Joulutauko loppuu, onhan huomenna Nuutin päivä. Näytää siltä että blogi jatkuu, jo vähän sivusta katsoen. Ja sehän on usein avartava näkökulma.
Kun teemana on olleet yhteisöllisyys kasvatuksessa ja opetuksessa, voinen aloittaa asialla, joka ei nyt suoraan kouluun liity. - Koskela. Kaupunginosa sai ihan toisen merkityssisällön kuin itselläni on ennen ollut. Vanhempieni viimeinen asuinalue oli nimittäin Koskela yli 20 vuotta. Nyt Koskela liittyi traagiseen tapahtumaan.
Joulukuun neljäntenä päivänä kolme poikaa syyllistyi raakaan väkivaltaan joka johti yhden pojan kuolemaan. Linkki Ylen sivuille. Tekoa oli ilmeisti edeltänyt kiusaaminen jo pitkään. Väkivallantekijät videoivat tapahtumaa joka jatkui pitkään. Miksi tämä tapahtui? Miksi tapahtumaketjua ei katkaistu ajoissa?
On todella kurjaa, että vain äärimmäiset tapahtumat aiheuttavat sen, että organisaatoissa voidaan tehdä isojakin muutoksia. Sillä rakenteista on melkein aina kysymys, kun mietitään miksi apua ei ajoissa tullut.
Rikosylitarkastaja Jonna Turunen kirjoitti blogissaan 17.12 (linkki) hyvin :
"Aivan liian paljon kulutetaan aikaa työhön, joka ei muuta maailmaa. Nyt täytyisi tehdä tarvittavia lainmuutoksia, tehokkaita ja riittäviä toimenpiteitä, riittävällä määrällä ammattilaisia. Asioita, jotka oikeasti auttavat ihan oikeita lapsia ja nuoria.
Vastuuta pitää kantaa kaikkien, jotka lasten ja nuorten asioita hoitavat. Kaikki tukea tarvitsevat nuoret eivät ole lastensuojelun piirissä ja vastuu on yhtä lailla muun muassa kouluilla.
Tässä varmaan piileekin yksi asian ongelma. Kun toimijoita on paljon, kukaan ei ehkä tee riittävästi. Itse useammassakin yhteistyöverkostossa mukana olleena tiedän, että mitä korkeammalle tasolle mennään, sitä suuremmassa määrin yhteistyöstä tulee kauniita puheita ja mukavia kokouksia, joilla ei oikeasti ole kovinkaan paljon vaikutusta."
Kyllä muistan hyvin koulustakin kokouksia, joissa seurataan tilannetta tai yli kymmenen hengen ryhmä yhdessä pohtii miten voidaan auttaa. Kukaan ei silti välttämättä tee mitään tehokasta. Seuraaminen ei auta, saati että kukaan ei ota henkilökohtaisesti kokonaisvastuuta. Ongelmissa oleva lapsi tai nuori tarvitsee ihmisen, johon voi luottaa. Luottamus rakentuu pysyvyydellä.
Toinen asiaa sivuava uutinen oli Hesarissa pari päivää sitten 10.1. Uutisartikkelissa kerrottiin Oikeusministeriön alkavasta kokeilusta, jonka avulla pyritään auttamaan rikoskierteessä olevia nuoria.
Kokeilu pohjaa työryhmän esitykseen. Sen puheenjohtaja Eija Velitski toteaa:
"Ehdotuksen ydin on, että nuorten juoksuttaminen luukulta toiselle loppuu. Yksi työntekijä ottaa kokonaisvastuun nuoresta. - ”Heti kun nuori avaa talon oven, hän saa tukihenkilön, joka kulkee koko ajan rinnalla, kunnes on maata jalkojen alla”, Velitski tiivistää työryhmän ehdotuksen. - Hänen mukaansa nuorten kanssa epäonnistutaan nykyisin juuri sen takia, että kukaan ei ota heistä kokonaisvastuuta."
Tämä koskee aika paljon koulujenkin oppilashuoltoa, harmi kyllä. Mitä suurempi koulu on, sitä enemmän on usein auttajiakin. Lasta tai nuorta ei kuitenkaan koulussa voi auttaa kovin tuloksellisesti hänen päivittäisen sosiaalisen ympäristönsä ulkopuolelta. Useimmissa tapauksissa tarvitaan muutoksia siinä ryhmässä, jossa ongelmat näkyvätkin.
Kannatan mallia, jossa luokanvalvojalla on riittävästi viikottaista aikaa oman ryhmänsä ohjaamiseen, useampi vuosi. Hän voi rakentaa luottamussuhteen ryhmäänsä ja - luoda luokkaan myönteisen yhteisöllisyyttä tukevan rakenteen. Mahdollinen apu annetaan yhteistyössä luokan parhaiten tuntevan opettajan kanssa, hän on aina avainhenkilö. Turhan usein apua tarjotaan siten, että apua luokassa tarvitseva poistuu ryhmästä. Sitäkin tietysti tarvitaan, mutta useinkin ongelmissa oleva lapsi tai nuori saa parhaiten apua vertaisryhmältään, hän tarvitsee hyviä kavereita, jotka auttavat virka-ajasta riippumatta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti