Kaikki onkin hyvin

Nimittäin esiopetuksen kestossa. Hiukan hämmentävää oli seurata kaksivuotisen esiopetuksen kokeilun loppuraportin julkistusta  (linkki raporttiin) ja siitä seurannutta keskustelua. Kokeilun tarkoituksena oli selvittää miten pidennetty eskari tasoittaa sosiemotionaalisia ja akateemisia taitoeroja.

Kyseessä oli poikkeuksellisen laaja nelivuotinen tutkimus johon osallistui 38000 lasta eri puolilta maata. Raportin loppupäätelmä on: "Kokonaisuudessaan nyt kokeiltu kaksivuotinen esiopetus ja nykyjärjestelmän mukaisesti toteutettu varhaiskasvatuksen ja esiopetuksen yhdistelmä olivat arvioitujen taitojen osalta yhtä vaikuttavia." Oli siis hyvä että kokeiltiin ennenkuin alettiin rahoittamaan järjestelmää, joka ei tuota toivottua tulosta.

"Kaksivuotinen eskari onkin turha" otsikoi Hesari 14.1. (linkki) Seuraavana päivänä kaksi tunnettua tutkijaamme kertovat, että tämän tuloksen olisi voinut tietää ilman tutkimustakin. Liisa Keltikangas-Järvinen toteaakin, että tulokset eivät yllätä "millään tavalla" (linkki)

 

Tutkijat kysyvät, miksi lapsille pitää opettaa asioita, jotka liittyvät aivojen kehitykseen? Marjatta Kalliala muistuttaa, että leikki, luonto ja taide kehittävät monipuolisesti ja ovat lapsen tärkein virike.

Mutta miksi kuitenkin tehtiin kallis tutkimus? Ehkä syyt olivat enemmän poliittiset ja taloudelliset kuin tieteelliset... Esikoulukokeilututkimuksen päätutkija Matti Sarvimäki on taloustieteen professori.

Muistan varsin hyvin ajan, jolloin haluttiin (jälleen) varhaistaa koulunaloitusta, koska muillakin on niin. Eläteltiin ajatusta, että siten lapset oppivat nopeammin ja siirtyvät työelämään myös varhemmin. Kun sitten ensimmäiset upeat Pisa-tulokset tulivat vuosituhannen vaihteessa, nämä äänet vaimenivat. Hyvää ei kannata muuttaa.

Koulutus/kasvatus ja talous liittyvät yhteen, tottakai. Kyse on nyt siitä, kumpi on alisteinen kummalle. Kun on kyse niin sanotuista pehmeistä arvoista ja tieteistä, niin taloustiede saattaa yrittää asettaa ehtoja inhimilliselle kasvulle. Lainaan auktoriteettiä Lea Pulkkista: Suomalainen lapsuus on ollut maailmalla ihailtu esikuva, mutta nyt taloudellinen tehokkuuden ajattelu muodostaa sille vakavan uhan." HS 13.4. 2025 (linkki) Kirjoitus on minusta erittäin hyvä.

Pulkkinen, kansainvälisestikin tunnetuimpia inhimillisen kehityksen tutkijoitamme, on varoittanut pitkään tästä. Kasvatusta ja koulutusta ei voi nähdä vain korkoa kasvavana sijoituksena, jossa tuottoa voidaan lisätä ohittamalla kehitysvaiheita tai hyvän kasvuympäristön ehtoja. Pulkkinen muistuttaa : "Lapsuus on itsenäinen elämänvaihe, jossa perustana ovat jatkuvat, turvalliset ja lämpimät ihmissuhteet sekä lapselle sopiva ympäristö... Ei riitä että korjataan vaurioita. On estettävä niiden syntyminen."

Tietysti, tähän liittyy jälleen myös kysymys tytöistä ja pojista, jota tuntuu olevan kovin vaikea tutkia. Joukko tutkijoita kirjoitti 24.1. Hesarissa : "Tutkimus sivuutti tyttöjen ja poikien erot oppimisen valmiuksissa" (linkki) Tästä kohta lisää.

Ystävyys on voimavara, vai?

Nyt ollaan jännän äärellä. Opiskelija Oulun yliopistosta otti yhteyttä. Hän on tekemässä tutkielmaa ystävyyssuhteiden merkityksestä koulun aloitusvaiheessa. Kimmokkeena on ollut pitkälti omat kokemukset siitä, miten hänen lapsensa ovat aloittaneet koulun. Joko eskariystävyydet on otettu huomioon/pidetty tärkeinä tai sitten ei. Koulunaloituskokemukset ovat olleet kovin erilaisia. Miksi on näin? Yhä suuremmissa kouluissa, jotka aiheuttavat sosiaalisesti hyvin haastavan ympäristön lapsille, on kysymyksen käsittely tärkeää.

Olen pitkään ihmetellyt, miksi ystävyyssuhde on koulun aikuisille toisinaan jopa häiritsevä tekijä, ainakin jos se on tiivis ja pitkäaikainen. Uusiin ihmisiinhän on kuitenkin aina helpompi tutustua, kun itsellä on sosiaalisesti turvallinen tilanne. Hyvä ystävä on sosiaalista pääomaa, joka antaa tukea verkoston rakentamiseen. Kouluihin on ilmeisesti joskus pesiytynyt ajatus, että on olemassa "liian" tiivistä ystävyyttä, joka ei ole suotavaa. On  myös lapsia ja nuoria, jotka eivät ole kovin ulospäinsuuntautuneita ja häiriintyvät uusista kontakteista. Heidän temperamenttiaan ei voi muuttaa, vaan sitä tulee ymmärtää. Kaikilla ei ole samat tarpeet.

Koulu on kodin jälkeen lapsen tärkein kasvuympäristö. Hyvä ystävä on kasvunkumppani. Ystävyyden edellytys on pysyvyys. Ihmisellä ei voi olla kovin montaa parasta ystävää. Parhaassa tapauksessa ystävyys on elinikäistä. Siksi koulussa pitää tukea myös näitä avainsuhteita. Olemattomat välitunnit eivät riitä ystävyyden ylläpitoon. 

Luokkien muodostamisessa vallitsee ilmeisesti kaksi käytäntöä, kuten oululainen  opiskelijakin jo oli huomannut. Toisten mielestä pitää  huomioida ystävyyssuhteet ja toisten mielestä tekee hyvää, kun sekoitetaan pakka ja aloitetaan uudesta tilanteesta. Oppilashuoltoryhmätkin jakautuvat tässä kysymyksessä. Miksi niin ajatellaan? Lapsi tuo sosiaalisen pääomansa kouluun ja ystävät ovat tärkeä osa sitä. Koulun tehtävä on kerryttää sosiaalista päomaa, eikä köyhdyttää sitä. Eikö ole parempi, että on vaikka yksikin hyvä ystävä johon on luottamussuhde, kuin että on kaksikymmentä hiukan tuttua? Tutustuminen ja yhteistoimintataitojen kartuttaminen lähtee perusteista, turvallisuudesta. 

Koulussa on kyllä paljon tukitoimia niille, jotka jäävät yksin tai kiusatuksi tai joilla on vääränlaisia kavereita. Eikö olisi tuettava myös hyvää ja turvallista kaveruutta, ja toimittava ennaltaehkäisevästi?

Joskus näyttää, että etenkin nivelvaiheissa halutaan erottaa ystävyyssuhteita tai hajottaa pitkään yhdessä toimivat ryhmät. On syntynyt myytti tiiviin ystävyyden sosiaalisesta haitasta. Sille ei taida olla tutkimuksellista perustetta, vaan se kertoo lapsilähtöisyyden puutteesta ja pahimmssa tapauksessa hiljaisuuden pedagogian tarpeiden täyttämistä. Oppilaat saadaan ainakin aluksi hiljaiseksi kun ei tunneta toisia.

Mutta toki on myös toisin. On kouluja ja opettajia, joille oppilaiden ystävyys on hyvinvoinnin voimavara. Ajattelen, että ystävyys on voimavara yleensäkin ja se voi hyvin tukea koulunkäyntiä. Pienryhmässäkin voi olla ja kannattaa olla ystävyyttä. Samaan aikaan voidaan oppia hyvin yhdessä ja hoitaa keskinäisiä suhteita. Sehän on ryhmän kaksoistehtävä joka tapauksessa.

Aihe on tärkeä. Se, voiko kouluun tullessa säilyttää hyvän ystävänsä lähellään, on lapselle tärkeää ja voi vaikuttaa kouluun suhtautumiseen paljon. Koulu on lapsia varten. Ei voi olla niin, että ryhmien muodostamisen periaate on vain aikuisten mielipidekysymys. Toivottavaa todella on että asiaan saadaan tutkimustietoa, ehkä jossain jo onkin?  

Oppia vai tietoa?

Joskus tosielämän sattumukset johtavat oivalluksiin. Kotona Liisan kanssa olemme käytännössä huomanneet sisäisen motivaation merkityksen silloinkin kun kysyy itse jotain. Tajusimme oman elämämme esimerkistä, että on suuri ero siinä kysynkö neuvoa asiaan, joka minua kiinnostaa vai onko kyseessä tarve tietää/osata jotain mikä ei muuten kiinnosta.

Kun ei kiinnosta mutta täytyy tietää...Olen ajanut usein Liisan kanssa kotoamme Tikkurilaan. Aina kyselen että oliko se tästä kun käännyn? Kunnes eräänä päivänä ajoin yksin ja huomasin että nyt minun pitää oppia reitti, eikä vain kysyä käännöstä. Samoin on Liisan kanssa. Olen aika usein näyttänyt missä Googlen palveluvalikko on. - Ja joskus sanonutkin sen. Aika tuttua on varmasti se, että vastaajaa vähän harmittaa toistella samoja asioita. Ikäänkuin omalle toiminnalle ei tule positiivista palautetta. Opettajiltakin olen kuullut monta kertaa lauseen: "Juurihan minä sanoin". Se on moitteen tapainen lause.

Tämä ilmiö johtuu siitä, että vaikka kysynkin jotain asiaa, minulla saattaa olla vain tarve tietää asia jonka voin mielestäni kohta unohtaa. Jotta oppisin asian pysyvästi, pitää olla motivaatio painaa asia mieleen. Se syntuu usein kiinnostuksesta.

Koulussa tämä palautuu ainakin löyhästi pienryhmiin, joissa omatoimisuus pääsee kehittymään paremmin kuin opettajajohtoisessa, yksilöihin keskittyvässä opetustyylissä. Sillä jos oppija tottuu kysymään opettajalta jonkun itselle hankalan asian ja hän saa valmiin vastauksen, ei oppimismoodi ole välttämättä lainkaan käytössä. Opettajalla kun on harvoin aikaa johdatella asian aktiiviseen ratkaisuun ja kiusaus selvittää kysymys nopeasti on suuri. Saati että opettaja tietäisi jokaisen oppilaansa kiinnostuksen kohteet ja voisiko uutta tietoa liittää oppilalle merkitykselliseen tietoon. Pienryhmässä voidaan asioista keskustella ja etsiä yhdessä vastauksia. Aktiivinen toiminta jättää enemmän muistijälkiä pitkäkestoiseen muistiin.

Ehkä oppilailta voi kysyä: "Haluatko vain tietää vastauksen vai oppia oikeasti?" Erona näillä vaihtoehdoilla on, että kun on oppinut asian, ei tarvitse kysyä uudestaan. Aika paljon aikaa säästyisi koulussakin kun pyritään toimimaan asioiden oppimisen tavoitteen mukaan. Valmis maailma, jossa kaikkea voi kysyä kännykällä, voi johtaa juuri tähän ilmiöön että vain katson tiedon, mutta unohdan sen heti. Koska aina voi katsoa uudelleen... Toisaalta ei kaikkea tarvitse ja voi muistaa, mutta joku perussivistys on hyvä olla ihan omana pääomana.