarkastellaan tyttöjä ja poikia erillisinä ryhminä, oli nähtävissä kaksi merkittävää eroa: Poikien osaaminen tai lahjakkuus jakautuu suuremmalle kirjolle kuin tyttöjen. Pojat valtaavat sekä osaavimpien että osaamattomien joukosta suurimman osuuden. Sitten pojat ovat matematiikassa parempia ja tytöt äidinkielessä jo ekaluokan alkaessa. Nämä erot eivät ainakaan pienene kouluvuosien kuluessa. Tutkijat kirjoittivatkin : "Tyttöjen osaaminen oli keskimäärin hieman parempaa kuin poikien. Poikien taidot taas jakaantuivat laajemmin kuin tyttöjen: suurin osa sekä heikoimpaan että parhaimpaan kokonaisosaamisen pisteluokkaan kuuluvista oppilaista oli poikia. Tästä huolimatta sukupuoli ei ole olennainen selittävä tekijä osaamiseroissa. Erojen selittämiseen tarvitaan tarkempia analyyseja, joissa otetaan huomioon esimerkiksi oppilaiden huoltajilta saadut taustatiedot." Hmm, onkohan noin? Matematiikan ja äidinkielen osaamisen eroihin ei juuri puututa.
Olisi hauska kuulla toisen tieteenalan, esimerkiksi evoluutiobiologien tulkintaa asiasta. Onko mahdollista, että muutama satatuhatta vuotta metsästäjä- keräilijöinä, jolloin työt ovat sukupuolittuneet, on muokannut myös hermostoja? Miesten on pitänyt metsästysretkillä suunnistaa, naiset ovat tarvinneet kommunikaatiotaitoja, ihan vaan esimerkiksi. Esimerkiksi naisten ja miesten mielenterveyssairaudet näyttäytyvät tilastoissa olevan erilaisia. Vaikkapa autismin kirjo ja yleisyys on miehillä suurempi, naiset taas masentuvat. Voivatko erot johtua vain kasvatuksesta? Vähän kyllä epäilen (vaikka en ole ollenkaan asiantuntija tässä), että ei, varsinkaan nykyisin kun kasvatus on jo samankaltaistunut aika paljon. Sankaritkin ovat jo naisia yhtä usein kuin miehiä.
Edellisessä opetussuunnitelmassa oli maininta siitä, että tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida. Nyt tämä maininta on vähin äänin poistunut. Siitä kyllä vallinnee yksimielisyys, että pojat kypsyvät usein tyttöjä hitaammin. Siitä seuraa, että tytöillä on etua koulun alkaessa, varsinkin kun edistymistä arvioidaan samoin perustein. Mutta onko mahdollista myös se, että tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten kiinnostuksen kohteet painottuvat myös jonkin muun kuin kulttuurin vaikutuksesta? Varmaankin asia on vaikea selvitettäväksi, mutta kyllähän pitkällä opettajauralla on usein näyttänyt siltä, että jotain keskiarvoisia eroja on. Ja sehän on ihan hauska asia.
On sanomattakin selvää, että ihmisiä pitää kohdella yksilöinä. Etenkin kasvatuksen ja opetuksen ollessa kyseessä, on yleisten tavoitteiden lisäksi tunnistettava kunkin yksilön mahdollisuudet ja tarpeet. Kun koulu näyttää nykyään syrjivän poikia huonompien arvosanojan ja koulutuksesta putoamisen muodossa, olisi syytä paneutua syihin tarkemmin. Jotta voidaan kohdella yhdenvertaisesti, on tunnettava ne olosuhteet joissa yhdenvertaisiksi kasvatetaan ja kasvetaan. Yhdenvertaisuus ei välttämättä tarkoita samanlaisuutta.
Tulokset olivat osittain odotettuja ja osittain hiukan yllättäviä. Odotettua oli vaikka, että alueelliset erot osaamisessa olivat pieniä ja se, että yksilöiden välillä on osaamisessa suuria eroja. Tätähän selittää varmaan suuret erot etenkin kehityksen nopeudessa ja kotitaustat. Yli puolet osasivat jo lukea ainakin auttavasti. Hyvät äidinkielen taitajat olivat hyviä myös matematiikassa.
Sitten se kiinnostava osuus. Kun tarkastellaan tyttöjä ja poikia erillisinä ryhminä, oli nähtävissä kaksi merkittävää eroa: Poikien osaaminen tai lahjakkuus jakautuu suuremmalle kirjolle kuin tyttöjen. Pojat valtaavat sekä osaavimpien että osaamattomien joukosta suurimman osuuden. Sitten pojat ovat matematiikassa parempia ja tytöt äidinkielessä jo ekaluokan alkaessa. Nämä erot eivät ainakaan pienene kouluvuosien kuluessa. Tutkijat kirjoittivatkin : "Tyttöjen osaaminen oli keskimäärin hieman parempaa kuin poikien. Poikien taidot taas jakaantuivat laajemmin kuin tyttöjen: suurin osa sekä heikoimpaan että parhaimpaan kokonaisosaamisen pisteluokkaan kuuluvista oppilaista oli poikia. Tästä huolimatta sukupuoli ei ole olennainen selittävä tekijä osaamiseroissa. Erojen selittämiseen tarvitaan tarkempia analyyseja, joissa otetaan huomioon esimerkiksi oppilaiden huoltajilta saadut taustatiedot." Hmm, onkohan noin? Matematiikan ja äidinkielen osaamisen eroihin ei juuri puututa.
Olisi hauska kuulla toisen tieteenalan, esimerkiksi evoluutiobiologien tulkintaa asiasta. Onko mahdollista, että muutama satatuhatta vuotta metsästäjä- keräilijöinä, jolloin työt ovat sukupuolittuneet, on muokannut myös hermostoja? Miesten on pitänyt metsästysretkillä suunnistaa, naiset ovat tarvinneet kommunikaatiotaitoja, ihan vaan esimerkiksi. Esimerkiksi naisten ja miesten mielenterveyssairaudet näyttäytyvät tilastoissa olevan erilaisia. Vaikkapa autismin kirjo ja yleisyys on miehillä suurempi, naiset taas masentuvat. Voivatko erot johtua vain kasvatuksesta? Vähän kyllä epäilen (vaikka en ole ollenkaan asiantuntija tässä), että ei, varsinkaan nykyisin kun kasvatus on jo samankaltaistunut aika paljon. Sankaritkin ovat jo naisia yhtä usein kuin miehiä.
Edellisessä opetussuunnitelmassa oli maininta siitä, että tyttöjen ja poikien erilaisuus tulee huomioida. Nyt tämä maininta on vähin äänin poistunut. Siitä kyllä vallinnee yksimielisyys, että pojat kypsyvät usein tyttöjä hitaammin. Siitä seuraa, että tytöillä on etua koulun alkaessa, varsinkin kun edistymistä arvioidaan samoin perustein. Mutta onko mahdollista myös se, että tyttöjen ja poikien, miesten ja naisten kiinnostuksen kohteet painottuvat myös jonkin muun kuin kulttuurin vaikutuksesta? Varmaankin asia on vaikea selvitettäväksi, mutta kyllähän pitkällä opettajauralla on usein näyttänyt siltä, että jotain keskiarvoisia eroja on. Ja sehän on ihan hauska asia.
On sanomattakin selvää, että ihmisiä pitää kohdella yksilöinä. Etenkin kasvatuksen ja opetuksen ollessa kyseessä, on yleisten tavoitteiden lisäksi tunnistettava kunkin yksilön mahdollisuudet ja tarpeet. Kun koulu näyttää nykyään syrjivän poikia huonompien arvosanojan ja koulutuksesta putoamisen muodossa, olisi syytä paneutua syihin tarkemmin. Jotta voidaan kohdella yhdenvertaisesti, on tunnettava ne olosuhteet joissa yhdenvertaisiksi kasvatetaan ja kasvetaan. Yhdenvertaisuus ei välttämättä tarkoita samanlaisuutta.
Tilaa:
Blogitekstit (Atom)